Käsityöammatissa
Anna Viinikainen
Pekka Nieminen
Anja Tuulonen
Sakari Orava
Marianne Riekki
Janne Kataja
Kädet kertovat kantajastaan paljon. Käsien uurteissa näkyy arki ja työ. Kysyimme kuudelta lääkäriltä, millainen ammatillinen matka heidän käsillään on ollut, miten luotto niitä kohtaan on kasvanut ja kuinka he lepuuttavat käsiään.
Anna Viinikainen
42-vuotias käsikirurgian erikoislääkäri
"Kädet merkitsevät minulle paljon. Ne ovat työväline, jonka toiminta on tässä käsityöammatissa korvaamatonta ja välttämätöntä. Kiinnostuin käsien toiminnan hienoudesta jo lapsena tanssi- ja musiikkiharrastusteni kautta.
Käsikirurgia on teknisesti monipuolista ja haastavaa, mikä naulitsi lopullisesti erikoisalavalintani. On traumatologiaa, rasitusperäisiä ja degeneratiivisia ongelmia, ja operoimme niin luu- kuin pehmytkudosrakenteita, avoimesti, artroskooppisesti sekä mikrokirurgisesti. Käden toiminnallisuuden ymmärtäminen on oleellista onnistuneessa kirurgiassa ja kuntoutuksessa.
14 vuoden ura on tuonut kovan luoton ja arvostuksen omia käsiä kohtaan. Jouduin viime vuonna itse käsipotilaaksi, mikä on entisestään nostanut arvostusta käsikirurgien ja myös käsiterapeuttien tekemää työtä kohtaan, sekä lisännyt suuresti ymmärrystäni käsipotilaan rooliin. Käsikirurgina en ole itse suojassa vaivoilta, joita hoidan.
Huolehdin käsieni ja itseni hyvinvoinnista hiihtämällä, tanssimalla, soittamalla pianoa sekä saunoen ja avantouiden. Leikkauksen jälkeen kuntoutin käsiäni venytyksillä ja voimaharjoittein. Välillä pyydän aviomiehen hieromaan käsiäni ja leikkausarpia. Vielä kymmenen vuotta sitten harrastin kiipeilyä. Siitä olen joutunut käsieni vuoksi luopumaan."
Pekka Nieminen
60-vuotias naistentautien erikoislääkäri
"Kädet ovat välttämätön työkalu. Ilman niitä en tulisi toimeen. Gynekologia on käsityötä, jossa pelkät aivot eivät riitä. Esimerkiksi päivittäinen työni, kohdunkaulan syövän esiasteiden diagnosointi ja hoito on näppäryyttä vaativa laji, jossa käsien täytyy olla kunnossa.
Käsien käyttö on kehittynyt pitkän työuran aikana. Motoriikka ja käsien toiminta ovat oppimisen ja työn tulosta. Kädenjäljen näkee työssä. Teen usein pientoimenpiteitä eli tarkkuutta vaativaa työtä, jossa näkee välittömästi, jos jotain menee pieleen. Uskon vakaasti, että jokainen pystyy kehittämään käsien ja aivojen yhteistä toimintaa. Tarvitaan toistoja, että lihasmuisti kehittyy. Tällöin pystyy toimimaan yllättävissäkin tilanteissa ilman katastrofeja.
Purjehdin, pyöräilen ja pelaan tennistä. Kädet ovat käytössä vapaallakin, joten käsien lihaksisto ja koordinaatio pysyvät hyvässä jamassa. Silti toivon, että voisin piirtää ja maalata käsilläni paremmin. Tyttäreni ovat siinä minua huomattavasti etevämpiä. Haluaisin kehittää tämän kaltaista käsieni ja aivojen yhteistyötä, jotta voisin vaikka tehdä lapsenlapselleni parempia piirustuksia. Uskon vakaasti, että tämä on mahdollista."
Anja Tuulonen
63-vuotias silmätautiopin professori
"En ole koskaan ajatellut, mitä kädet merkitsevät minulle. Olen ottanut ne itsestäänselvyytenä. Niillä tartutaan toimeen ja tehdään työtä. Kun vielä tein glaukoomakirurgin töitä noin 20 vuotta sitten, oli erityisen palkitsevaa leikata pieniä lapsia, joilla oli synnynnäinen glaukooma. On ilahduttavaa nähdä omien käsien kautta kulkeneiden lapsien varttuvan. Työtehtävien muutosten myötä työ on nykyään näppäimistöllä työskentelyä, mikä sekin tärkeää.
Käsien kanssa tekeminen ei ole muuttunut. Nuorempana esiintymistilanteet jännittivät, mutta kädet eivät tärisseet. Ajattelen pragmaattisesti, että kun tulee uusia asioita ja haasteita, tykkään tarttua niihin konkreettisesti käsillä.
Kaikenlainen käsillä työskentely edustaa haastavaa mielen ja kehon välistä fyysistä yhteistyötä. Johdettuani kahta yliopistoklinikkaa neljännesvuosisadan uusi harrastus tanssin parissa on mahdollistanut siirtymisen takaisin oppilaan rooliin. On innostavaa muuttaa roolia opetettavaksi ja huomata käsienkin pystyvän asioihin, joita ei ennen osannut."
