Eduskunta keskusteli terveydenhuollosta (pääkirjoitus SLL 12/2002)

Välikysymyksen laatijat ennakoivat lisäksi, että Kansallinen terveydenhuoltoprojekti tuottaa kyllä suuren joukon ehdotuksia terveydenhuollon toimivuuden parantamiseksi, mutta ne toteutuvat vasta vuosien päästä. Sairaaloiden leikkausjonoissa on yli 100 000 potilasta, joista osa on välittömän hoidon tarpeessa. Lääkärien siirtyessä yhä enemmän yksityissektorille lääkäripula on kasvava ongelma. Yksityissektori kasvaa maksukykyisten kansalaisten siirtyessä yhä enemmän sen käyttäjäksi. Maahan on syntymässä kahden kerroksen terveyspalvelujärjestelmä amerikkalaiseen malliin. On selvää, että näin rämäkkä, vaikkakin selvästi poliittisista syistä eduskuntavaalien alle ajoitettu välikysymys saa aikaa keskustelua. Seuraavana päivänä eduskunnan täysistunnossa käytettiinkin reilut 130 puheenvuoroa, joiden analysointi antaa hyvän kuvan siitä, millaisia käsityksiä maan korkeimman hallintoelimen sisällä terveydenhuollon tilasta liikkuu.

Ainakin puheissaan kansanedustajat kantavat aitoa huolta terveydenhuollostamme. Kukaan ei väittänyt välikysymyksen teemaa merkityksettömäksi. Jopa välikysymyskeskustelun keskeisimmän tulituksen kohteena ollut ministeri Osmo Soininvaara myönsi, että oppositio on liikkeellä tärkeässä asiassa. Politiikan peliin kuulunee se, että ministeri sen paremmin kuin useimmat hallituspuolueiden kansanedustajat eivät myönnä varsinaisen kriisin olemassaoloa terveydenhuollossamme. Tätä pienempiä ongelmia on sen sijaan jonkin verran, ja niiden ratkaisijana Kansallisen terveysprojektin tuleviin ehdotuksiin ladataan paljon optimismia.

Lähes jokaisen kansanedustajan mielestä alan kaikkien ongelmien äiti vaikuttaa olevan lääkäripula ja pian myös pula muusta koulutetusta henkilöstöstä. Hallituksen mukaan lääkäripulan synnytti nyt oppositiossa olevan keskustan johtama hallitus vuonna 1993, jolloin lääkärikoulutukseen otettavien määrää vähennettiin laman paineissa 500:sta 350:een. Lääkärien palkkaus, työolot, alan naisistuminen, työaikalain rajoittavat määräykset, eläkejärjestelmien muutokset ja monet muut lääkärityövoiman käyttäytymiseen vaikuttaneet asiat eivät juurikaan herättäneet syvällisempää pohdiskelua. Kansanedustajat näyttävät haluavan lääkäriksi koulutettavien määrän lisäämistä kovin yksimielisesti. Myös lääkärien pakollisen terveyskeskusharjoittelun lisäämiseen viitattiin joissakin puheenvuoroissa.

Välikysymyskeskustelun peruskaiku oli julkisrahoitteisen terveydenhuollon kaikinpuolinen puolustaminen ja sen erinomaisuuden todisteleminen. Mielipiteet näyttävät kuitenkin hajoavan keskustelun kääntyessä kysymykseen, miten rahoitus käytännössä turvataan. Istuvan ministerimme viesti on yllättävä: hän jopa todistelee kuntien rahoitusaseman viimeaikaisesta paranemisesta ja kansantalouden vuosikatteiden vahvistumisesta. Hallituksen erityisansioksi mainitaan kuntien välisten taloudellisten erojen tasoittaminen. Myös sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuksien viimeaikaiset pienet lisäykset antoivat aihetta joihinkin hallituspuolueiden edustajien puheenvuoroihin, joissa rahoitusongelmaa lähes vähätellään. Kuva arkitodellisuudesta ei vastaa tätä näkemystä. Jos ministeri ja hallitus todella itse uskovat terveydenhuollon rahoituksen olevan pääosin kunnossa, miksi ne eivät aiheettoman, itseensä kohdistuvan kritiikin lopettamiseksi hoida käytössään olevilla ohjauskeinoilla rahoitusta järjestykseen, mitä myös joidenkin kansanedustajien puheissa kaipailtiin.

Kilpailu ja kilpailuttaminen eri muodoissaan tunkivat itsensä myös suomalaisen terveydenhuollon sanastoon 1990-luvun lamavuosina. Kansanedustajien puheenvuoroista arvioiden näyttää siltä, että tässä asiassa vauhtia halutaan mieluummin jarruttaa kuin lisätä. Käytyä keskustelua ei voi pitää suosiollisena yksityissektorin kannalta. Tällä kertaa sen suurimmiksi synneiksi kerrottiin työvoiman imeminen julkiselta puolelta ja kansalaisten varallisuuteen pohjaavan eriarvoisuuden luominen terveyspalvelujen saantiin.

Kansallisen terveysprojektin kaikkivoipaisiin, tuloaan tekeviin linjauksiin viitattiin monissa, etenkin hallituspuolueiden edustajien puheenvuoroissa. Jos projekti tuottaa esityksen jonkinlaisesta hoitotakuusta, se näyttää tämän välikysymyskeskustelun perusteella saavan kattavan kannatuksen eduskunnassa. Sen sijaan ehdotus perusterveydenhuollon väestöpohjan kasvattamisesta pääsääntöisesti 20 000– 30 000 asukkaan kokoiseksi ei suinkaan saanut yksimielistä kannatusta, Suomesta kun löytyy yhdenkin terveyskeskuslääkärin kuntia, joissa kaikki on hyvin. Toisaalta viitattiin terävästi Helsinkiin: jos organisaation suuruus on edullisuuden tae, miksi siellä on kallista tuottaa palveluja.

Terveyspolitiikan perusolemuksen kuvauksena ansaitsee tulla esille otetuksi oppositiota edustaneen kansanedustaja Liisa Hyssälän kommentti: ”Meillä on keskitytty terveydenhuollossa yhteen asiaan kerrallaan, milloin vanhuksiin, vammaisiin, mielenterveyspotilaisiin, lastenpsykiatrisiin potilaisiin. Näin on luotu eri väestöryhmien välille kilpailutilanne. Silloin on aina häviäjiä ja voittajia, kokonaisuus unohtuu. Kun laaditaan vanhustenhoitoon laatusuositukset, mutta resursseja ei lisätä, kaikki kunnat eivät pysty suosituksia toteuttamaan. Odotusten ja mahdollisuuksien välistä ristiriitaa ratkotaan pahimmillaan valitusteitse. Ikävään välikäteen joutunut henkilöstö väsyy ristiriitatilanteeseen ja hakeutuu helpompiin tehtäviin. Lopputulos on päinvastainen kuin tavoite.”

Sama perusvire vaivasi eduskunnan käymää välikysymyskeskustelua. Keskustelusta löytää yksittäisiä hyviäkin näkemyksiä, mutta suuria linjoja luova puhe puuttuu lähes tyystin. Teemme kaikesta päätellen terveyspolitiikkaamme hyvin katkonaisesti. Saman oloista oli myös tämänkertainen melkein kahdeksan tunnin eduskuntakeskustelu

TAITO PEKKARINEN