Kommentti

Hilppa, Pelle ja enkeli

Varmaankin kaikkien ihmisten lähipiirissä kerrotaan kuolemaan liittyviä tarinoita.

Heidi Wikström
Kuvituskuva 1
Alexander Uggla

Olkoonkin Mark Zuckerberg pahuuden ruumiillistuma, jonka mustien siipien suojassa on kehitetty pahantahtoisia tiedonjakelutapoja meitä orjuuttamaan ja hiljaisina pitämään, niin silti sanoisin, että omassa elämässäni Facebook jää plussan puolelle. Rima ehkä heilahtaa, mutta kuitenkin.

Fb:ssä olen tavannut uusia ihmisiä, ja sen avulla saan kuulumisia monilta, jotka ilman virtuaalitodellisuutta olisivat tipahtaneet elämäni kyydistä pois. Ja ne ryhmät. Minä kuulun useisiin. Yksi niistä joihin ilmestyy tiuhaan kirjoituksia, on nimeltään Koiralliset Lääkärit. Sain sinne kutsun entiseltä sairaalalääkärikollegalta, joka nykyisin vaikuttaa aivan eri puolella Suomea kuin minä. Ryhmässä on pääasiassa hauskoja juttuja, mutta myös vakavia aiheita. Koirallisille Lääkäreille on muodostunut jopa on murteensa. Siinä koiranomistajat ovat äiskiä ja iskiä ja sellaisia termejä kuin haupro, jestaskiva ja piolokinen käytetään. Itse en ole juuri ryhmään postaillut, mutta keskusteluja, jotka enimmäkseen ovat kevyitä ja nokkelia, on hauska seurata. Tänään aamulla luin kuitenkin vakavan kirjoituksen.

Kollega Aino, joka pääosin on kehittänyt Koirallisten Lääkäreiden höpsähtäneen kielen uudissanoineen, kertoi surullisesta tapauksesta. Hänen kahden koiransa "vara-isi" viettää elämänsä todennäköisesti viimeisiä aikoja sairaalassa. Nuo koirat ovat olleet tälle ihmiselle tärkeitä ja niinpä Aino keksi, että veisi koirat sairaalassa käymään, kuolevaa ilahduttamaan. Sellainen ehdotus on, jos nyt ei ennenkuulumaton, niin erikoinen. Niinpä se ei onnistunut.

Kaikki me toivoisimme näiden hetkien säihkyvän kirkkaina, lohtua ja toivoa luoden.

Elämä soljuu eteenpäin kuin pienen veneen kulku suurella joella: pääosa matkasta on tasaista menoa, joka ei jää mieleen. Sitten on erityisiä hetkiä, suvantoja ja virtapaikkoja, jotka tallentuvat muistoihin. Niistä muodostuu mielen sisäinen kudelma, jota kannamme mukanamme kuin kallisarvoista taidekäsityötä. Tuo kudelma on käsityksemme omasta elämästämme, minun oma tarinani. Elämän viimeiset tietoiset hetket ovat mielestäni erityisen tärkeitä. Ne muokkaavat monien lähellä olevien ihmisten sisäistä kertomusta ja ne myös pistävät viimeiset neulanpistot lähtemässä olevan kudelmaan. Kaikki me toivoisimme näiden hetkien säihkyvän kirkkaina, lohtua ja toivoa luoden.

Lue myös

Varmaankin kaikkien ihmisten lähipiirissä kerrotaan kuolemaan liittyviä tarinoita. Niin minunkin suvussani. Eräs kaunis sellainen liittyy kummisetääni, vuosikymmeniä sitten nuorena kuolleeseen. Hän, Markku, pelkäsi lähestyvää kuolemaa vaikka olikin vakaumuksellinen kristitty. Aivan viimeisinä päivinä pelko kuitenkin väistyi. Markku nimittäin kertoi, että hänen sängynpäätyyn oli ilmestynyt valkopukuinen enkeli. Kukaan muu ei tuota hahmoa nähnyt, mutta kummisetäni kuoli rauhallisin mielin ja kertomus elää suvussani edelleen. Entä Hilppa ja Pelle, nuo kaksi tanskandoggia, joiden edesottamukset kollega Ainon mielikuvituksen kautta siilautuneina usein ilahduttavat meitä Koirallisten Lääkäreiden jäseniä? Miten he liittyvät tähän? Toki kahden suuren koiran läsnäolo kuolevan vuoteen äärellä olisi paljon konkreettisempaa ja tämänpuoleisempaa kuin enkelin, mutta sekin voisi antaa lohtua ja jopa suoranaista riemua vara-isin viimeisiin aikoihin. Vara-isi saisi vielä muutaman kimmeltävän kuvion oman mielensä kudelmaan ja muut, tänne vielä jäävät, saisivat kauniita ja lohdullisia eväitä omalle matkalleen.

En tiedä, minkälaisella osastolla ja missä Hilpan ja Pellen vara-isi on, enkä siis väitä, että siellä on menetelty väärin. On kuitenkin niin, vaikka saattohoito onkin kehittynyt lääkärinä oloni vuosikymmeninä, että parantamisen varaa on. Jälleen kerran on kysymys prioriteeteista. Mitä käytäntöjä hiotaan ja minkä asioiden annetaan olla siten, kuin ne ovat ennenkin olleet. Kaikkialla, missä hoidetaan elämän loppuvaiheen potilaita, pitäisi olla avarakatseisuutta ja joustavuutta toimintatavoissa. Ajattelen, että saattohoitopotilaat ja heidän läheisensä on otettava erityisellä tavalla huomioon ja heidän toiveensa pitäisi pyrkiä toteuttamaan silloin, kun ne ovat omiaan tuomaan iloa ja hyvinvointia elämän viimeiseen, tärkeään vaiheeseen.

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.

Kirjoittajat

Heidi Wikström

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030