Gunnar Myllylä syntyi maanviljelijäperheeseen Pyhännän Tavastkengällä maaliskuussa 1935. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1954, valmistui lääkäriksi Helsingin yliopistosta 1962, väitteli 1973 ja nimitettiin hematologian dosentiksi 1974. Vuonna 1994 hän sai professorin arvonimen.

Opiskeluaikana tarjoutunut pesti hyytymislaboratoriossa johti 36-vuotiseen työuraan Suomen Punaisen Ristin Veripalvelussa, jossa hän toimi mm. tutkimus- ja kehitysjohtajana ja kliinisten palveluiden ylilääkärinä.

Gunnar yhdisti veripalvelulääkärin uran toimintaan tutkijana ja kouluttajana. Tutkimustyön teemoina olivat veren hyytyminen ja hyytymissairaudet sekä verivalmisteiden laadun ja turvallisuuden parantaminen ja oikea käyttö.

Hemofiliatutkijana hän nousi maan johtavaksi asiantuntijaksi, jonka johdolla Veripalvelu alkoi valmistaa hyytymistekijätiivisteitä. Hänen versionsa ns. kryopresipitaatista, kylmäkuivattu kryo-AHG, oli käänteentekevä: eliniän odote parani vaikeassa A-hemofiliassa kaksikymmentä vuotta.

Kun myös tukostaipumuksen syy voitiin 80-luvun alussa liittää hyytymismekanismiin, Gunnarin johdolla luotiin edellytykset tutkia hyytymistekijöitä sydän- ja verisuonisairauksien vaaratekijöinä epidemiologisessa mittakaavassa.

Siirtyminen pulloveren käytöstä veren komponentteihin vaati erottelutapojen kehittämistä ja eri solujen säilyvyyden selvittämistä. Soluvalmisteiden räätälöiminen potilaille yksilöllisesti edellytti erikoistumista: syntyi verensiirtolääketiede.

Gunnar oli Suomen hematologi- (1965) ja Suomen hemofiliayhdistyksen (1969) perustajajäseniä. Hän ohjasi neljätoista väitöskirjaa ja sai Maud Kuistilan säätiön tunnustuspalkinnon 1996 ”innostavana ja vaatimattomana, mutta tehokkaana tutkimustyön ohjaajana”.

Veripalvelun maine osaajana toi kansainvälisiä yhteyksiä. Gunnar toimi asiantuntijana useiden kansainvälisten yhteisöjen työryhmissä ja kehityshankkeissa ja oli arvostettu mielipiteen muodostaja.

Kirjallisuus, historia ja muotoilu olivat lähellä Gunnarin sydäntä. Eläkevuosina hän keräili lasiesineitä ja kunnosti 50–60-luvun huonekaluja jälkikasvun käyttöön. Gunnarin uteliaisuus muuttuvaa maailmaa ja kahden lapsenlapsen elämää kohtaan säilyi loppuun saakka.