Yleislääkäri ja täydennyskoulutuksen sekahedelmäsoppa (pääkirjoitus SLL 11/2002
Lääkärijärjestöjen yhteistyönä on juuri perustettu arviointineuvosto pohtimaan täydennyskoulutuksen arviointikriteereitä, jotka auttaisivat lääkäreitä ja työnantajia arvioimaan koulutustilaisuuden laatua ja hyödyllisyyttä. Tämä on enemmän kuin tarpeellista, sillä yleislääkärin koulutuksen tarve on lähes rajaton. Tieto vanhenee yhä nopeammin, ja tämä stressaa sekä lääkäriä että sellaista vastuuntuntoista työnantajaa, joka pyrkii vastaamaan työntekijöidensä koulutustarpeisiin.Yleislääkäri tarvitsee suuren määrän perusopetukseen kuulumatonta osaamista, joka on itse hankittava työelämässä. Tähän osaamiseen kuuluvat erityisesti perinteisten kliinisten ydintaitojen ulkopuolelle jäävät aiheet, kuten lausuntoihin, kuntoutukseen, sairausvakuutukseen, vajaakuntoisuuteen tai lääkekorvauskäytäntöihin liittyvät asiat. Lait, asetukset ja säädökset muuttuvat nopeassa tahdissa, joten niitä koskevaa tietoa on päivitettävä jatkuvasti. Lisäksi tulee tietenkin varsinaisen kliinisen lääketieteen piiriin kuuluva koulutustarve.
Kouluttautuminen ei monissa työyksiköissä toteudu optimaalisesti. Osa lääkäreistä käy tuskin lainkaan talon ulkopuolisissa tai edes sisäisissä koulutustilaisuuksissa, osa yli-innokkaasti kaikissa mahdollisissa. Kouluttautuminen on pääosin suunnittelematonta ja kohdistuu usein aihepiiriltään ei-aina-kaikkein-tarpeellisimpaan. Koulutuksessa on sama ongelma kuin koulujen vanhempainilloissa: poissaolollaan loistavat juuri ne, joiden siellä kipeimmin pitäisi olla.
Väestövastuulääkäreillä ei ole työaikaa, joten kaikki osittainkin virka-aikaan sijoittuva koulutus on pois potilastyöstä. Lopputuloksena on usein koulutuksesta tinkiminen. Erityisesti tämä kirpaisee kroonisen lääkäripulan vaivaamia terveyskeskuksia tai työyksiköitä, joihin yhä suurempi osa Suomen terveyskeskuksia voi itsensä lukea. Velvollisuudentuntoiset lääkärit pakertavat loppumattoman potilastulvan alla ja jättävät koulutustilaisuuden väliin. Koulutuksen järjestäjien kilpailu lääkärien koulutukseen käyttämästä ajasta on nyt näkyvin trendi. Toinen uusi ilmiö on koulutustakuu, jolla terveyskeskus voi kilpailla vähästä liikkuvasta työvoimasta.
Lääketeollisuus on perinteisesti järjestänyt omista lähtökohdistaan suunniteltuja koulutustilaisuuksia, joissa mukana on myös markkinoinnin edistämisnäkökulma. Lääketeollisuus on perustanut omia koulutusyksiköitään, jotka tuottavat laadukkaita koulutustapahtumia. Viime vuosina lääketeollisuuden tapana on ollut myös järjestää valmiita koulutuspaketteja, joita usein tarjotaan samanlaisina eri terveyskeskuksiin. Luennoitsijat eivät kuitenkaan aina tunne riittävästi paikallisia olosuhteita eivätkä spesialistin näkökulmastaan pysty riittävästi ymmärtämään kuulijoiden arkipäivää. Sairaalan erikoislääkärin on huomattavan vaikea hahmottaa, miten laaja-alaista työtä yleislääkäri tekee. Rajapintojen tarkastelu olisi kuulijoiden kannalta tärkeää, mutta usein myös vaikeinta.
Yleislääkäreille suunnattuja tilaisuuksia tarjoavat esimerkiksi Pohjois-Savossa myös KYS:n klinikat ja alueelliset hoito-ohjelmat, terveyskeskukset itse, lääninhallitus, Rohto-projekti, Kuopion yliopisto, jotkut potilasjärjestöt sekä Kunnallislääkärit.
Tarjontaa häiritsee koordinoimattomuus. Aihepiirit ovat usein samoja (kolme kärkiteemaa nyt lipidit, dementia ja osteoporoosi), ja tilaisuudet ajoittuvat päällekkäin. Monia tilaisuuksia vaivaa mielikuvituksettomuus. Koulutusta järjestetään yhä liikaa perinteisellä luento-opetuksella, vaikka se on aikuisoppijan kannalta tehottomin opetusmuoto. Vaikuttavammat opetusmuodot, kuten pienryhmät ja interaktiivinen opetus, ovat kalleutensa takia harvinaisempia. Kouluttautumiseen käytetty aika on pois vapaa-ajasta ja perheeltä, mutta satsaus koetaan kannattavaksi, jos koulutustilaisuus on hyvin suunniteltu, antoisa ja kiinnostava.
Käypä Hoito -suositusten käyttöönotto takeltelee. Hoitokäytännöt kuitenkin pysyvät entisinä, ellei jokainen lääkäri käy suosituksia perusteellisesti läpi ja arvioi niitä. Pelkkä läpilukaisu ei muuta urautuneita käytäntöjä. Parhain hyöty suosituksista ehkä saataisiin, jos työpaikan lääkärit kävisivät ne yhdessä läpi ja vertaisivat sanomaa ”meidän talon käytäntöihin”. Kunnan näkökulmasta sellainen lääkäri on hyvä, joka ei käy koulutuksessa, vaan urakoi vain suoritteita työpaikallaan. Monet lääkärit joutuvat maksamaan koulutuskustannuksistaan itse kaiken tai ainakin oleellisen osan.
Koulutustilaisuuden jälkeen jää usein tyhjä olo: tieto tuodaan meille, joilla sitä ei ole. Viisaus tulee aina erikoisasiantuntijalta. Jää kaipaamaan vuoropuhelua: mitä annettavaa kokeneella yleislääkärillä on vaikkapa hoitosuosituksiin, hoidon porrastuksen ongelmiin tai laajempaan näkemykseen sairauden aiheuttamista ei-medisiinisistä asioista potilaan arkielämään. Näihinhän yleislääkärit joutuvat jatkuvasti ottamaan laajasti kantaa. Vuoropuhelu toisi koulutukseen kaivattua ”lihaa luiden päälle”.
HELENA KEMPPINEN
