Lääninhallitukset kirkastamassa terveyspoliittista profiiliaan? (pääkirjoitus SLL 40/2002)
On väitetty, että lääninhallitusten merkitys Suomen terveydenhuollossa loppui lähes tyystin 1990-luvun alussa, jolloin valtionosuudet muuttuivat laskentaperusteisiksi ja ne alettiin maksaa suoraan kunnille. Pari vuosikymmentä aiemmin luodut erikoissairaanhoidon ja kansanterveystyön valtakunnallisen 5-vuotissuunnittelujärjestelmän byrokratia ja valtionapujen maksaminen hankepainotteisesti sekä kuntien perusterveydenhuoltoon että sairaanhoitopiireille pitivät huolen siitä, että tekemistä riitti tuolloisissa noin tusinassa lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastossa.Vuosikymmenen jatkuneen hiljaiselon jälkeen pelkkänä sattumana ei voine pitää viime aikoina julkisuuskynnyksen ylittäneitä uutisia lääninhallitusten aktiviteeteista erityisesti erikoissairaanhoidon valvontatehtävissä. Niistä tuoreimpia esimerkkejä ovat Etelä-Suomen lääninhallituksen HUS-päätökset. HUS:n toimien perään kyseltiin taannoisen sydänkirurgien jupakan jälkimainingeissa ja nyttemmin syksyn alussa tehtyjen yhtymän talouden sopeuttamispäätösten jälkeen.
Läänien aktivoituminen terveydenhuollon valvontatehtävissä on lähtökohtaisesti ilman muuta positiivinen asia. Terveydenhuoltojärjestelmän toiminnasta vastaavat siihen edellytyksiltään hyvin erilaiset kunnat. Palvelujärjestelmä ei toimi tasalaatuisesti läpi maan. Tästä osoituksena on mm. hyvin tunnettu, mutta puutteellisesti selitetty ilmiö sairauksien hoitoperiaatteiden huomattavistakin eroista eri puolilla maata. Yksittäinen kansalainen on sekä tiedollisesti että materiaalisesti hyvin epäsymmetrisessä asemassa suhteessaan julkisen vallan käyttäjiin ja sen myötä terveydenhuolto-organisaatioon, jos hän joutuu puolustamaan etujaan tai muuten hoitamaan asioitaan ”järjestelmän tahtoa” vastaan. Vaikka julkisen toiminnan ja vallankäytön myös terveydenhuollossa täytyy yleensä olla avointa, se ei tee tyhjäksi asiallista valvontaa kansalaisten perusoikeuksien turvaamiseksi.
Taannoinen lääkintöhallitus vei mukanaan hautaan monet antamansa ohjeet ja yleiskirjeet, joilla ilman sanktioitakin oli omana aikanaan terveydenhuollon toimintaa voimakkaasti ohjaava vaikutus. Valtakunnallista ohjausta kutsutaan nykyisin hienosti informaatio-ohjaukseksi, joka voi toimia taloudellisesti hyvinä aikoina. Laihoina vuosina kuntatalouden tila on sekä subjekti että objekti, jota ei hevin ohiteta. Toimiva, valtiovaltaa edustava ohjaus ja valvonta voi parhaimmillaan luoda uusia normeja ja käytännön toiminnan linjauksia, joiden puute nykyisessä terveydenhuollossa on ilmeinen. Kunnat ovat nyt kymmenkunta vuotta saaneet nauttia lähes täydellisen normittomuuden ihanuudesta terveyspalvelujensa järjestämisessä. Kehitys ei ole kaikilta osin ollut optimaalista.
Sääntöjä, miten ja mitä terveydenhuollon asioita lääninhallitusten tulee valvoa, on kovin vähän. Erikoissairaanhoitolain 5 § toteaa, että läänin alueella erikoissairaanhoidon suunnittelu, ohjaus ja valvonta kuuluu lääninhallitukselle. Vastaava maininta löytyy kansanterveyslaista. Lääninhallituksia koskeva laki ei luettele niiden tehtäviä, hallintolainkäyttölaista löytyy pykälä, jonka perusteella valitusta ei saa tehdä hallinnon sisäisestä määräyksestä, joka koskee tehtävän tai muun toimenpiteen suorittamista. On aika uskomatonta, että näin kapea säädöspohja antaa maassa lääninhallituksille oikeudet penkoa terveydenhuollon asioita miten haluaa ja tehdä päälle päätös, josta ei ole mahdollista valittaa. Jos tavoitteeksi otetaan lääninhallitusten valvonnan ja ohjaamisvallan lisääminen, lääninhallituksen tätä toimintaa koskeva säädöspohja on otettava tarkasteltavaksi.
Yleistyvä kansalaiskäsitys on, että terveydenhuolto ajautuu jatkuvissa rahoitus- ja muissa kriiseissään kohti tilannetta, jossa sen perusrakenteisiin on pakko puuttua kansalaisten terveysturvasta huolehtimiseksi. Asia näytään tunnustetun jo sosiaali- ja terveysministeriössäkin, joka runsas vuosi sitten käynnisti nimeltään enteellisen terveydenhuollon tulevaisuuden turvaamisprojektin. Terveydenhuolto tarvitsee keskitetympää ohjausta kuin mihin sadat kunnat koskaan pystyvät. Lääninhallitusten nykyistä aktiivisempi toiminta tällä sektorilla voisi olla yksi tapa edetä tähän suuntaan.
Taito Pekkarinen
