Diabeteksen kriteereistä uutta tutkimustietoa
Amerikan diabetesyhdistys ADA antoi vuonna 1997 diabeteksen kriteereistä uudenlaiset suositukset, jotka paitsi herättivät vilkkaan keskustelun, myös käynnistivät kriittisen tutkimustyön. Kritiikin jäljet näkyvät mm. WHO:n ryhmän viime vuonna antamassa suosituksessa, jossa amerikkalaisten kanta ei mennyt läpi.
ADA:n suosituksen mukaan diabeteksen diagnoosin ja seurannan perustana pitäisi käyttää paastoglukoosiarvon mittausta. Aiempien suositusten mukaan diabetes diagnosoitiin kahden tunnin sokerirasituskokeen avulla (glukoosiannos 75 g). Perustelut muutokselle eivät olleet niinkään tieteellisiä vaan käytännöllisiä: paastoglukoosin mittaus on helpompi, nopeampi ja halvempi.
- Amerikkalaiset kai ajattelivat yksinkertaistaa tilanteen, mutta tällainen yliyksinkertaistus ei asiaa auta. Siinä on pantu pää pensaaseen, toteaa professori Jaakko Tuomilehto Kansanterveyslaitokselta.
Amerikkalaisten suositusten toimivuutta ryhdyttiin tutkimaan perusteellisesti. Kansanterveyslaitokseen on kerätty asiaa selvittäneiden eurooppalaisten ja aasialaisten tutkimusten tietoaines ja analysoitu, mitä merkitsee pelkän paastoglukoosin tai sokerirasituskokeen käyttö diagnoosiperusteena.
Paastoglukoosiarvo >= 7,0 mmol/l ja sokerirasituskokeen kahden tunnin jälkeinen arvo >= 11,1 mmol/l luokittelivat suurin piirtein saman määrän oireettomia ihmisiä diabeetikoiksi, eurooppalaisesta keski-ikäisestä väestöstä noin 3 %. Ongelma kuitenkin on, että alle puolet näistä henkilöistä on samoja eri menetelmiä käytettäessä.
- Yli puolet niistä, joilla on kahden tunnin sokerirasituskokeen jälkeen korkea glukoosiarvo, jää diagnosoimatta, kun kriteerinä on pelkkä paastoglukoosiarvo, kertoo Jaakko Tuomilehto.
Tämän merkitystä on selvitetty tutkimalla ennustetta. Hyvin selvä tulos mm. Kansanterveyslaitoksen ryhmän tutkimuksista on, että sokerirasituksen jälkeinen glukoosiarvo ennustaa kuolleisuutta ja sydän- ja verisuonitautiriskiä, paastoglukoosiarvo yksinään ei.
- Jos sokerirasituskoe jätetään tekemättä, menetetään kriittinen tieto, joka vaikuttaa ennusteeseen.
Tuomilehto kertoo, että lisää tutkimustuloksia on tulossa lähiaikoina, mm. sokerirasituksen jälkeisen glukoosiarvon yhteydestä kuolleisuuteen ja sairastuvuusriskiin. Se on osoittautunut lineaariseksi, samaan tapaan kuin kolesterolilla.
Toistaiseksi on vasta vähän tietoa siitä, miksi eri menetelmin diagnosoidut ryhmät ovat erilaiset. Tutkijat ovat kuitenkin ryhtyneet kaivelemaan myös aiempien tutkimustensa datoja ja yrittävät selvittää eri ryhmien piirteitä.
- Näyttää siltä, että kohonnut sokerirasituskokeen kahden tunnin glukoosiarvo kuvastaa melko hyvin insuliininerityskapasiteetin heikentymistä. Sen sijaan kohonnut paastoglukoosiarvo voi merkitä toisaalta sitä, että prosessi on hyvin pitkällä, mutta toisaalta taas sitä, että kyse on paljolti insuliiniresistenssistä esimerkiksi ylipainoisella ihmisellä, luonnehtii Jaakko Tuomilehto.
Kumpikin määritys on siis tärkeä, ja mittaamalla sekä paasto- että kahden tunnin arvo saadaan paras mahdollinen tieto, toteaa Tuomilehto.
WHO:n konsultaatioryhmän viime vuonna antamissa suosituksissa korostetaan edelleen sokerirasituskokeen merkitystä. Silti amerikkalaisten suosituksen jälki näkyi: pyöreän muotoilun mukaan paastoglukoosiakin voi käyttää, jos sokerirasituskoetta ei voida tehdä. Yhdysvalloissakin on kuitenkin tarkoitus ensi vuoden alkupuolella arvioida tilanne uudelleen, kertoo Jaakko Tuomilehto, joka on kutsuttu mukaan amerikkalaisten asiantuntijakomiteaan.
Glukoosimääritysten kirjoa sekoittaa vielä sekin, että arvo voidaan määrittää plasmasta tai kokoverestä, laskimosta tai kapillaarista ja kaikista saadaan erilainen lukuarvo. Sairauskertomuksistakaan ei aina ilmene, mistä arvo on määritetty. Diabeteksen ehkäisyn ja hoidon kehittämisohjelmassa (DEHKO) on tarkoitus kehittää yhtenäisiä käytäntöjä, toteaa Jaakko Tuomilehto.
- Kun käytännöt ovat pohjautuneet riittämättömään tietoon, ei ole voinut olla yhtenäistä linjaakaan. Siinä mielessä amerikkalaisten tempaus on saanut aikaan paljon käynnistäessään tutkimusta.
