Aika oli eri vain hetki sitten
Kelluvan kaupungin vedet ovat tänään kirkkaat. Tarkka katse näkee kaloja, tuhansia kaloja. Tiesikö kukaan vielä hetki sitten Venetsian kanaaleissa kaloja olevankaan?
Aika oli eri. Aika oli eri vain hetki sitten.
Historia on aina edennyt harppausten ja tuudittavien tasakäyntien vaihtelussa. Nyt olemme tempautuneet kyytiin harppaukseen, jonka pituutta tai suuntaa emme tiedä. Turvallisuuden tunnetta havitellessamme olemme tyhjentäneet kaupat vessapaperista ja kuivaelintarvikkeista, globaalisti.
7 miljardia ihmistä ei varmasti koskaan ole ollut näin yhtä. Etäisyydet, etnisyydet ja muut eroavaisuutemme ovat menettäneet merkityksensä huolen ollessa jaettu.
Ihmiseen on sisäänrakennettu muutosvastarinta. Toistamme rutiineja niiden energiatehokkuuden vuoksi. Usein tapamme työelämässä ja vapaa-ajalla ovat muodostuneet niin syviksi, että olemme aikaa sitten unohtaneet, miksi näin toimimme. Uusien tapojen omaksumisen sijaan pidämme mieluummin kiinni tutusta silloinkin, kun siitä on tullut haitallista.
Ilmastokriisin torjuntatoimien onnistumiseen ei aiemmin ladattu suuria odotuksia, mutta koronaviruksen rajoitustoimien sivutuotteena Kiinan hiilidioksidipäästöt tipahtivat neljänneksellä (1). Havainto todistaa muutoksen mahdollisuutta tahtotilan ollessa oikea.
Nopeat muutokset ravistavat terveydenhuoltoakin. Vielä hetki sitten kiivasta keskustelua herättänyt tapa kätellä potilaat on menettänyt puolustajansa ja akuuttivastaanottojen aulat hyväoireiset flunssapotilaat ilman ainuttakaan hanketyöryhmää.
Vahvimmin muutosnopeus on näkynyt etävastaanotoilla. Vielä äskettäin suhtautuminen etään oli vierastavaa. Nyt mahdollisuuteen tartutaankin samaan tapaan kuin kaksi suomalaista toisiinsa kaukomailla. Vastaanotto kuulostaa tutulta. On jotain yhteistä.
Kriisi tekee muutoksesta välttämättömän. Parhaimmillaan kaivamme itsestämme esiin luovuuden, joka johtaa täysin uusiin innovaatioihin.
Ihmiseltä vie keskimäärin 66 päivää omaksua uusi tapa (2). Jos poikkeusolot jatkuvat pitkään, saatamme oppia tavoille, joista ei enää ole paluuta vanhaan. Hyvä niin. Jälkipolvien silmissä olisi noloa selvitä kriisistä oppimatta siitä mitään.
Kriisi tarjoaa muutosmoottorin lisäksi mahdollisuuden karsimistoimiin. Elektiivistä toimintaa ollaan jo ajamassa alas, ja kriisin edetessä terveydenhuolto paljastaa yhä kovemman ytimensä. Milloin ylipäätään päätimme, että kahden päivän nuhakuume vaatii sairauslomatodistusta aulassa pärskimisineen?
Samalla tavoin kuin Venetsian vedet, terveydenhuoltokin on ottanut samean harmaita sävyjä niin salakavalan hitaasti, ettemme ole muistaneetkaan, miten kirkas se voi olla.
Todella terveydenhuolto ei tarvitse kaikkea päälleen kertynyttä. Kyllä me olemme koko resurssipulavirren ajan tienneet toisen vaihtoehdon olevan priorisointi. Nyt karsimistoimien lykkäämisen aika on ohi. Kun tilanne aikanaan normalisoituu, kaikkea ei tarvitse kahmia takaisin.
Se, miten tähän kriisiin reagoimme, on ratkaisevaa. Toivommeko asioiden paluuta ennalleen vai näemmekö mahdollisuuden kasvuun? Säilytämmekö kirkkauden?
Kirjoittaja on tamperelainen etätyöntekijä ja palvelutalojen vastuulääkäri.
