Kommentti

Entä jos terveyskeskus sanoisi ei

Tehtävien siirtäminen voi olla joskus järkevää, mutta ilmoitusasia sen ei pitäisi olla.

Petja Orre
Kuvituskuva 1

Terveyskeskuslääkäreiltä odotetaan kannanottoa niin koulupäivien pituuteen, terminaalivaiheen kivun hoitoon, aselupiin kuin päihdepotilaan ajokykyyn. Tämän lisäksi pitäisi pystyä hoitamaan kivuliaat peräpukamat, sekaisin olevat sokerit ja leikkausindikaatioiden ulkopuolelle rajatut TULE-vaivaiset. Aivan kuin näissä ja monissa muissa yleislääkärin monitaituruuksissa ei olisi riittävästi, kuormataan terveyskeskusten niskaan lisää tehtäviä, aivan kuin niiden kantokyky olisi loputon. Perusterveydenhuolto on menettänyt mahdollisuuden kontrolloida työkuormaansa.

Maailma vuonna 1990 oli Saloran putkitelevisioiden, laman ja markan devalvoinnin aikaa, ja kovasti erilainen kuin nykyään. Tuon jälkeen elinajan odote on kasvanut noin seitsemällä vuodella, paljolti kiitos huimasti kehittyneen lääketieteen. Samassa ajassa yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä on kasvanut yli puolella miljoonalla. Väestön perusterveydenhuollon tukijalat, terveyskeskukset, pyörivät edelleen lähes samalla lääkärivakanssien määrällä kuin vuonna 1990. Tämä siitä huolimatta, että maassamme on kaksi kertaa enemmän lääkäreitä kuin tuolloin.

Nyt C-hepatiitin hoito haluttaisiin siirtää terveyskeskuksien vastuulle. Koululääkärit halutaan tekemään nuorille ADHD-diagnooseja ja aloittamaan lääkityksiä. Uusia tehtäviä terveyskeskusten kontolle ollaan sälyttämässä ilmoitusluontoisesti – ilman, että keskustellaan siitä, riittävätkö resurssit näidenkin uusien potilasryhmien asianmukaiseen hoitoon. Tehtävät, jotka vaikuttavat yksinkertaisilta siihen erikoistuneessa yksikössä, voivat vaatia isoja toiminnan muutoksia ja lisäkoulutuksia perusterveydenhuollossa. Kokonaan oma keskustelunsa on yleislääkärien määrän lisäämiseen tarvittava resurssi, jota ei näytä olevan luvassa.

Tehtävien siirtäminen voi olla joskus järkevää, mutta ilmoitusasia sen ei pitäisi olla. Julkinen terveydenhuolto hoitaa yhteisiä potilaita yhteisillä rahoilla. Sen kumpikaan taho ei elä resurssien yltäkylläisyydessä, mutta lähtökohtana pitäisi olla, että tehtävien siirtyessä myös resurssi siirtyy. Kaksinapaisen asetelman oikaiseminen vaatii yksikanavaisen rahoituksen, joka poistaisi osaoptimoinnin mielekkyyden. Sitä ennen on paras turvautua dialogiin, vaikka asetelma tuntuisikin hankalalta – terveyskeskuksia kun ei neuvotteluosapuolena edusta mikään yksittäinen taho.

Lue myös

Kun erikoissairaanhoidossa potilas on tutkittu puhki ja tehty mikä voidaan, potilas palautetaan perustason lääkärin huomaan. Terveyskeskusten lääkäriaikojen saatavuushaasteet aiheuttavat potilaalle helposti kokemuksen siitä, että sairaalahoito olisi automaattisesti parempaa. Kysymys on mielikuvista, ja imagokamppailun voittaa se jolla on isoimmat koneet. Tiivis integraatio, jossa potilaan hoidosta muodostuu kokonaisuus, eri asiantuntijoiden tehdessä sitä minkä he osaavat parhaiten, organisaatiorajoista välittämättä, voisi olla ratkaisu joissa sekä potilaiden kokemus että hoidon oikea-aikaisuus parantuisivat.

Terveyskeskustyö on lääkärintyöstä vaikeinta – ei siksi, että se vaatisi ylimaallista käden vakautta tai muita aivan poikkeuksellisia kykyjä, vaan koska hoidettavana on koko potilas pelkoineen, asenteineen, elintapoineen ja sosioekonomisine haasteineen. Tämä kokonaisvaltaisuus aiheuttaa kokeneemmallekin lääkärille ajoittain ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta. Tuntuu, ettei ole sellaista asiaa tässä yhteiskunnassa, johon joku ei keksisi pyytää yleislääkärin kannanottoa. Mitäpä jos terveyskeskukset sanoisivat joskus: Ei, nykyisillä resursseilla emme voi hoitaa tätä tehtävää.

Petja Orre

Kirjoittaja on Keravan kaupungin johtava ylilääkäri.

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030