Vankomysiinille resistentti S. aureus (VRSA) on nyt todellisuutta!
Staphylococcus aureus on yksi tavallisimmista bakteeri-infektioiden aiheuttajista sekä avohoidossa että sairaaloissa. Vakavien kliinisten infektioiden hoidossa käytetään stafylokokkipenisilliinien vaihtoehtona tyypillisesti vankomysiiniä, jos infektion aiheuttajana on metisilliinille resistentti kanta eli MRSA. MRSA-kannat ovat jo pitkään olleet iso ongelma monissa maissa. Myös Suomessa MRSA-löydösten määrät ovat nousseet viime vuosina. Asiantuntijapiireissä onkin uumoiltu, että on vain ajan kysymys, koska S. aureus kehittää resistenssin myös glykopeptidiantibiooteille, joihin vankomysiini kuuluu. Tähän mennessä on maailmalta kuvattu noin kymmenen MRSA:n aiheuttamaa hankalasti hoitunutta kliinistä infektioita, joissa MRSA-kannan herkkyys vankomysiinille on ollut alentunut. Näissä tapauksissa kanta ei kuitenkaan ole ollut täysin vankomysiinille vastustuskykyinen, vaan kyseessä on ollut ns. VISA-kanta.
Kesäkuussa 2002 todettiin Yhdysvalloissa 40-vuotiaalla diabeetikolla S. aureus -infektio, jossa aiheuttaja on ensimmäisen kerran maailmassa metisilliinin lisäksi korkea-asteisesti vastustuskykyinen vankomysiinille (MIC > 128 myyg/ml) ja teikoplaniinille (MIC > 32 myyg/ml), eli se on VRSA (Morbidity and Mortality Weekly Report, July 5<^P9>th, 2002, http://www.cdc.gov). Potilaalla oli myös dialyyysihoitoa vaativa munuaisten vajaatoiminta ja perifeerinen laskimotauti. Huhtikuusta 2001 lähtien hän oli saanut useita peräkkäisiä mikrobilääkekuureja alaraajojen kroonisiin haavaumiin. Huhtikuussa 2002 häneltä amputoitiin varvas, jota seurasi arteriovenöösin dialyysishuntin infektio ja MRSA-bakteremia. Infektio hoidettiin kirurgisesti ja rifampisiini- ja vankomysiinilääkityksellä. Kesäkuussa 2002 potilaalle kehittyi dialyysin exit site-katetri -infektioon sopivat oireet. Dialyysikatetrin kärjestä ja katetrin ihoalueelta kasvoi VRSA. Viikossa katetrin poiston jälkeen ko. alue rauhoittui, mutta krooniset alaraajahaavaumat infektoituivat. Niistä kasvoi VRSA, vankomysiinille resistentti enterokokki (VRE) ja Klebsiella oxytoca. Myöhemmin katetrialueelta sekä potilaan nenästä otetut bakteeriviljelyt olivat negatiivisia. Alaraajainfektioita hoidettiin aggressiivisen haavan hoidon lisäksi systeemisellä sultatrimetopriimilääkityksellä. Tällä hetkellä potilaan tilanne on vakaa.
Tuore VRSA-tapaus toistaa VISA-infektioiden tarinaa; kyseessä on huonokuntoinen, useita perustauteja sairastava, tyypillisesti dialyysihoitoa saava potilas, jonka pitkittyneitä gram-positiivisten bakteerien (kuten MRSA) aiheuttamia infektioita on hoidettu vankomysiinilla. Kuten on niin usein aiemminkin tapahtunut: luonto valikoi selviytyjäksi bakteerikannan, joka kestää ko. hoitoja. On mahdollista, että tässä tapauksessa vankomysiiniresistenssi on siirtynyt potilaan omasta VRE-kannasta, sillä VRSA-kannasta löytyi vankomysiiniresistenssin koodaava enterokokin van A-geeni. VISA ja VRSA eivät näytä olevan emo MRSA-kantaa ärhäkämpiä lisääntymään tai tautikirjoltaan vaikeampia. Myöskään yhtään sekundaaritartuntaa toisiin potilaisiin, henkilökuntaan tai perheenjäseniin ei ole löydettu laajoista seulontatutkimuksista huolimatta. Tämä on huojentava tieto, ja kertoo, että VRSA:n torjuntakeinoiksi riittänevät samanlaiset toimet kuin MRSA:n kohdalla. Potilaat hoidetaan yhden hengen huoneissa kosketuseristyksessä. Mikrobilääkehoito valitaan bakteerin lääkeherkkyyden mukaisesti; kuvattuja VISA-infektiota on hoidettu tyypillisesti rifampisiinilla tai sultatrimetopriimillä. Tämä toimi myös VRSA-tapauksessa. Uudet mikrobilääkkeet kuten linetsolidi tehoavat myös VRSA:aan.
Suomessa VISA ja VRSA ovat tartuntatautirekisteriin ilmoitettavia mikrobilöydöksiä. Vaikka yhtään tapausta ei meillä ole kuvattu, on selvää, että toimet VRSA:n kehittymisen estämiseksi ja valppaus niiden löytämiseksi ovat tärkeitä.
