Suomalaista lääketieteen peruskoulutusta on arvioitu kansallisella tasolla vuosina 2016–18 Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) toimesta. (1)

Yllättäen arviointiraportissa kehityskohteista ensimmäisenä komeili se keskeisin: suomalaisen lääkärin määritelmä sekä osaamistavoitteet. Mikä on lääkäri? Mitä ovat lääkärin avaintaidot? Lääkäri on ammattina toimenkuvaltaan niin ilmeinen, että edes ylioppilasjuhlien vanhimmille vieraille ei tarvitse selittää, mihin lääketieteen opinnoista valmistutaan. Vuonna 2018 lääketieteelliset tiedekunnat eivät kuitenkaan osanneet lääkäriä määritellä.

Vuoteen 2020 mennessä tiedekunnat laittoivat yhteistuumin kasaan valtakunnalliset valmistuvan lääkärin osaamistavoitteet. (Valtakunnalliset valmistuvan lääkärin osaamistavoitteet">2)

Ne ovat valtava edistysaskel lääkärikoulutuksen päivittämiselle. Ne ovat osa kansainvälistä ilmiötä, jossa aika- ja opintosuoritusperustaisesta lääkärikoulutuksesta pyritään kohti osaamisperustaista (competence-based education). (3,4) Lääkäriydessähän ei ole kyse opintovuosien tai -pisteiden määrästä, vaan tutkinto-aikana omaksuttavista tiedoista ja taidoista sekä ammattiin kasvamisesta.

Uusi uljas osaamisperustainen lääkärikoulutus rakentuu etappi (milestone) kerrallaan etenevänä jatkumona, jossa koulutettava lääketieteen kandidaatti saavuttaa askel askeleelta lääkärintaitoja ja -tietoja, ja hänelle myönnetään enenevästi autonomiaa ammatin harjoittamiseen. (3,4) Tällöin arviointi perustuu koulutettavan pätevyyteen suorittaa lääkärin työnkuvaan kuuluvia tehtäviä. Kirjallisuudessa puhutaan luotettavasti osoitetusta pätevyydestä (EPA, entrustable professional activity), joka ilmentyy kasvuna ohjaajan seuraamisesta ohjauksen alaisena toimimisen kautta itsenäiseen toimintaan sekä muiden ohjaajana toimimiseen. (4) Tällainen mestari-kisälli-metodi on kaikille tuttu erikoislääkärikoulutuksemme perusta. Kuitenkaan lääketieteen peruskoulutuksessa se ei toistaiseksi ole kokonaisuudessa toteutunut.

Nuorten lääkäreiden tyytyväisyys

Lääkärilehti julkaisi viime viikolla artikkelin Helsingin yliopiston hiljattain valmistuneille lääkäreille teetetystä kyselytutkimuksesta, jossa arvioitiin nuorten lääkäreiden tyytyväisyyttä saamaansa peruskoulutukseen sekä kokemusta siitä, miten koulutus on vastannut työelämän vaatimuksiin. (5) Hälyttävästi kehityskohteiksi nousivat opetuksen heikko vastaavuus työelämän kanssa, liian vähäinen palaute ja osaamisen systemaattisen arvioinnin puute. Eivätkö juuri nämä ole koulutuksen kulmakiviä?

Esitin 4. vuoden kandina Lääkärilehdessä vertauksen lääketieteen opintojen ja autokoulun välillä: “Kun ajokortti on myönnetty, pääsee liikenteeseen, missä todellinen ajotaito vasta kehittyy kilometrien karttuessa.” (Sopivasti epävarma. 17.06.2020 Lääkärilehti.">6) Lääketieteen lisensiaatteja kouluttavan yliopiston tehtävä on varmistaa, että kandin voi turvallisesti päästää rattiin ja lisensiaatin liikenteeseen. Se tarkoittaa lääkärin avaintaitojen raudanlujan osaamisen varmistamista. Sekä yliopistolla että opiskelijoilla on velvollisuuksia osaamistavoitteiden saavuttamisessa – myös yhteiskuntaa kohtaan.

