Kovempaa keppiä, makeampaa porkkanaa (pääkirjoitus SLL 5/2002)
Terveydenhuoltomme tulevaisuusprojektin viiden työryhmän töistä tärkeydessään varmasti hyvin korkealle nousevat sairaanhoitopiirin johtaja Rauno Ihalaisen ja professori Mats Brommelsin toimenpide-ehdotukset, jotka koskevat palvelujärjestelmän toiminnallisten ja hallinnollisten rakenteiden uudistamista sekä tehokkuuden ja taloudellisuuden lisäämistä. Ne on esitelty yksityiskohtaisesti tämän lehden sivulla 538.Kenelläkään ei varmasti ole mitään kriittistä sanomista yleisperiaatteesta, jonka mukaan terveydenhuollon palvelut suunnitellaan ja tuotetaan alueellisesti toiminnallisina kokonaisuuksina, joille määritetään saatavuus ja laatutavoitteet. Samaan sarjaan mennee toteamus kunnille kuuluvasta terveyspalvelujen järjestämisvastuusta. Selvityshenkilöt pitävät myös tärkeänä sitä, että vaativan erikoissairaanhoidon toimivuus ja tasavertainen palvelujen saatavuus turvataan koko maan väestölle. Suomalainen yhteiskunta on sisäistänyt julkiselle rahoituspohjalle rakentuvat peruspalvelut ja kollektiivisen vastuun palvelujen saatavuudesta myös syrjäseuduilla siinä määrin, että mainitut periaatteet voidaan ottaa suunnittelun reunaehdoiksi.
Uudempaa hyvää periaatteellista ajattelua edustavat maininnat julkisen terveydenhuollon trimmaamisesta EU:n yhteismarkkinoiden mukaiseen toimintaympäristöön, millä ensisijaisesti tarkoitetaan aitojen kilpailuedellytysten luomista kunnallisten ja yksityisten palveluntuottajien välille.
Terveydenhuollon palvelut, ja myös monet muut sitä lähellä olevat julkiset lähipalvelut, tulisi ehdotuksen mukaan järjestää seutukunnittain väestövastuun periaatteella. Tällä ehdotuksella selvityshenkilöt hakevat vähintään 20 000–30 000 hengen väestöpohjaa perusterveydenhuollon tuottajaorganisaatioille. Tämä tarkoittaa kuntarajat ylittävää yhteistoimintaa, johon voisi alueellisen tilanteen mukaan osallistua myös yksityisiä tai kolmannen sektorin palveluntuottajia. Tälle ehdotukselle hurrataan varmasti monissa maan pienimmissä terveyskeskuksissa. Peruspalvelujärjestelmämme pirstoutuneisuus milloin mistäkin syistä lähes 300 terveyskeskukseen on järjen vastainen tilanne, jonka korjaamisen välttämättömyydestä vallinnee suuri yksimielisyys. Selvityshenkilöiden keinot tämän asian eteenpäinviemiseksi jäävät kuitenkin kovin heiveröisen tuntuisiksi, heiltä ei näytä löytyvän minkäänlaista kunnon keppiä, jos sellaista ei oleteta saatavan ehdotetusta uudesta, koko terveydenhuollon kattavasta puitelaista. Vapaaehtoisia yhdistymisiä terveydenhuoltoalueiksi kaavaillaan edistettävän jonkinlaisilla valtion hankerahoilla. Lisäksi luvataan 1990-luvun tyyliin uutta ”ohjelmatoimintaa”, uusia projekteja, johtoryhmiä jne... On enemmän kuin epävarmaa, että kunnat näillä eväillä lähtisivät mihinkään merkittävään uuteen yhteistyöhön.
Jo ennakkoon on tiedetty laaja kiinnostus Mäntässä sairaanhoitopiirin kuntayhtymän ja Forssassa terveydenhuollon kuntayhtymän pohjalle rakennettuihin malleihin, joilla seutukunnallinen terveydenhuoltoalue on saatu toimimaan. Viestit näistä kokeiluista ovat olleet myönteisiä; perusterveydenhuollon haavoittuvaisuus on vähentynyt ja yhteistyö erikoissairaanhoidon kanssa on parantunut. Jos maassa nyt uskalletaan lähteä siitä, että terveydenhuollon perusratkaisut voivat olla erilaisia eri puolilla maata, olisi typerää jättää selvittämättä tämän vaihtoehdon toimivuus niillä 22 alueella, joilla nyt on aluesairaalatoimintaa. Paljon vaikeampaa voi olla järjestää asioita siihen suuntaan, että pienimmät keskussairaalamme ryhtyisivät jatkossa toimimaan jonkinlaisina seutukuntasairaaloina. Vaikka selvitysmiehet eivät varsinaisesti näitä keskussairaaloita nimeä, he tarkoittanevat Länsi-Pohjan, Kainuun, Keski-Pohjanmaan ja Itä-Savon sairaanhoitopiirien keskussairaaloita, joiden kohdalla ei 100 000 asukkaan väestöpohja ylity.
Selvitysmiesten ehdotus vaativan erikoissairaanhoidon suunnittelemisesta erityisvastuualueittaisina kokonaisuuksina tarkoittaa kullekin yliopistosairaalalle määriteltävää vastuualuetta. Vaikka ehdotus on toiminnallisesti hyvä, se voi kohdata käytännössä vaikeuksia. Erityisvastuualueen jokaisella sairaanhoitokuntayhtymällä on vahva pyrkimys mahdollisimman kattavaan omaan palvelutuotantoon. HUS:sta on saatu vahvaa kokemusta päätöksentekoa jumiuttavista kauhisteluista, joiden perussanoma on, että ”periferian” sairaanhoitopiirit ajautuisivat tämäntapaisilla järjestelyillä rahoittamaan yliopistosairaanhoitopiirin kuluja. Jonkinlaista kunnon keppiä tai porkkanaa tämänkin asian eteenpäin viemiseksi tulisi kehitellä. Sama koskee myös suunniteltuja kolmea sairaanhoitopiirien yhdistämisyritystä.
Lisäksi selvityshenkilöt ovat sitä mieltä, että kuntien tulisi kustantaa kaikki julkisessa terveydenhuollossa määrätyt lääkkeet, mukaan lukien avohoidon lääkkeet, josta ehdotuksesta kunnat varmasti vähintäänkin riemastuvat. Erikoismaksuluokasta tulisi niin ikään luopua ja kehitellä tilalle kannustavaa lääkärien palkkausjärjestelmää, mikä ainakaan näin yksinkertaisesti toimien ei innostane lääkäreitä. Ehdotuksia liikelaitos- ja yhtiömallien kokeilusta terveyspalveluiden tuottamisessa on varmasti hyvä kokeilla.
Selvityshenkilöiden keskeisimmät perusrakenteita koskevat ehdotukset ovat oikeansuuntaisia. Muutaman selvän limbon mukana ei ole syytä panna menemään koko lasta.
Taito Pekkarinen
