En ole sairas, enkä potilas

Turkulainen Tuija Lakia oli vain 33-vuotias sairastuessaan lukinkalvonalaiseen aivoverenvuotoon kymmenen vuotta sitten.

- Aprillipäivänä se vain tapahtui; ilman sen kummempia varoituksia. En ollut koskaan voinut ajatellakaan, että aivohalvaus voisi edes tulla näin nuorelle. Kodinhoitajan työssäni olin toki kohdannut monella tavalla vammautuneita tai sairaita, mutta oma sairastuminen oli shokki.

- Minut leikattiin kahteen kertaan. Toisesta leikkauksesta herättyäni olin vihainen, että äitini oli suostunut antamaan leikkausluvan. Olisin ollut mieluummin kuollut kuin puhekyvytön ja halvaantunut, sanoo Tuija Lakia suoraan.

Nuoren ihmisen kuntouttaminen aloitettiin välittömästi. Lakia siirtyi sairaalasta kuntoutuskeskukseen kahdeksi kuukaudeksi. Myöhemmin hän oli vielä sopeutumisvalmennusleirillä. Siellä hän huomasi, ettei ollutkaan maailman ainoa nuorena halvaantunut. Silti masennuskin tuli.

- Makasin viikon petissä, enkä päässyt mihinkään. Nyt tiedän, että masennus kuuluu aivohalvaukseen, mutta silloin kukaan ei puhunut sellaisesta mitään, Tuija Lakia toteaa.

- Pikku hiljaa puhe alkoi palautua. Lukemaankin jo pystyn, mutten oikein kirjoittamaan. Kävelyn opettelin, joten nyt käytän keppiä vain liukkailla. Opettelin tekemään kaiken vasemmalla kädellä; oikea käsi ei toimi. Edelleenkin on huonoja päiviä, jolloin mikään ei tunnu luistavan. Mutta olen iloinen, että olen elossa ja pärjään näinkin hyvin, Tuija Lakia sanoo nyt vuosikymmenen taipaleen jälkeen.

Hän viettää varsin aktiivista elämää, vaikka onkin sairaseläkkeellä. Päivät täyttyvät kuntoilusta, kaverien tapaamisesta sekä erilaisesta vapaaehtoistoiminnasta.

- Olin yhden jakson töissä alkoholistien päiväkeskuksessa. Oli jännä huomata, miten kovimmatkin linnakundit kunnioittivat sitä, mitä sanoin. Voimia vastustaa kun minulla ei olisi ollutkaan, Tuija Lakia nauraa.

Aina suhtautuminen ei ole yhtä kunnioittavaa.

- Osa kavereista häipyi läheltäni saman tien, kun sairastuin. Joku entinen työkaveri saattaa jopa vaihtaa kadunpuolta, kun näkee minun tulevan vastaan. Aivan kuin he pelkäisivät sairastuvansa itse! Lakia hymähtää. Hylkääminen sattuu. Mutta muutoin Tuija Lakia ei koe olevansa sairas tai potilas.

-En ajattele itseäni sairaana. Tämä vain on niinkuin mikä tahansa ominaisuus! hän sanoo.