Täydellisessä koulutusohjelmassa kaiken pakollisen opetuksen tulisi fasilitoida avaintaitojen ja osaamistavoitteiden saavuttamista niin, että opetus antaa sellaista lisäarvoa kandidaatin ammatilliseen tiedolliseen tai taidolliseen kasvuun, jota hän ei voi itsenäisesti tuottaa. Arvioinnin tulisi pyrkiä tunnistamaan saavuttamatta jääneet osaamistavoitteet ja siten ohjata ja tukea kandidaatin kehitystä. Käytettävien arviointimenetelmien validiteetti ja reliabiliteetti tulisi optimoida tätä tarkoitusta varten.

Kuinkahan hyvin nämä tällä hetkellä toteutuvat tiedekunnissamme ja miten realistista niihin on päästä?

Raportin toinen huolenaihe

Koulutusympäristöissä tapahtuneet muutokset olivat toinen Karvin raportin huolenaihe – ja aiheesta. Pääosin julkisrahoitteisten yliopistojemme budjettileikkausten jälkeen opiskelijoiden sisäänottomääriä on nostettu.

Ai ai.

Resurssipula, aikakautemme yleistynyt trendi, länsimaisten yhteiskuntien kroonistunut elämäntapasairaus, nakertaa myös lääkärikoulutusta.

Aliresursointi ei heijastu ainoastaan opiskelijoihin, vaan myös opettajiin. Karvin arvion viimeinen nosto liittyi opettamisen arvostamiseen: “Lääketieteen opettajat tasapainoilevat opetuksen, kliinisen työn, tutkimuksen ja perheen vaatimusten välillä. -- Tiedekuntien olisi hyvä pohtia, kuinka opetusta voisi arvostaa enemmän.” (1)

Kliinistä ja/tai tutkimustyötä pääsääntöisesti tekevän yliopisto-opettajan työtehtävien paletti on melkoinen, eikä mahdollisuuksia resursoida aikaa opetuksen kehittämiseen välttämättä ole – ja vaikka aikaa olisi, lisäkorvausta siitä ei yleensä saa. Taloudellista kannustinta opetuksen kehittämiseen ei välttämättä ole, vaan motivaatio on löydettävä muualta. Yliopisto-opettamisen vaativat ja aikaavievät kehitystehtävät eivät siis ymmärrettävästi pääse opettajan prioriteettilistan kärkeen.

Lääkärin klassisimmat taidot, kliininen päättely ja diagnostiikka, kehittyvät aidosti vasta kun kertyy tosielämän kokemusta potilaskontaktissa.

Näiden lisäksi lääkäri tarvitsee monia muita taitoja aina tietotekniikasta työnohjaukseen ja vuorovaikutukseen. Tämä realiteetti olisi tärkeää tiedostaa lääketieteen koulutuksen toteutuksessa ja suhteuttaa siihen, mitä kandeilta ja lisensiaateilta odotetaan ja mitä heille opetetaan.

5. vuoden kandina kirjoitin Lääkärilehdessä: “-- kandin jos kenen tulisi voida hyvällä omallatunnolla pohtia ja kysyä, erehtyäkin. -- Se osoittaa halua oppia, kehittää ajattelua ja realistista käsitystä omasta osaamisesta. Sen sijaan että tietäisimme kaikesta kaiken, meidän on tiedettävä, miten suhteellista varmuus on.” (Kunpa oppisin ajattelemaan 07.04.2021 Lääkärilehti.">7)

Valmistuvan lääkärin tuleekin ennen kaikkea tuntea oma osaamisensa ja sen rajat.

Yliopiston taas tulee pyrkiä siihen, että tämä osaaminen olisi mahdollisimman laajaa ja keinot rajoilla toimiseen ja lääkärin työn kuormittavuustekijöiden hallitsemiseen olisivat riittävät. Opiskelijoiden ja yliopiston keskinäinen kunnioitus ja samaan päämäärään pyrkivä yhteistyö on edellytys tavoitteiden saavuttamiselle. Jos “medisiinan taso laskee”, kuten koiranleuat väittävät, vika ei ole opiskelijoissa eikä opettajissa, vaan kaiken takana lienee jälleen kerran aliresursoinnin konteksti, jossa joudumme toimimaan.

On kallista kouluttaa lääkäri, mutta vielä kalliimpaa kouluttaa inkompetentti lääkäri. Lääkärikoulutuksen hinta-arviot vaihtelevat tiedekunnittain 60 000–180 000 € per lääkäri per 6 vuotta, eli 10 000–30 000 €/opiskelija lukuvuodessa (a) ja (b)">8). Olisiko syyllisten etsinnän sijaan opetusinventaarion aika?

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti Helsingistä.