Opiskelijat puhuvat, opettaja kuuntelee
Tampereella ongelmalähtöiseen oppimismenetelmään ovat tyytyväisiä kaikki.
Tämä ei ole ihan perinteinen luento tai ryhmäopetus.
Opettaja ei nimittäin olekaan se, joka on äänessä. Puhetta johtaa kolmannen vuoden lääketieteen opiskelija Kristian Batista.
Hän kertaa päivän teeman ja edellisellä kerralla laaditut oppimistavoitteet, joita kukin on työstänyt itsenäisesti kotona. Menossa on neste- ja elektrolyyttitasapainojakso.
– Voidaan aloittaa munuaisen anatomia ja histologia -osuudesta. Kuka haluaa avata? Batista kysyy.
Keskustelu opitusta käynnistyy, ja lähes kaikilta löytyy sanottavaa. Pöydän ympärille on kokoontunut 11 opiskelijaa läppäreineen.
Isolla näytöllä on esillä potilastapaus, johon tämän tuutori-istunnon keskustelu pohjautuu. Opiskelijoiden tehtävänä on miettiä, mikä potilasta vaivaa.
Opettaja, syöpätautien erikoislääkäri Petri Reinikainen seuraa keskustelua ja esittää välillä tarkentavia kysymyksiä. Opettajatuutorin tehtävänä on auttaa ja ohjata ryhmää.
Perinteisillä luennoilla opiskelijat kysyvät ja opettaja vastaa, mutta Tampereella asia on toisinpäin. Täällä opiskelijan rooli on totuttua suurempi.
Näin oppii paremmin, uskotaan Tampereen yliopistossa, ongelmalähtöisen oppimisen mekassa.
"Aluksi olin skeptinen"
Yksi pöydän ympärillä istuvista medisiinareista on Anna Alexanova, kolmannen vuoden opiskelija hänkin.
– Aluksi olin skeptinen, että sopiiko problem-based learning minulle, mutta kun menetelmän ja ryhmässä työskentelyn oppi, huomasin hyödyt, Alexanova kertoo.
Perinteisellä luennolla tai kirjoista lukemalla jää hänen mukaansa usein avoimia kysymyksiä vaille vastausta.
– Tässä meillä on heti kymmenen muuta ihmistä, joilta voi kysyä, miten he ovat ymmärtäneet itselle epäselvän asian.
Lisäksi menetelmällä oppii työelämässä tarvittavia ryhmätyötaitoja.
Puolentoista tunnin tuutori-istunto pidetään kaksi kertaa viikossa. Aluksi puretaan, mitä kukin on opiskellut kotona ja keskustellaan epäselvistä kohdista.
Sitten tehdään johtopäätös. Lopuksi pohditaan kerätyn uuden tiedon pohjalta, mikä sairaus tai tilanne potilastapauksen takana on.
Seuraavaksi julkistetaan uusi potilastapaus, keskustellaan siitä aivoriihessä ja asetetaan uudet oppimistavoitteet.
Istuntojen välissä etsitään ja opiskellaan tarvittava tieto itsenäisesti.
Valtaosa opiskelijoista on tyytyväisiä
Ongelmalähtöinen opetus otettiin Tampereella käyttöön jo 1994. Muihin lääketieteellisiin tiedekuntiin menetelmä ei ole yhtä laajasti levinnyt.
Malli on integroitu Tampereella lähes kaikkeen lääketieteen opetukseen ensimmäisen 3,5 opintovuoden ajalle.
Jaksot on laadittu tietyn aihekokonaisuuden tai elinjärjestelmän mukaan. Samalla jaksolla on monta eri oppialaa. Jakson kesto on 2–8 viikkoa.
Opiskelijat eivät pänttää erikseen anatomian tai farmakologian kirjaa, vaan heillä voi olla esimerkiksi rintakipu- ja hengenahdistusjakso, johon kuuluu sisätautien ja keuhkosairauksien lisäksi niin anatomiaa, patofysiologiaa kuin farmakologiaakin.
– Opiskelemme yhtenä pakettina kaikki ilmiöön liittyvät asiat. Kokonaisuus on eheämpi, kun se tulee kerralla, sanoo Tampereen Lääketieteen Kandidaattiseuran puheenjohtaja, viidennen vuoden opiskelija Joel Kontiainen.
Hänelle ongelmalähtöinen opetus on sopinut, eikä hän löydä siitä huonoja puolia.
– Aluksi jengiä ehkä vähän pelottaa ajatus ryhmätyöskentelystä, koska kaikilla on takaraivossa yläasteen ryhmätyöt, joissa yksi tekee ja muut eivät tee. Tämä ei ole sitä. Tämä on tuki itsenäiselle opiskelulle ja reflektoinnille.
Valtaosa opiskelijoista on menetelmään tyytyväisiä, mutta on niitäkin, jotka haluaisivat mieluummin lukea kirjoista itse ja käydä luennoilla.
Ryhmässä oppii olemaan oikeassa ja väärässä
Opettajat näkevät menetelmässä monia etuja.
Yleislääketieteen erikoislääkäri, kliininen opettaja Mervi Kautto sanoo, että lääketieteellisen osaamisen ohella menetelmä harjoittaa ajattelua ja diagnostista päättelyä.
– Lisäksi se opettaa ryhmätyötaitoja ja oman asian argumentointia. Ryhmä on myös turvallinen ympäristö kohdata omia epävarmoja käsityksiä ja saada uusia näkökulmia, Kautto sanoo.
Samaa mieltä on koulutusjohtaja, yleislääketieteen erikoislääkäri Juhani Jääskeläinen.
– Ryhmässä oppii olemaan oikeassa ja väärässä ja tunnistamaan, milloin ei tiedä tarpeeksi. Siellä on paljon omaehtoista tiedonhankintaa, jota tarvitaan työelämässä, Jääskeläinen sanoo.
Hän muistuttaa, että luentojen sisällöstä jää mieleen kymmenen prosenttia ja kaksi prosenttia käsitetään väärin. Tuutoriryhmässä mahdolliset väärinkäsitykset ja puutteet korjaantuvat, kun asioita mietitään yhdessä.
Opiskelijoiden läpikäymä prosessi muistuttaa lääkärin arkista työtä. Vastaan tulee tilanne, jota pitää selvittää lisää, ja sitten päätetään, mitä tehdään.
Jääskeläisen mukaan työelämästä tulee palautetta, että Tampereelta valmistuneet miettivät ja selvittävät ongelmia ensin itsenäisesti, ennen kuin he tulevat kysymään vanhemmalta kollegalta apua.