Ei potilastulva pohtimalla vähennyt, mutta voisiko sen kestää paremmin?
Eihän se potilastulva siitä mihinkään vähene, vaikka sitä kuinka yhdessä pohditaan, mietti terveyskeskuslääkäri Keijo Koivula neljä vuotta sitten kuullessaan, että Leppävaaran terveysasemalla Espoossa alkaa Tulvanhallinta-projekti. Taas yksi projekti. Tällä kertaa tavoitteena oli löytää keinot, joilla Leppävaaran ja Viherlaakson terveysasemilla Espoossa saataisiin ote hallitsemattomaksi kasvaneesta työtulvasta. Potilaita tuntui tulevan ovista ja ikkunoista, koko henkilökunta oli uupunut ja kokeneet lääkärit alkoivat hakeutua muualle töihin.
Koivulalle Tulvanhallinnasta tuli kuitenkin positiivinen yllätys. Työmäärää kaksivuotinen projekti ei vähentänyt, mutta kerrankin koko vastaanoton henkilökunta kokoontui puhumaan ongelmista yhdessä ja ääneen.
- Se nyt on ainakin selvä, että tilanteen kartoittaminen yhdessä on varmasti hyödyllistä, hän sanoo.
- Olen ollut pitkään sitä mieltä, että nimenomaan ruohonjuuritason työntekijää pitäisi kuunnella. Eturivin työntekijöillä on paljon hyödyllisiä näköaloja oman työnsä tekemiseen. Pelkästään sillä voi olla työtä keventävä vaikutus, että ihmiset pääsevät itse vaikuttamaan työnsä suunnitteluun, toimimaan siinä asiantuntijoina. Ylhäältä tullut signaali ei voi ajaa samaa asiaa, Koivula sanoo.
- Terveyskeskustyö on yhteistyötä, ja sellainen mieliala, ettei tästä tule mitään, tarttuu nopeasti kaikkiin. Jos ihmiset saadaan huomaamaan, että heidän on helpompi tehdä työtä, kun he itse suunnittelevat sitä, he myös sitoutuvat työhön eri tavalla.
Nyt puristetaan viimeiset mehut
Leppävaarassa on nähty projekti poikineen. Hyviä, kuten Levike, ja vähemmän onnistuneita. Ennen Tulvanhallintaa oli Koivulan mukaan ollut useita uuvuttaviksi koettuja projekteja, joista oli tullut osa oheistyön taakkaa ja joiden karsiminen selvästi tervehdytti työyhteisöä.
Niinpä Koivula suhtautuikin alussa varsin epäilevästi Tulvanhallintaan. Hänen mielestään työmäärää olisi vain pitänyt selvästi rajoittaa. Projektin päämääränä taas oli määritellä, millä mahdollisimman vähillä välineillä yksittäiset työntekijät ja työryhmät voisivat ymmärtää nykyistä paremmin toimintaansa ja kehittää keinoja hallittuun muutokseen ja toimintaan.
Yksi projektin osa oli työkirjanpito, jossa suoritteet sekä kirjattiin että luokiteltiin kuormittavuuden perusteella.
- Minusta tuntui, että nyt puristetaan vielä viimeiset mehut, kun pitää ryhtyä laskemaan työsuoritteita.
Tukkimiehen kirjanpidon avulla tuli Koivulan mukaan kuitenkin osoitetuksi sekä itselle että toisille, miten valtavan paljon päivän mittaan tehdään sellaistakin työtä, johon ei tavallisesti kiinnitetä mitään huomiota, joka ei näy missään.
- Terveyskeskustyö on yhteistyötä, yksin et pärjää. Tässä tarvitaan kollegiaalista asennetta, ja tämän projektin myötä vuorovaikutuksessa on ehkä edetty yhtä kierrosta pitemmälle.
Koivulan mielestä vastaanottotyön lakkaamaton keskeytyminen ja katkeaminen on kuormittava tekijä, jonka haitoista ei puhuta riittävästi: puhelin soi, ovelle koputetaan.
Tulvanhallinta kuitenkin lisäsi toisen työn kunnioitusta.
- Työkulttuuri on hiukan muuttunut. Nyt kysytään, onko sinulla kiire, onko aikaa.
Tulvanhallinnasta huolimatta Koivula kaipaa yhä myös kohtuullisia raameja potilasmäärälle. Hänen vastuuväestöönsä kuuluu edelleen yli 2 000 espoolaista.
Kissa pöydälle yhdessä
- Tulvanhallinnan tärkeintä antia oli varmaankin se, että kaikki huomasivat toistensa olevan ahdistuneita ja työn uuvuttamia ja se sanottiin ääneen. Kissa nostettiin pöydälle, potilastulvasta ja sen aiheuttamasta ahdistuksesta puhuttiin yhdessä kaikkien ammattiryhmien kesken, ja ilmapiiri parani sitä kautta. Ehkä yhteistyö avasi jonkun solmun, arvioi myös terveyskeskuslääkäri Marja Nores Leppävaaran terveysasemalta.
Aikaisemmin työyhteisön puheet olivat liikkuneet enemmänkin käytännön tasolla: kuka tekee päivystysvuorot ja milloin on influenssarokotuspäivä.
Positiivista oli myös potilailta asiakaskyselyssä saatu hyvä palaute.
- Oli valtavan kiva lukea kommentteja omasta työstä. Ihmiset eivät usko, miten tärkeää kiitos on myös lääkärille, Marja Nores sanoo.
Varsinaiseen lääkärintyöhön projekti ei hänen mielestään tuonut kovin paljon uutta. Lääkärien työmäärän rajoittamisen ja uupumuksen kannalta oleellista on lopulta ennen kaikkea vastuuväestöjen koko.
Selvä parannus oli kuitenkin puhelintunnin muuttaminen Helsingin mallin mukaiseksi: nyt lääkäri soittaa itse potilaalle. Soitot saadaan soitetuksi suurin piirtein niille varatussa ajassa, kun puhelintunti saattoi aikaisemmin venyä 20-30 minuuttia pitemmäksi.
Marja Nores sanoo antaneensa ajanvarausjononsa kasvaa jo ennen Tulvanhallintaakin, koska hallitsematon, huonolaatuinen työ ahdistaa hänen mielestään eniten. Nyt kun tulvan aiheuttamista ongelmista on puhuttu ääneen, ei tulekaan enää niin syyllinen olo, vaikkei katsokaan kolmeakymmentä potilasta päivässä.
- Syyllisyys on ehkä vähentynyt, kun on todettu, että tulvaa pitää sietää. Se ei ole enää virtahepo olohuoneessa, hän miettii.
