EY:n tuomioistuin selventää potilaan valinnanvapautta (pääkirjoitus 42/2001)
Euroopan Unionin perusperiaatteisiin kuuluu pääoman, tavaran, ihmisten ja palvelujen vapaa liikkuvuus Euroopan alueella. Tästä on kuitenkin poikkeuksia, mm. potilaiden valinnanvapautta terveydenhuollon palvelujen hakemisessa on rajoitettu vetoamalla maiden oikeuteen eräissä tapauksissa päättää omista asioistaan. Terveydenhuollossa kansallispoliitikot eivät ole halunneet suoda unionin periaatteiden mukaisia vapauksia kansalaisilleen. Näyttää siltä, että Euroopan Yhteisöjen tuomioistuin on joutunut potilaiden oikeuksien puolustajaksi. Heinäkuussa 1998 tuomioistuin ratkaisi kahden potilaan kanteet potilaiden hyväksi. Heillä oli oikeus hankkia lääkärin määräämä hammasproteesi ja silmälasit toisesta maasta oman sairausvakuutusjärjestelmänsä kustannuksella.Suurella mielenkiinnolla on odotettu tuomioistuimen ratkaisuja, onko potilaalla oikeus hakea myös sairaalahoitoa toisesta maasta. EY-tuomioistuin julkaisi ensimmäiset asiaan liittyvät tuomionsa heinäkuussa.
Tapauksissa Geraets ja Peerbooms kysymyksenasettelu kuului: onko potilaan saatava etukäteen oman sairausvakuutusjärjestelmänsä hyväksyntä, jos hän hakeutuu sairaalahoitoon toisessa EU:n jäsenvaltiossa. Peerbooms joutui joulukuussa 1996 tapahtuneen liikenneonnettomuuden seurauksena koomaan. Hän sai aluksi sairaalahoitoa Alankomaissa, seuraavan vuoden helmikuussa omaiset siirsivät tajuttoman potilaan Innsbruckin yliopistolliseen sairaalaan Itävallassa. Laitos käyttää erityistä intensiivistä neurostimulaatioterapiaa, jota Peerbooms ei olisi voinut Alankomaissa saada. Potilaan neurologi pyysi Alankomaiden vakuutusjärjestelmää korvaamaan potilaalle Itävallassa aiheutuneet sairauskulut. Pyyntö hylättiin asiantuntijalääkärin lausunnon perusteella.
Peerbooms heräsi koomasta, ja hänet kotiutettiin Alankomaihin kuntoutusta varten kesäkuussa 1997. Hänen korvaushakemuksensa hylättiin myös paikallisessa tuomioistuimessa. Peerbooms valitti EY:n tuomioistuimeen. Euroopan Unionin julkisasiamies antoi asiassa ratkaisuehdotuksensa 18.5.2000. Hän totesi, että Alankomaiden järjestelmän kaltaisessa pakollisessa sairausvakuutusjärjestelmässä vakuutetuille taattuihin sairaanhoidollisiin luontoisetuuksiin ei sisälly korvauselementtiä. Niinpä ne eivät ole EY:n perustamissopimuksessa tarkoitettuja palveluja. Perustamissopimuksen kanssa ei näin ollen ole ristiriidassa se, että sairausvakuutuskassat velvoittavat vakuutettunsa hankkimaan luvan, jotta vakuutetut voisivat saada hoitoa sellaiselta ammatinharjoittajalta tai sellaisessa laitoksessa, jonka kanssa sairausvakuutuskassa ei ole tehnyt sopimusta.
EY-tuomioistuimelle huomautuksensa jättäneet hallitukset olivat julkisasiamiehen kannalla. Tuomioistuimen johtopäätös oli kuitenkin päinvastainen. Se muistutti, että perustamissopimuksessa ei vaadita, että palvelujen vastaanottajat maksaisivat palvelusta. Lisäksi se katsoi, että sairaanhoitopalvelu ei voi jäädä palvelujen tarjoamisen vapauden soveltamisalueen ulkopuolelle sen perusteella, miten laitos saa suoritteistaan rahallisen vastikkeen. Kaikki terveydenhuolto kuuluu yhteisölainsäädännön piiriin ja sitäkin koskee palvelujen tuottamisen vapaus, EY-tuomioistuin totesi.
