Luulotauti, sairaus sekin (pääkirjoitus SLL 47/2001)
Luulosairaus (hypokondria) on vaikea elämän laatua heikentävä krooninen sairaus (1). Lääkärin veren se saa kohisemaan, sillä sekä tutkimukset että potilaan hoito vaikuttavat toivottomilta: mitään ei löydy, mikään ei auta. Kaiken huipuksi hoitoyrityksetkin usein vain pahentavat tilannetta; houkuttelevat esiin uusia oireita, sivuvaikutuksia, potilaan ajatusmaailmassa lääkäriä syyllistäviä komplikaatioita. Ajan myötä potilas-lääkärisuhde monesti tulehtuu pahanpäiväisesti. Onneksi tässäkin tuoreet tutkimukset ovat onnistuneet ainakin jossain määrin linjaamaan, mitä pitäisi tehdä – tai ainakin mitä ei pitäisi tehdä (1).Hypokondria, jonka diagnostisten kriteerien perusteella on täytynyt merkittävästi vaikeuttaa potilaan elämää ainakin puoli vuotta, vaivaa noin 5 %:a poliklinikkapotilaista. Kahdella kolmesta on lisäksi psykiatrinen sairaus, useimmilla depressio (noin 40 %:lla). Oireissa tavanomaiset fysiologiset tuntemukset ovat monesti korostuneesti esillä aiheuttaen potilaalle pelon vakavasta sairaudesta. On kuitenkin korostettava, etteivät potilaat keksi oireita vaan heille ne ovat todellisia. Anamneesissa huomio kiinnittyy pitkään liutaan erilaisia tutkimuksia, vastaanottokäyntejä, jopa leikkauksia ja potilaan puheessa aiempien häntä tutkineiden ja hoitaneiden lääkärien vähättely (1). Muita diagnostisia vinkkejä ovat potilaan lääkärissä herättämä kiukku ja turhautuneisuus sekä se, että yksinkertaisinkin lohdutus pikemminkin raivostuttaa kuin helpottaa potilasta.
Luulotautisia potilaita on yritetty hoitaa kognitiivis-behavioristisella psykoterapialla, farmakologisesti ja monilla muilla menetelmillä. Yllätys ei liene, ettei mistään näistä ole ollut yleistä apua. Monissa huolellisesti valituissa tapauksissa hoito kuitenkin on tepsinyt. Opittaessa tunnistamaan erilaisia potilastyyppejä tarkemmin voidaan hoidot kohdistaa osuvammin ja tuloksetkin paranevat (1). Hypokondrian tunnistaminen ja muutamat yksinkertaiset keinot ovat jo vähentäneet potilaiden sairauskuluja 30–50 % ja parantaneet merkittävästi heidän vointiaan. Näitä ovat olleet lyhytkestoiset mutta säännölliset vastaanotot – oli potilaalla oireita tai ei – diagnostisten tutkimusten tiukka rajoittaminen, potilaan hoidon keskittäminen vain yhdelle lääkärille ja potilaan vakuuttaminen oireiden todellisuudesta (1,2,3,4).
Vaikka tutkimuksiin tai pohdittuihin suosituksiin perustuvia yleispäteviä ohjeita luulotautisten potilaiden hoidosta ei olekaan, Barsky (1) on tuoreessa katsauksessaan koonnut käytännön lääkäriä varten muutamia näiden potilaiden hoidon perusperiaatteita. Tärkeimpiä näistä on luottamuksellinen ja vakaa potilas-lääkärisuhde. Vakaus on tässä sitä, että vastaanotot eivät riipu potilaan oireiden vaiheesta. Jos vastaanotolle pääsee vain oireisena, oirekierre voimistuu. Lääkärin tulisi, silti potilastaan ymmärtäen, välttää ylimääräisiä vastaanottoja, vaikka osa potilaista ajoittain pyrkisikin saamaan tavanomaista enemmän huomiota. Aina on syytä muistaa sekin, että myös hypokondriapotilailla on ”oikeita” sairauksia, vieläpä aivan tavanomaisessa määrin (5). Tutkimukset olisi harkittava erityisen tarkasti, eikä niitä pitäisi koskaan tehdä vain potilaan rauhoittamiseksi. Koska juuri nämä potilaat ovat erityisen herkkiä lääkkeiden haittavaikutuksille, on hoidon järkevää painottua suhteellisen tiheäksi yleislääkärin psykoterapiaksi. Toisaalta ”vaarattomat” hoidot (voiteet, vitamiinit, tukisiteet jne.) vahvistavat potilaalla tunnetta, että lääkäri välittää.
Sekä potilas että lääkäri ovat ymmällään, kun löydökset ja tutkimustulokset ovat normaalit, vaikka potilas kokee itsensä sairaaksi. Tuolloin oireiden selittäminen yksinkertaisin fysiologisin perustein voi olla rauhoittavaa. Ainakaan tuskaisesti karjaistu ”ei teitä mikään vaivaa” ei helpota tilannetta. Psykologisesti on tärkeää, että lääkäri myöntää oireiden aitouden ja ymmärtää potilaan huolen. Samanaikaisen psykiatrisen sairauden hoito on hyödyllistä. Luulosairaiden potilaiden suhtautuminen suoraan psykiatriseen konsultaatioon on vaihtelevaa, ja osa kokee sen loukkaavaksi. Siksi asiaa on lähestyttävä hienotunteisesti ja ehkä ensin yleisellä tasolla. ”Stressi” on monesti osoittautunut näissä tilanteissa hyväksytyksi psykiatriseksi perusteeksi.
Lääkäri voi auttaa hypokondrista potilastaan monin tavoin hyväksymällä tilan merkittäväksi sairaudeksi. Hoidon päämääränä tulisi olla helpottaa potilaan selviytymistä kroonisten oireittensa kanssa; Barskyn mukaan (1) oireiden hyväksyminen yrittämättäkään ensisijaisesti poistaa niitä luo parhaan hoitoilmapiirin ja vähentää sekä lääkärin että potilaan turhautumista.
KIRJALLISUUTTA
1 Barsky AJ. The patient with hypochondrias. N Engl J Med 2001;345:1395–1399.
2 Smith GR Jr, Rost K, Kashner TM. A trial of the effect of a standardized psychiatric consultation on health outcomes and costs in somatizing patients. Arch Gen Psychiatry 1995;52:238–243.
3 Smith GR Jr, Monson RA, Ray DC. Psychiatric consultation in somatization disorder: a randomized controlled study. N Engl J Med 1986;314:1407–1413.
4 Rost K, Kashner TM, Smith GR Jr. Effectiveness of psychiatric intervention with somatization disorder patients: improved outcomes at reduced costs. Gen Hosp Psychiatry 1994;16:381–387.
5 Barsky AJ, Wyshak G, Latham KS, Klerman GL. The relationship between hypochondrias and medical illness. Arch Intern Med 1991;151:84–88.
Pekka Leinonen
