Hoitovelan lisäksi koulutusvelkaa
Meillä ei ole puutetta välineistä, mutta ehkä koulutusresursseista. Tätä ei koronan aiheuttamat velat helpota.
Heikki Hiilamon sanoin tsunami on nyt hitaasti vetäytymässä, mutta sen seuraukset tulevat näkymään vielä pitkään. Korona vaikuttaa terveyden lisäksi myös monilla muilla hyvinvoinnin ulottuvuuksilla. Monet tarpeet kasautuvat ajan myötä, jolloin hoitovelan lisäksi kehittyy hoivavelkaa ja sosiaalista velkaa – rahasta puhumattakaan.
Hoitovelkaan nähden vähemmälle keskustelulle on luonnollisesti jäänyt koulutusvelka. Niin perus-, täydennys- kuin jatkokoulutuksessakin on kohdattu haasteita, jotka olisi kuitenkin syytä huomioida. Toki monin paikoin on otettu isoja kehitysaskeleita, jotka vievät koulutuksen asioita kovasti eteenpäin. Lääketieteen koulutuksen puolella erityinen onni on, että olimme ottaneet valtakunnallisestikin jo vahvoja ensiaskeleita digitalisaation suuntaan.
Etäkoulutus on oivallinen vaihtoehto eikä siitä tultane jatkossakaan luopumaan täysin. Kuitenkin kokonaisuudessaan ulkopuolisiin koulutuksiin on osallistuttu aiempaa vähemmän. Arkisena esimerkkinä ovat poistuneet lääke-esittelyt. Väitän, että tätäkin keskeisempää on koronan aiheuttama kiire ja venyminen, joiden rinnalla on ollut vaikea jaksaa kouluttaa ja kehittää. Samaan aikaan on ollut poliklinikkasulkuja ja leikkaussalisulkuja. Monen kohdalla työ on yksipuolistunut. Jonoja ei pureta koulutustilanteissa, vaan nopeasti parhaalla mahdollisella osaajaporukalla.
Monet urasuuntautuneet tutut, niin terveydenhuollon kuin muultakin alalta, ovat todenneet, että niin sanotulla minimillä mennään kaikessa. Hyvinvoinnin kuin oppimisenkin kannalta keskeistä ovat arkiset käytävä- ja kahvipöytäkeskustelut ja aamuraportit, jotka ovat terveysturvallisuuden vuoksi jääneet pois tai muuttuneet Teams-palavereiksi, joissa spontaanille keskustelulle ei juuri ole tapoja.
Hoitovelan tapaan osa koulutusvelasta on koronasta riippumatonta. Lääketieteen koulutuksen kentässä muutosta on tapahtunut jo pitkään. Erikoisalat ovat entistä spesialisoituneempia. Yleisosaamista alkaa olla hyvin hankala kartuttaa. Lääketieteen ja hoitotapojen kehitys on lyhentänyt hoitojaksot samalla hävittäen perinteiset opetuspotilaat sairaaloista. Enää ei juuri ole "helppoja" leikkauksia, vaan entistä monimutkaisempi toimenpiteitä entistä haastavammilla potilailla. Muutos näkyy selvästi päivystyspoliklinikoissa, terveydenhuollon portilla, jossa hoitaja hoitaa nykyään "yksinkertaisimmat" tapaukset, suturoi pienet haavatkin piipahtaen vain konsultoiden lääkäriä. Vain haastavampi materiaali jää lääkärille, joka asettaa haasteita oppimiselle.
Muutos näkyi ensin peruskoulutuksessa, josta esimerkiksi toimenpideopetus on pitkälti siirretty palvelujärjestelmän vastuulle. Nyt on nähtävissä sama jatkokoulutuksessa. Monella erikoisalalla varsinaisen leikkaamisen oppiminen on siirretty erikoislääkärinä tapahtuvaksi. Samalla herää kysymys, mihin asti sitä on mahdollista siirtää?
Olen toiveikas, että osaamistavoitteinen erikoislääkärikoulutus tulee helpottamaan osaa haasteista. Yhdessä on määritelty osaamisen minimitaso ja tavoitteet. Toisaalta olen vähän huolissani osaamisperustaisuuden perusteella venytettävästä erikoistumisesta. Erikoistuva on monessa paikkaa halpaa työvoimaa.
Osaamisperustaisuuteen siirtyessä pitää huolehtia siitä, että työjaksot ja koulutukset suunnitellaan niin, että ainakaan erikoistuvan halusta johtumattomista syistä erikoistumisaika ei pitene. Jos seurannassa osaaminen ei ala karttua tavoitteiden mukaan, niin lähtökohtaisesti koulutusta annetaan enemmän tai eri tavalla, eikä venytetä erikoistumista ajallisesti pidemmäksi.
Nämä muutokset vaativat kovasti uudenlaista osaamista niin kouluttajille kuin koulutuksessa olevillekin. Parempaa perehdytystä, koulutusta ja osaamisen arviointia. Palautetta ja reagointia siihen. Meillä ei ole puutetta välineistä, mutta ehkä koulutusresursseista. Tätä ei koronan aiheuttamat velat helpota.
Monessa maassa kilpaillaan parhaista osaajista. Koulutus on tärkein tapa huolehtia organisaation omasta osaajapoolista. Vaikka kaikki eivät jäisikään omaan organisaatioon töihin, olisi silti tärkeää olla ylpeä omista alumneista. Monissa maissa julkisilla foorumeilla esitellään kollegoja "meidän fellowshipin suorittanut!"Suomessa tähän ollaan vasta heräämässä. Terveydenhuollon kaikkein arvokkain investointi ei olekaan uusin leikkausrobotti tai PET-MRI, vaan huippuasiantuntijat. Niin lääketieteen kuin hoitotyönkin puolella. Ilman niitä kalliilla laitteilla tai hienoilla uusilla hoidoilla ei tehdä yhtään mitään.
Kirjoittaja on pohjoissuomalainen isä, erikoistuva lääkäri, tutkija ja sähköisten terveydenhuollon palvelujen yliopisto-opettaja.
