Sydämen sivistys on vastapaino individualistiselle suoritusmentaliteetille, sillä vaatiessaan jotain syvempää, se vaatiikin vähemmän.

Sydämen sivistys. Muistan oudoksuneeni tuota runollista termiä, kun kuulin sen ensi kertaa. Se ei ole oppineisuutta, käytöstapoja tai tiedollista taitavuutta. Sydämen sivistys on syvä ja vakaa tietoisuus sekä omasta että toisen ihmisen yhtäläisestä arvosta. Se on halu ja pyrkimys myötätuntoon, armahtavaisuuteen, toisen ihmisen kunnioittamiseen ja oikeudenmukaisuuteen. Sydämen sivistys on lempeyttä ja sitä, että ojentaa kätensä ja nostaa muita ylös sen sijaan, että lyö maahan tai osoittelee tuomitsevin sormin. Sydämen sivistykselle on sisäänrakennettu paikka ihmisten keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Se ei ole pelkästään sitä miten ulkonaisesti kohtelemme toisia, vaan jotain vieläkin syvempää: miten todella näemme ja kohtaamme heidät.

Näin nuoren lääkisopiskelijan näkökulmasta elämme kovien arvojen maailmassa, jossa menestyksestä ja suorituksista tulee helposti ääneenlausumaton ihmisarvon mitta ja oman identiteetin määrittäjä. Se, kuka olet, määräytyy ennen kaikkea sen mukaan, mitä teet ja saavutat elämässäsi. Tavoitteet kiinnittyvät helposti ulkoiseen menestykseen, titteleihin ja tutkintoihin, joihin myös ympäriltä tuleva arvonanto usein kohdistuu. Tällainen ympäristö on edullinen kasvualusta epäterveelle ylemmyydentunnolle, joka on sydämen sivistyksen pahin vihollinen. Sydämen sivistys on vastapaino individualistiselle suoritusmentaliteetille, sillä vaatiessaan jotain syvempää, se vaatiikin vähemmän. Vallankumouksellisesti keskellä kaikkia menestyspaineita se kutsuukin meidät alas jalustalta, jota itsellemme niin innokkaasti rakennamme. Mikä ylemmyydentunnossa sitten on epätervettä? Asettuessamme toisen yläpuolelle teemme huomaamattamme itsestämme tuomarin. Siitä vinkkelistä on vaikea kohdata muita aidosti. Lääkärin työssä tämä voi aiheuttaa massiivisen esteen potilas-lääkärikommunikaatiolle, johon myös suurin osa hoitoon tyytymättömyydestä liittyy. Kommunikaatiotaitoja voi tietenkin mekaanisesti opetella, mutta ne tulevat sivutuotteena sille, joka on myötämielinen oman sydämensä sivistykselle.

Sydämen sivistyksen laiminlyönnin kenties brutaaleimmat seuraukset jokapäiväisessä yhteiselämässämme konkretisoituvat sosiaalisen median forumeilla. Ylemmyydentunne, pätemisen tarve ja huomionhakuisuus vandalisoivat isoa osaa kanssakäymisestä. Ongelma on globaali. Antiikin aukiot ovat vaihtuneet someseiniin, mutta ihminen on sama. Hälyttävän suuressa osassa esimerkiksi Twitterissä käytyjä keskusteluja keskiössä tuntuu olevan kirjoittajan ego eikä itse asia, ja omaa etevyyttä korostetaan osoittamalla toisten vikoja ja virheitä, näpäyttämällä muita omilla argumentaatiotaidoilla ja valveutuneisuudella. Mollauskin on sallittua, jos siten voi alleviivata omaa nokkeluutta sekä älyllistä tai jopa moraalista paremmuutta. Tällaiseen tuntuvat sortuvan niin valtioiden virkamiehet ja arvostetut julkisuuden henkilöt kuin monenkirjavat yksityishenkilötkin. On surullista, että mehevimmät jutut saadaan toisia vastaan sivalletuista sanoista, nasevasta pilkasta ja toisen koetulla typeryydellä mässäilystä. Onko tällainen käytös muka fiksua?

Sanotaan, että empatiaa ei voi oppia. Kyllä voi. Ja juuri siitä nyky-yhteiskunnassamme on huutava pula, poikkeusaikana ehkä enemmän kuin koskaan. Aikana, jona kaikki haaveilevat muuttavansa maailmaa, todellinen individualismin vallankumous voisikin olla muuttaa omaa itseään; sivistää omaa sydäntään. Sitä ei voi tehdä toisen puolesta, se meidän jokaisen on tehtävä itse.