Ajankohtaista 14.8.2014 00.00

Kolme lääkäriä kaukana kotoa

Lähi-idässä arvostetaan vanhempia lääkäreitä. Uudessa-Seelannissa kumarretaan hierarkiaa ja Australiassa small talkia. Ulkomailla työskentely kirkastaa suomalaisen lääkärintyön plussat ja miinukset.

Miikka Korja, neurokirurgi
Sydney, Australia

”Suorasanaisuus ei ole Australiassa kiistattomin hyve. Kirurgina minulla kesti puoli vuotta ymmärtää se. Jos ajatuksesi jostain asiasta ovat negatiivisia, älä sano niitä ääneen. Se ei edistä asiaa. Small talk on oikeastaan järkyttävän helppoa. Kysy, niin sinulle vastataan. Kysy sitten lisää.

Australiaan oli helppo asettua, mutta hakuprosessi turhautti. Piti hankkia kaikenlaisia, liki päättömiä todistuksia. Maa oli kuitenkin ammatillisesti paras valinta. Helsingissä on läntisen maailman aivoverisuonikirurgian huippuyksikkö, sieltä on vaikea lähteä hakemaan laajempaa kokemusta. Japani oli toinen vaihtoehdoista, joka professori Hernesniemen kanssa tehdyllä Aasian-kiertueella valikoitui. Valinnan ratkaisi se, että Australiasta vaimolle löytyi oman alan huippuyksikkö post doc -tutkimusta varten.

Olen vieraileva apulaisprofessori Macquarie-yliopistossa Sydneyssä ja teen päivittäin potilastyötä fellow-statuksella yksityissairaalassa, jossa yliopisto on mukana. Raha painaa kaikessa tekemisessä. Kirurgit saavat kaikki lelut ja vempaimet, mitä keksivät haluta.

Sairaalassa pyritään tuottamaan lisää palveluja ja voittoa, mutta herää kysymys, tuotetaanko lisää terveyttä. Silmänkääntötemppuja olisi helppo tehdä, mutta yksityisenkin pitäisi ehdottomasti edistää terveyttä ja pyrkiä luomaan pitkäkestoisia työpaikkoja.

Australiassa yksityislääkärin on osattava verkostoitua, sillä potilaat tulevat paljolti ”tuttujen” lähetteillä. Julkiselle sektorille hakeutumista kannattaa miettiä tarkkaan, kirurgian taso on Suomessa parempi.

Ihmiset maksavat hoidostaan suuria summia eksklusiivisessa sairaalassa. Henkilökuntaa on enemmän kuin Suomessa, jossa yksi hoitaja saattaa hoitaa 25 vaativaa neurokirurgista potilasta. Lääkäriin saa sängystä suoran Skype-yhteyden. Potilassuhde on kuitenkin autoritäärinen, lääkäri sanelee, mitä tehdään. Se on takapajuista.

Jos potilaan hoidossa ilmenee ongelmia, vakuutuspohjaisen järjestelmän ja juridisten seikkojen takia potilas ei saa tietää, mikä on mennyt pieleen. Hän ei ylipäätään saa tietää, mitä hänelle on tehty. Mielestäni komplikaatioita ei klinikassa myöskään kirjata ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tässä kohtaa Suomessa ollaan valovuosia edellä. Hoitokulttuuri on rehellistä, ruoskimme itse itseämme parempaan toimintaan. Läpinäkyvyys on potilaan etu. Ja Australiassa tilastot muuttuvat, kun suomalaisia tulee paikalle.

Teen 12-tuntisia tai sitä pidempiä työpäiviä. Yksityisille neurokirurgeille taloudellinen korvaus työstä on merkittävä. Palkka on vähintään 10-kertainen Suomen palkkoihin nähden, mutta työsidonnaisuuskin on suurempi. Väitän, että harva neurokirurgi Suomessakaan haluaa tehdä vain 40-tuntista viikkoa, se on käsittämättömän vähän.

Aivoverisuonikirurgian suppea koulutusohjelmani päättyy tänä syksynä. Tulemme joulukuussa takaisin Suomeen, järjestämme rantaelämästä nautiskeleville lapsille kunnon shokin. Palaan töihin Töölön sairaalaan.

Olen oppinut paljon, mutta perheen hyvinvointi on ollut minulle paras palkinto. Lapset ovat sosiaalistuneet huikeasti, Australian koulujärjestelmä keskittyy oikeisiin asioihin pienten lasten kohdalla. Tutustuimme koulun kautta mutkattomasti muihin vanhempiin. Leppoisia illanistujaisia järjestetään ulkona eikä kukaan puhu sanallakaan töistä. Emme edes tiedä toistemme ammatteja.

Vaimoni kanssa koemme, että voimme olla täällä sekä hyviä työntekijöitä että hyviä vanhempia ja puolisoja. Australiasta voisi hyvin tulla toinen kotimaamme.”