Palvelujen tuottamisen vapauteen voi kuitenkin liittyä rajoituksia. Tarve ylläpitää tasapainoista sosiaaliturvajärjestelmää ja terveydenhuollon suunnittelemisen välttämättömyys voivat kansallisella tasolla johtaa siihen, että ennakkolupa hoidon hakemiseen ulkomailta on perusteltavissa. Kansallisella suunnittelulla pyritään takaamaan, että tarjolla on riittävän laadukkaita palveluja. Myös kustannusten hallitseminen on terveydenhuollossa välttämätöntä. Näiden kahden syyn takia voi olla sekä välttämätöntä että järkevää, että kansallinen sosiaaliturvajärjestelmä edellyttää ennakkolupaa. Vaikka ennakkolupa ei olekaan periaatteessa yhteisön oikeuden vastainen, luvan vaatimisen on oltava perusteltua em. pakottavien syiden vuoksi. Sääntelyllä ei kuitenkaan saa ylittää sitä, mikä potilaan hoitamiseksi on objektiivisesti tarpeen. Ennakkoluvan antamisesta voidaan kieltäytyä vain, jos potilas voi saada ajoissa samanlaista tai tehokkuudeltaan samanasteista hoitoa sellaisessa laitoksessa, jonka kanssa vakuutetun sairausvakuutuskassa on tehnyt sopimuksen.
Peerboomsin hoito oli myös laadultaan sellaista, jota Alankomaissa ei tavanomaisesti olisi ollut saatavilla. Tuomioistuimen mukaan hoidon saatavuutta ei tule kansallisilla päätöksillä rajoittaa, jos hoito on riittävästi testattu ja kansainvälisen lääketieteellisen yhteisön hyväksymää.
Van Braekelin tapauksessa kysymyksen kohteena olivat korvausmenetelmät. Van Braekel ei saanut etukäteen suostumusta toisessa maassa tapahtuvaan hoitoon, johon hän kuitenkin hakeutui. Jo kansallinen tuomioistuin totesi, että hoitokustannusten korvaamiseen oli edellytykset, mutta kysymys kuului, minkä järjestelmän mukaisesti korvaukset maksettaisiin. Kun potilas saa etukäteen suostumuksen toisessa maassa tapahtuvaan hoitoon, korvaukset maksetaan luvan antaneen maan järjestelmän mukaisesti, tuomioistuin katsoi. Jos korvaus on perusteetta hylätty, potilaan on saatava korvaus samansuuruisena kuin hoidon kustannukset olisivat olleet hänen omassa maassaan. Mikäli hoitokustannukset ulkomailla jäävät pienemmiksi, jää erotus potilaan eduksi.
Tuomioistuimen päätökset tulevat merkittävällä tavalla vaikuttamaan eurooppalaisen terveydenhuollon toimintaperiaatteisiin ja edellyttävät uusia tärkeitä linjauksia. Miten määritellään tehokkuudeltaan samanasteinen hoito, ja miten todetaan, että ulkomailla saatavissa oleva hoito on riittävästi testattu ja kansainvälisen lääketieteellisen yhteisön hyväksymä? Erityisesti jonottamiseen liittyvät kohtuuttomuudet joutuvat suurennuslasin alle, sillä tuomioistuimen mukaan potilaan on saatava hoito ajoissa, tai hän on oikeutettu hakemaan hoitonsa muualta oman järjestelmänsä kustannuksella. On tärkeää, että ratkaisut ovat Euroopassa yhdenmukaisia, ja mm. Euroopan lääkäreitä edustava CP ryhtyy niitä pohtimaan.
MARKKU ÄÄRIMAA
