Ihmisen tragedia (pääkirjoitus SLL 6/2002)
Elämään kuuluu useimmilla meistä psyykkisiä vammoja. Joskus ne vain hipaisevat, joskus lamaannuttavat; joskus ne tulevat viereltä, joskus valtamerten takaa. Mutta aina ne tunkeutuvat sisällemme, usein uniimmekin (1,2). Niitä ei pääse pakoon selvittämättä (3,4). Ihminen on biologinen kone, mutta silti enemmän: voimakkaat hormonivasteet tunnetaan, mutta selittävätkö ne pelon, surun, syyllisyyden (3)? Traumaperäinen häiriö kasvoi uusiin mittoihin syyskuussa New Yorkissa: siellä ainakin 30 000 ihmisen arvellaan potevan tätä neljänneksi yleisintä psykiatrista sairautta, jonka elämänsä varrella kohtaa noin joka kymmenes ihminen (3).Suuren katastrofin raunioilla ihminen on pienen pieni. Psyyke pukee järkytyksen depressioon, paniikkihäiriöön, yleistyneeseen ahdistuneisuuteen tai torjuu sen turvautumalla kemialliseen helpotukseen, alkoholiin ja huumeisiin. Eikä kehokaan jää osatta: verenpaine nousee, astma puhkeaa ja selittämättömät kivut kiusaavat (3). Öisin kauhu palaa, kiristää otteensa, nukahtaminen voi olla mahdotonta (1,2).
Neuroendokriinisesti traumaperäisestä häiriöstä kärsivät ihmiset ovat omanlaisiaan, mikä voi selittää myös sairauden psykologisia puolia (3). Potilaiden hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaisakseli ei nimittäin aktivoidu stressitilanteessa riittävästi, normaaliin tapaan. Lisämunuaisten puutteellinen kortisolin tuotanto sallii pitkittyneen adrenergisen vaikutuksen erityisesti aivoissa. Tämä syövyttää trauman ja siihen liittyneen pelon potilaan mieleen ja muistiin. Toipuminen on vaikeampaa ja myöhemmät pienetkin uhat kasvavat valtaviksi pedoiksi, ja näin kierre jatkuu (3).
Vaikka ensireaktio traumaan on aina biologinen, ovat psykologiset voimavarat silti normaalin selviytymisen peruspilari. Katastrofin realistinen käsittely – sekä objektiivisten ilmiöiden kertaaminen että potilaan tunnereaktioiden puiminen – ovat osoittautuneet hyödyllisiksi (3). Psyykkinen kipu ei häviä tukehtumalla, vaan jakamalla: kun potilas voi turvallisesti kokea tulevansa kuulluksi, kun hän vakuuttuu siitä, että oireet johtuvat psykobiologisesta vasteesta jättimäiseen uhkaan, alkaa toipuminen (3). Lääkkeilläkin, erityisesti serotoniinin takaisinoton estäjillä, on sijansa vaikeissa tapauksissa alkuvaiheen tukihoitona. Mikäli hoito ei auta kahdeksassa viikossa, olisi suositusten mukaisesti siirryttävä muihin psyykenlääkkeisiin (5). Näiden potilaiden ensisijaisena hoitopaikkana pidetään perusterveydenhuoltoa, siksikin etteivät he yleensä halua psykiatrista leimaa (3). Jollei hoito tunnu tepsivän, potilaalla on selvä psykiatrinen sairaus tai hän on itsemurhavaarassa, on psykiatrin tilannearvio ja usein hoitokin aiheen (3).
Elämään väistämättä kuuluvat sisäiset vammat eivät säästä meistä ketään (3). Ehkä siinä on ihmisyyden yksi ydin – ja tragedia.
KIRJALLISUUTTA
1 White DP. Tragedy and insomnia. N Engl J Med 2001;345:1846–1848.
2 Lavie P. Sleep disturbances in the wake of traumatic events. N Engl J Med 2001;345:1825–1832.
3 Yehuda R. Post-traumatic stress disorder. N Engl J Med 2002;346:108–114.
4 Ursano RJ. Post-traumatic stress disorder. N Engl J Med 2002;346:130–132.
5 Foa EB, Davidson JRT, Frances A. The expert consensus guidelines series: treatment of posttraumatic stress disorder. J Clin Psychiatry 1999;60 suppl 16:1–76.
Pekka Leinonen
