Peruuttamattomien ratkaisujen äärellä
Tutkimustietoa esimerkiksi jarrutushoitojen pitkäaikaisvaikutuksista ei vielä ole ehtinyt kertyä.
Transsukupuolisuus ja siihen usein liittyvä oman kehon sukupuolitunnusmerkkien herättämä ahdistus, sukupuolidysforia, koskettavat lääkäreitä vastaanotoilla yhä enenevästi. Keskustelua käydään parhaillaan mm. siitä, minkä ikäisille nuorille puberteetin jarrutushoitoja pitäisi antaa. Suomessa lääkärit suhtautuvat varhaisiin jarrutushoitoihin varovaisesti, mutta esimerkiksi Hollannissa näitä käytetään. Julkisessa keskustelussa mielipiteet ovat voimakkaita puolin ja toisin.
Tutkimustietoa esimerkiksi jarrutushoitojen pitkäaikaisvaikutuksista ei vielä ole ehtinyt kertyä. Miltä tehdyt ratkaisut näyttävät, kun niitä tarkastellaan vaikkapa 30 vuoden kuluttua? Lääketieteen historiasta löytyy esimerkkejä siitä, että jokin omana aikanaan hyvältä näyttävä hoitotapa jälkikäteen tarkasteltuna näyttäytyykin aivan toisenlaisessa valossa. Olisi hyvä muistaa vanha periaate: primum non nocere.
On helppoa sanoa, että jokaisella on oikeus päättää omasta kehostaan; mitä sille tehdään ja mitä ei. Näin ehdottomasti on. Mutta päättääkseen todella oman tahtonsa mukaisesti täytyy kyetä arvioimaan interventioiden vaikutusta ja lisäksi jonkin verran ennakoimaan, mikä oma tahto asiassa on vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua. Nuorella ihmisellä tätä arviointikykyä ei ole samalla tavalla kuin aikuisella. Tämä liittyy aivojen kypsymiseen, jossa etenkin tunne-elämän puoli kehittyy viiveellä verrattuna kognitiiviseen tasoon, jopa kolmannelle vuosikymmenelle asti. Tämän vuoksi vaikkapa 15-vuotiaan omiin päätöksiin asiassa, jossa terveelle keholle tehdään osin peruuttamattomia ratkaisuja, täytyy suhtautua varauksella.
Mitä sukupuolihormonin estäjien käyttö merkitsee kehittyvälle nuorelle? Interventio ei pelkästään siirrä murrosikää, vaan vaikuttaa laaja-alaisesti koko elimistön kehitykseen, eikä vähäisimpänä kehomme siihen osaan, joka eniten tekee meistä sen, joka olemme. Siis aivoihin. Sukupuolihormonien on todettu vaikuttavan olennaisesti nuoren aivojen kypsymiseen aikuisen aivoiksi. Vaikka hormonitoiminnan esto on lähtökohtaisesti peruutettavissa, ei ole mitenkään selvää, etteikö sillä olisi pysyviäkin vaikutuksia.
Lääkärilehdessä 11/2013 julkaistussa oivassa katsausartikkelissa Sukupuoli-identiteetin häiriö lapsilla ja nuorilla todetaan, että sukupuoli-identiteetin häiriöstä kärsivä lapsi tarvitsee kasvurauhaa. Kirjoittajat toteavat, että nuoruusiän ja aikuisuuden sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisen suuntautumisen suhteen tulee tällöin jättää kaikki ovet avoimiksi. Koska – artikkelinkin mukaan – lapsuusiän sukupuoli-identiteetti on häilyvä ja valtaosan tästä problematiikasta tiedetään katoavan murrosiässä, lääkärit ovat hyvin hankalassa hoidollisessa hetteikössä.
Sukupuolidysforiaan suhtautuminen ja siitä kärsiviin kohdistettavat lääkkeelliset ja kirurgiset interventiot ovat Suomessa nyt linjanvetovaiheessa. Maailmalla hoidetaan myös lapsia ja nuoria, ja hoitolinjauksien muuttamisesta aktiivisemmiksi keskustellaan Suomessakin. Julkista keskustelua hallitsevat kertomukset siitä, kuinka henkilö on kokenut elävänsä väärässä kehossa ja saanut helpotusta lääketieteestä. Vastakkaisen sukupuolen ilmiasun ylläpitämiseksi tarvitaan elämänmittaista hormonihoitoa, jolla on toisinaan vakavia sivuvaikutuksia, eivätkä ns. sukupuolenkorjausleikkaukset ole vaarattomia. Leikkaukset ovat moniosaisia, erittäin vaativia ja komplikaatioalttiita toimenpiteitä. Silti näiden interventioiden ongelmista ei julkisesti juuri keskustella.
Toivonkin, että keskusteluun yhtyisivät nyt ne kollegat, joilla on aiheesta kokemusta ja tietoa sekä julkisessa keskustelussa tarvittavaa sisua.
Heidi Wikström
Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri ja teki aiemmin aivotutkimusta magnetoenkefalografialaboratoriossa.
kuva: Alexander Uggla
