Nuori lääkäri katsoo potilastaan ja puristaa hänen kättään.

”Hersonissa ollessani ajattelin joka päivä, että huomenna hyvät ajat alkavat.”

Dialyysikone surisee ja siihen kytketty kalpea nainen puhuttelee lääkäriään. ” Yulia Mihailovna , kuulin juuri, että talomme on raunioina.” Nuori lääkäri katsoo potilastaan ja puristaa hänen kättään. ”Olen menettänyt kaiken.” Jo samana päivänä Yulia sopii sairaalan johtajan kanssa, että kodittomille tai perheensä menettäneille potilaille järjestetään sairaalan kellariin yöpymisosasto. Osaston sohvalle Yulia Mihailovna petaa oman sänkynsä. Tämä päivystys ei lopu.

Millaiset vuodet nuoren lääkärin alku-uralle osuivatkaan. Pari vuotta sitten hänen ensimmäisissä päivystyksissään sairaalan ovesta alkoi virrata kuumepotilaita, kaikenikäisiä, tuttujakin. Pian heitä oli käytävät täynnä ja moni kuoli nopeasti. ”Pahimmillaan olin yksin vastuussa 200:sta vaikeasti sairaasta ihmisestä”. Pikkuhiljaa ilmeni, ettei hoidoista juuri ole apua ja syykin selvisi: COVID-19.

”Koteihin menehtyi kuitenkin eniten ihmisiä. Se kesä oli kuuma”. Silloin kun Yulia ei päivystänyt sairaalassa, hän kiersi poliisin kanssa asuinalueita toteamassa menehtyneiksi sydän-, munuaistauti-, ja syöpäpotilaita, jotka eivät olleet päässeet sairaalahoitoon. ”He vain jäivät koteihinsa kuolemaan, emmekä me voineet tehdä juuri mitään”.

Koronan hiukan helpottaessa saapui vihdoinkin hyvä uutinen: Hersonin sairaalan dialyysiosaston kauan odotettu remontti sai rahoitusta presidentti Zelenskyltä. Yulia oli innoissaan. Hän ohjasi potilastyönsä ohella rakennustyötä, oikeanlaisen vesijärjestelmän suunnittelua, ja palkkasi uusia työntekijöitä. ”Sairaalamme oli hyvä. Sen johtaja oli erinomainen. Hänen ansiostaan hoitomme oli ensiluokkaista, ja saimme kaiken mitä tarvitsimme. Uusi osastomme oli kaikkien ylpeys.”

Sitten alkaa sota.

Herson on ensimmäinen Venäjän valloittama suuri kaupunki. Yuliasta tulee nefrologia- ja dialyysiosastojen johtaja – niiden ainoa lääkäri, sairaalan ympärivuorokautinen asukki. Ruoka on kiven takana, sillä ulkonaliikkumiskielto alkaa jo kello 15, jolloin kaikki kaupat suljetaan. Eräänä päivänä juomavettä ei saa mistään, eikä seuraavanakaan. Vesijohtovesi on ollut juomakelvotonta jo viikkoja. Yulia imeskelee osastolta löytämäänsä vanhaa omenaa. Kun vihdoin sairaala saa vettä, hän istuu lattialle, ja juo. ”Olin aivan loppu. En tiedä miten selvisin hengissä. Minun oli lähdettävä.”

Ulkona on 38 astetta, ja auton jäähdytysjärjestelmä on pois päältä, jotta polttoainetta riittäisi pitkälle matkalle. Kyydissä on Yulian lisäksi ystäväperhe 3-vuotiaan lapsensa kanssa. Ensimmäisellä venäläisten tarkastuspisteellä on tankki. Se ei lupaa hyvää. ”Jos jatkatte…”, sanoo tankilla istuva sotilas ja osoittaa seulaksi ammuttua autoa. Yulia katsoo ohi. Ystävä itkee hiljaa, lapsi nukkuu hänen sylissään. Kuski kääntää auton takaisin kohti Hersonia.Vasta kolmantena päivänä kaupungin rajan ylitys onnistuu. ”He voivat tehdä mitä vain. Viedä rahat, vaatteet, kaiken. Ihmiset. Kukaan ei tiedä mitä ihmisille käy”. Matka Puolaan on pitkä ja hidas. Matkalaiset yöpyvät pellolla, jonka tiesivät miinoitetuksi. ”Se pieni lapsikin. Olimme niin väsyneitä, halusimme vain nukkua”.

"Ei ollut mitään humanitääristä käytävää. Vain tie, sattuma ja onni.”

Yulia Mihailovna istuu keittiömme pöydän ääressä ja hymyilee hiukan. Matkalaukku on kannettu makuuhuoneeseen, vastaanottokeskus on jäänyt taakse. Yhteydet Hersoniin ovat olleet poikki jo päiviä ja huoli on suuri. Puhelin soi. ”Se on äiti!”. Yulia kuulee, että Hersonin sairaalan johtaja on alennettu siivoojaksi. Sairaalan ikkunat ovat kaikki rikkoutuneet ohjusiskun paineaallosta. ”Meillä oli yksi maan parhaista sairaaloista. Olen niin huolissani potilaistani. Ja mitä kaikille käy, kun taistelu Hersonista alkaa.”

Nyt taistelu on alkanut.

(Henkilön nimi on muutettu)

Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja kliinisen molekyylilääketieteen professori Helsingin yliopistossa.