Janne Kataja
49-vuotias lastentautien erikoislääkäri
"Kädet merkitsevät paljon. Niillä tehdään lastenlääkärin työn kannalta oleellisin, eli kosketaan potilaaseen ja tutkitaan. Kandeille olenkin painottanut, että jo muutamalla kosketuksella saa paljon tietoa potilaan voinnista, muun muassa verenkierron tilasta. Työskentelen lasten teho-osastolla, jossa voi kohdata koskettavia potilaskohtaloita. Käden kosketuksella tuetaan potilaan omaisia ja tarvittaessa myös kollegoita. Kättelystä potilaiden vanhempien kanssa olen luopunut käytännössä kokonaan sairaalahygieniasyiden takia.
Valmistumisen jälkeen terveyskeskuksen pientoimenpiteiden kautta kädentaidot alkoivat kehittymään ja kehitys jatkui väitöskirjatyöskentelyn aikaisessa laboratoriotyössä, joka oli pikkutarkkaa puuhaa. Yliopistosairaalassa erikoistumisaikana pääsin harjoittelemaan uusia taitoja, kuten keskosen kanylointia ja vastasyntyneen virvoittelua. Nyt jo useiden vuosien kliinisen työuran ansiosta pidän käsiäni tarkkoina ja niillä on hyvä tehdä toimenpiteitä. Uran alkupuolella kädet saattoivat täristä toimenpidettä tehdessä, mutta nykyään jopa alle 1000 gramman painoisten vastasyntyneiden intubointi ja kanylointi sujuvat ilman suurempaa jännitystä. Jos suoritus jää vajaaksi, on syynä useammin näkö, eivätkä kädet ole se heikoin lenkki.
Nautin paljon saunomisesta ja uimisesta, joka on hyvä tapa rentouttaa käsiä, kroppaa ja mieltä. Musiikki on kuulunut aina isona osana elämääni ja musiikin kuuntelu on yhä tärkeä tapa rentouttaa mieltä ja sitä kautta myös käsiä."
Marianne Riekki
38-vuotias yleislääketieteen erikoislääkäri
"Kädethän ovat ilmaisun jatke, kun ollaan potilastyössä tai työkavereiden kanssa. Sanaton viestintä on isossa osassa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Kokemuksen myötä osaan tulkita paremmin ketä voi koskettaa ja millä tavalla. Käsillä voi lohduttaa laskemalla ne olkapäälle, niillä voi viestiä kunnioittavasti potilasta tutkittaessa. On muistettava, että se on aina toisen ihmisen reviirille menemistä. Yleislääkärinä korostaisin koskettamisen tärkeyttä, koska potilasta käsin tutkiessa saa tärkeää tietoa.
Vuosien saatossa olen alkanut käyttämään käsiäni persoonallisemmin. Heti valmistumisen jälkeen, 12 vuotta sitten, käteni olivat lääkärin roolin takana suojassa. Mietin, miten lääkärin kuuluu käyttää niitä ja miten potilasta sopii koskettaa. Nykyään olen kova käyttämään käsiäni, kun puhun. Teen työtä vapaammin minuna, en enää lääkäriroolin suojissa. Luotto omiin käsiin ja taitoihin on lisääntynyt. Kuuntelen, mitä käteni sanovat.
Lepuutan käsiäni tekemällä. Rekkitangolla roikkuminen ja siitä johtuvat kovettumat ovat vastapainoa työlle, mutta niin on myös läheisten kosketus ja koiran rapsutus. Kaikki keinot, joilla palaudun lääkärin työstä, vaikuttavat myös käsiin."
Sakari Orava
73-vuotias ortopedi
"Nykyään luotetaan liian paljon koneisiin ja magneettikuviin diagnostiikassa. On unohdettu, että potilas pitää tutkia käsin. Kopeloida ja palpoida. Kirurgilla pitää olla viimeinen tunto ja "touchi". Vasta kun viisipiikkisellä kokeilee, saa selville, mikä siellä tukielimistössä on tai ei ole rikki.
Käsiä on tarvittu koko työuran ajan. Ensimmäisestä umpisuolenleikkauksestani tuli kesällä kuluneeksi 50 vuotta. Kädet ovat edelleen yhtä tärkeitä potilaan tutkimisessa ja leikkaamisessa. Tuntuma tekemiseen on kuitenkin erilainen kuin uran alussa. Kehittymiseen ei ole toiveita, vaan käsintehty ura alkaa pikku hiljaa olla osaltani takana.
Kirurgilla ei saa käsi vapista tai tutista. Minulla on toinen käsi halvaantunut osittain, mutta se ei vaikuta työhön millään tavalla. Vasen käsi on toista heikompi, huonompi ja kömpelömpi. Vaimolle lasken aina leikkiä, että yksikätiseksi kirurgiksi olen tullut tässä hyvin toimeen.
Huollan käsiäni puristamalla palloa, nostelemalla käsipainoja ja tekemällä koordinoituja liikkeitä. Heikompaa kättä pitää treenata päivittäin. Metsätöitä ei enää sovi tehdä, koska herkkyys katoaa liian raskaasta työstä."
