Terveydenhuoltoprojekti ei räjäytä pankkia! (pääkirjoitus SLL 6/2002)
Terveydenhuoltomme tulevaisuusprojektin yhden selvitysryhmän tehtävänä oli vastata mm. seuraaviin ydinkysymyksiin: Mikä on terveydenhuollon riittävä rahoitustaso nyt ja lähivuosina? Miten rahoitus ja riittävyys, vakaus ja ennakoitavuus varmistetaan? Miten valtionosuusjärjestelmää tulisi kehittää niin, että se parhaiten tukisi terveyspalvelujärjestelmän toimintaa? Tämä osaselvitystyö jäi projektiorganisaation kannalta hieman kummallisesti pääjohtaja Jussi Huttuselle, joka samanaikaisesti toimii myös koko projektin johtoryhmän selvitysmiehenä. Myös Huttunen on julkistanut ehdotuksensa, jotka on esitelty tämän lehden numerossa sivulla 668.Maamme kotitalouksien maksuosuus (20 %) terveydenhuoltomenoistamme on EU-maiden suurimpia. Kenelläkään ei ole ollut vuosikausiin enää kanttia esittää kansalaisille uusia, järjestelmän rahoitustarpeella motivoituja palvelumaksuja. Käytön ohjaamiseksi kokonaisuuden kannalta rationaalisemmaksi päivystyskäyntien maksujen periminen mahdollistettiin tämän vuoden alusta lukien. Kansalaisten lisäksi myös kuntien rahoitusvastuu on vedetty äärirajoilleen, mikä osaltaan on edesauttanut kuntien taloudellisen aseman kriisiytymistä lähes puolessa maamme kunnista.
Jo projektia asetettaessa oli selvää, että ainoa taho, jonka lisäpanostuksen perään voidaan ja tulee terveydenhuollossa kysyä, on valtio. Sen rahoitusosuus on vähentynyt johdonmukaisesti koko 1990-luvun ajan.
Selvitysmies ehdottaakin, että julkisia menoja, eli käytännössä valtionosuuksia kunnallisen terveydenhuollon järjestämiseen, lisätään siten, että resursointi nousee reaalisesti 3,5 % vuodessa jaksolla 2003–2010, eli käytännössä 140 miljoonaa euroa (840 miljoonaa markkaa) vuodessa. Selvitysmies Huttuselle kuuluu ilman muuta kiitos ehdotuksesta, mutta mitään pankkia tämä summa ei terveydenhuollolle todellakaan räjäytä. Kasvun rajoittuminen mainittuun 3,5 %:n vuositasoon edellyttää hyvin tiukkoja ja toteutumiseltaan epävarmoja lähtöoletuksia keskeisissä kustannustekijöissä. Jos jonkun kustannustekijän (esimerkiksi palkka- tai lääkemenot) kehitys ylittää oletetun, vastaava resurssi on saatava takaisin jonkin muun menolajin vähenemisellä. Terveydenhuollon menojen bkt-osuus nousisi tällä kasvu-uralla nykyisestä 7,2 %:sta 7,9 %:iin. Se olisi yhä vuonna 2010 alle EU-maiden ja myös muiden Pohjoismaiden nykyisen tason. Selvitysmies Huttusen rahoitusta koskevan ”pelastusehdotuksen” taso on yksinkertaisesti vaatimaton.
Valtionosuusjärjestelmän rakenteeseen selvitysmies tekee kaksi ehdotusta. Yhteisövero jäisi jatkossa kokonaan valtion kassaan, ja tästä kunnille aiheutunut tulomenetys korvattaisiin vastaavalla valtionosuudella. Primaaristi ehdotuksella tähdätään kuntien tulopohjan vuosivaihtelun vähentämiseen, mutta se antaa valtion käteen oivan välineen aluepolitiikan harjoittamiseen. Teoriassa ei ole kovin merkittävää, mitä kanavia valtion tuki kunnille kulkeutuu. Epäiltävissä kuitenkin on, että kunnat eivät luota valtioon maksumiehenä siinä määrin, että haluaisivat luopua yhteisöveron kaltaisesta tulolähteestään – sen kaikki epäkohdat myöntäenkin.
Toinen uusi ehdotus on nykyisestä perustamishankkeiden valtionosuusjärjestelmästä ajan kanssa rakenneltava kohdennettu uusi tukimuoto terveydenhuollon rakenteellisten ja toiminnallisten uudistusten valtiontueksi. Vaikka selvitysmies ei tämän ideansa kohdalla puhu markkamääristä eikä ehdotus ylipäänsä ole tarkkaan yksilöity, uudistuksen voisi sormituntumalta arvioiden olettaa toimivan. Selvää on, että terveydenhuoltomme rakenteelliset uudistukset tällä hetkellä jököttävät paikoillaan, eli jollakin keinoilla niitä on välttämätöntä vauhdittaa, jos muutoksia halutaan saada aikaan. Dollari on monesti erinomaisen hyvä konsultti.
Selvitysmies ajaa alas monessa sairaanhoitopiirissä kovalla vaivalla rakennettua tuotepohjaista kuntalaskutusta, joka ei ”tue kuntien yhteistyötä, vaan kannustaa kuntia keinotekoisesti hakemaan ’omassa’ kunnassa toteutettavia ratkaisuja”. Tälle väitteelle voi olla vaikea löytää uskottavia perusteluja. Tuotteistukseen perustuvalla kuntalaskutuksella haetaan takuuta siitä, että kunta maksaa yksiselitteisesti vain ne erikoissairaanhoidon kulut, jotka oman kunnan asukas on aiheuttanut. Tämä vaatii sairaalalta hyvää kustannuslaskentaa, mutta ei voine olla ylivoimaista aikana, jolloin ihminen lentää kuuhunkin. Selvitysmiehen ehdotus, että kuntalaskutuksessa palattaisiin laskuttamaan erilaisia yhteen niputettuja toimintoja per kapita tai muilla vastaavilla perusteilla, ei ainakaan ensilukemalla innosta.
Selvitysmiehen ajatuksiin on helppo yhtyä asiakasmaksujen sekavuuden ja vaikean kokonaishallittavuuden osalta. Otsikon ”Monikanavainen rahoitusjärjestelmä” alla selvitysmies on tuottanut tukun erilaisia toimintalinjauksia jatkoa varten. Konkreettisimpina ehdotuksina niistä nousevat lääkekustannusten kasvun hillitsemistoimet, joista yhdeksi esitetään geneerisen lääkemääräyskäytännön käyttöönottoa Tanskan mallin mukaan. Valtion ohjauskeinojen kohdalla selvitysmies ei tee merkittäviä avauksia. Korvamerkittyjä valtionosuuksia ei luvata suosia ja EU-rahoista ollaan 10 % ohjaamassa terveyspalvelujärjestelmän kehittämistä palvelevaan tutkimukseen.
Terveydenhuoltoprojektin työssä palvelujen rahoittamista ja organisaatioita koskevat ehdotukset nousevat tärkeydessään ylitse muiden. Selvitysmies Huttusen ehdotukset rahoituksen osalta ovat pääosin oikeansuuntaisia, mutta mitään valtiosihteeri Raimo Sailaksen julkisuudessa kauhistelemaa pankkia ne eivät terveydenhuollolle räjäytä. Mielenkiinnolla jää odottamaan, mitkä selvitysmiehen ehdotuksista ”kelpaavat” projektin johtoryhmälle. Selvitysmies voi tuskin enää esittää niitä johtoryhmälle kovin paljon muunnetussa muodossa.
Taito Pekkarinen
