Kumpi on sairaampi, potilas vai sairaalalääkäri?
Näin kysyy tuore Annals of Internal Medicine -lehti (5. maaliskuuta, 2002) neljässä artikkelissaan. Alkuperäistutkimuksen mukaan jopa kolme neljästä sisätautialan sairaalalääkäristä oireili siten, että loppuunpalamisen kriteerit täyttyivät. Tämä heijastui potilastyöhön laiminlyönteinä, jotka eivät johtuneet tietämättömyydestä tai kokemattomuudesta. Kaikkiin USA:n sisätautien koulutusohjelmiin kuuluviin sairaalalääkäreihin kohdistuneessa selvityksessä kolmannes vastanneista erikoistuvista sisätautilääkäreistä kärsi depressiosta, neljännes koki menettäneensä humaanin otteen potilaisiinsa ja yli puolet oli katkeroitunut kyynisiksi erikoistumisen aikana.Lehden pääkirjoitukset pitävät ”sairaalalääkäritautia” malignina epidemiana. Lääkkeeksi toisessa pääkirjoituksessa ehdotetaan arvojen syvällistä pohdintaa, oikeanlaista itsekkyyttä ja lämpimämpää huolenpitoa nuorista lääkäreistä. Jälkimmäinen pääkirjoitus pohtii koulutusohjelmien keventämistä realistisemmiksi, kouluttajien vastuuta ja erilaisia taloudellisia keinoja helpottaa erikoistuvien lääkärien velkataakkaa. Parantamisen oleellinen lähtökohta tässäkin epidemiassa on ”taudin” varhainen tunnistaminen, tutkitut ja tepsivät hoitotoimet ja empaattinen suhde potilaaseen – sairaalalääkäriin.
PEKKA LEINONEN