Jaana Suhonen, neurologi
Doha, Qatar

”Kun kuninkaallisia saapuu sairaalaan, syntyy pieni hässäkkä. Potilasta ympäröivät turvamiehet ja muu seurue. Vastaanotolle vaaditaan päästä heti, vaikka varattu aika olisi mennyt. Myös muut asiakkaat – tai vieraat, niin kuin heitä kutsumme – saattavat jättää saapumatta sovittuna aikana. Se on harmillista, sillä vastaanotolle on kolmen kuukauden jono.

Työskentelen neurologisen yksikön vastaavana lääkärinä Qatarin suurimmassa yksityisessä sairaalassa. Itse asiassa olen Qatarin ja Dohan ainoa yksityinen neurologi. Lähdin, koska halusin uusia ideoita työhön. Lähi-itä valikoitui kohteeksi suomalaisen ortopedin vinkistä.

Neurologin työ Qatarissa on enemmän yleisneurologiaa kuin Suomessa. Vastaanotolleni voi tulla ilman lähetettä, joten tapaan paljon esimerkiksi migreenipotilaita. Qatarissa asuu paljon työikäisiä ekspatriaatteja, joten dementiasairauksia on vähemmän. Epilepsia on edelleen stigmatisoiva sairaus, paikalliset asukkaat eivät helposti tule sen kanssa vastaanotolle. Paikallisia vanhuksia näkee harvoin, heidät hoidetaan yleensä kotona.

Neurologina pistää silmään, että Parkinsonin taudissa ihmiset hoidetaan monesti vuodepotilaina ja lääkehoito saattaa olla retuperällä. Pyrin vaikuttamaan tähän jakamalla tietoa.

Al-Ahlin sairaalassa työskentelee 400 lääkäriä, henkilökunta edustaa 45 kansallisuutta. On tärkeää noudattaa yhteisiä pelisääntöjä, pukeutua korrektisti ja käyttäytyä kohteliaasti. Kaikki tervehtivät toisiaan. Small talk on muuttunut mielessäni positiiviseksi asiaksi.

Teen työpäiväni kello 8–17, lounastan puoli tuntia sairaalan kahvilassa. Perjantai on pyhäpäivä, monet lääkärit pitävät vapaata myös torstaisin ja työskentelevät lauantaisin. Ramadanin aikaan päivät ovat pari tuntia lyhyempiä, lounaaksi tuodaan eväät.

Henkilöstön johtamisessa ei juuri joustoja tunneta. Lomat on päätettävä vuosi etukäteen eikä sovittuihin aikatauluihin tehdä muutoksia. Potilastiedot kulkevat paperilla, sähköinen järjestelmä on tulossa. Prosessien kehittämiseen on alettu kiinnittää huomiota. Myös säästämään on ryhdytty, osin turhistakin asioista, kuten Suomessa.

Olen tyytyväinen työhöni. Potilaat ovat kiitollisia, että teen heille perusteellisen tutkimuksen ja kyselen paljon. Qatarissa on tapana tavata potilasta vain muutama minuutti. Potilaat ovat tottuneet myös saamaan lääkkeen heti, mutta arvostavat, etten määrää sitä ennen huolellista tutkimusta.

Vanhempaa lääkäriä ja pitkää kokemusta pidetään arvossa. Jopa 10 vuoden kliininen työkokemus on töitä hakiessa suotavaa, sillä erilaisten ihmisten kanssa on osattava tulla toimeen. Tässä on suuri ero siihen, että nykymaailmassa rekrytoidaan enimmäkseen vain nuoria. Suomessa vanhempaa lääkäriä ei markkinoilla arvosteta.

Täällä tunnutaan tykkäävän naislääkäreistä. Etuna on, että voin hoitaa yksin sekä naisia että miehiä, kun taas mieslääkärillä on oltava naishoitaja mukana naisia hoitaessaan. Olen huomannut myös, että filippiiniläinen työmoraali ja oppimisen halu sointuvat suomalaiseen ajattelumaailmaan. Työskentelen mielelläni filippiiniläistaustaisten hoitajien kanssa.

Olen viihtynyt Qatarissa 1,5 vuotta. Mieheni vietti täällä vuorotteluvapaavuoden ja palasi Suomeen. Itse en vielä tiedä paluupäivää. Kuninkaallisista hässäköistä huolimatta ihmisten hoitaminen on Qatarissa samanlaista kuin Suomessa: edessä on potilas ja hänellä ongelma, johon etsitään ratkaisu. Tehokkuusajattelua pitää Lähi-idässä höllätä. Aikataulut eivät pidä, joten päivää ei kannata suunnitella kovasti etukäteen. Se tulee niin kuin on tullakseen.”

Jaana Ahlblad
Kuva: Miikka Korjan kotiarkisto

Lue myös anestesiologi Kari Pullisen kokemuksista Uudesta-Seelannista sekä ulkomailla työskentelevien vinkkejä perjantaina 15.8.2014 ilmestyvästä Lääkärilehdestä 33/2014.