Olemme akateemisessa ammatissa, joka taipuu huonosti liukuhihnamaiseen työskentelyyn, kirjoittaa Terhi Savolainen.

Lääkäriliiton työhyvinvointikyselyn perusteella joka viides lääkäri kokee vakavan työuupumuksen selvänä riskinä ja tämän lisäksi jopa puolet lääkäreistä ajattelee näin silloin tällöin. Kolmannes lääkäreistä kokee olevansa ylikuormitettuja. Oman työnantajani kyselyssä perusterveydenhuollon lääkäreistä jopa kaksi kolmasosaa pelkää työkuorman kasvavan yli sietokyvyn. Työnantajani koko lääkärikunnasta vain kolmannes kokee palautuvansa työvuoroista, ja mahdollisuudet vaikuttaa työaikoihin ja työn sisältöön koetaan niukoiksi.

Olemme akateemisessa ammatissa, joka taipuu huonosti liukuhihnamaiseen työskentelyyn. Silti meidän siihen oletetaan sopeutuvan ja useimmat työmme mittarit mittaavat määrää, eivät laatua. Autotehtailta lähtenyt nollahukan ajattelu on tuotu työhön, jossa on oltava aikaa ajattelulle, kuten kollegat Seppälä&Seppälä viimeviikkoisessa blogissaan hyvin esiin tuovat.

Olemme käsityöläisammatissa, joka ei ole tainnut koskaan päästä Juhla Mokka -mainoksiin, mutta syytä varmasti olisi ollut, sillä tunteella ja taidolla tehdään myös lonkan tekonivel tai kohdunpoisto. Toimenpiteet taipuvat mittareihin lääkärin työn muita osa-alueita paremmin, mutta keskimääräinen kesto tai toimenpidekoodi eivät kerro mitään siitä, että jokainen potilas on yksilö ja siten jokainen toimenpide erilainen.

Olemme kohtaamisammatissa, jossa työmme keskeinen sisältö on vuorovaikutusta potilaan kanssa. Yhdelle potilaalle käytämme kaiken vakuuttamistaitomme kertoaksemme, että perusteellisten tutkimustenkaan jälkeen tavanomaiselle oireelle ei ole löytynyt potilaan pelkäämää pahanlaatuista syytä – ja seuraavan potilaan maailman romautamme kertomalla, että hänen kilttinä pitämänsä oire johtuikin levinneestä maligniteetista. Jokainen kohtaaminen on erilainen ja jokainen vaatii meiltä läsnäoloa.

Olemme opetusammatissa. Vaikka oma lista olisi kuinka täynnä, jostain on löydyttävä hymy ja ystävällinen vastaus, kun nuorempi kollega tulee kysymään. Jos emme tiedosta opettavamme joka hetki, kun nuorempia kollegoja on läsnä, siirrämme helposti toimintamallejamme – niin hyviä ja huonoja – mallioppimisen kautta eteenpäin.

Olemme eettisesti kuormittavassa ammatissa. Tk-lääkäri pohtii resurssipulassa, varaako listan viimeisen vapaan ajan huonossa hoitotasapainossa olevalle diabeetikolle vai polvikipuiselle. Tarve tehdä työnsä hyvin johtaa usein ylitöihin ja venymiseen venymästä päästyäänkin. Resurssia ei koskaan ole riittävästi ja jokainen päivä, jokainen kohtaaminen, jokainen hoitopäätös on priorisoinnin värittämä.

Olemme ammatissa, joka aivan varmasti kuluttaa meidät loppuun, jos emme löydä rajoja. Jos löydämme rajat, joku väittää meitä kyynistyneiksi. Jokainen tämän ammatin valinnut käy rajoillaan ennemmin tai myöhemmin, mutta toivottavasti oppii siitä.

Olemme ammatissa, joka on enemmän kuin ammatti. Sen merkityksen ja taakan pystyy ymmärtämään vain toinen saman ammatin jakava. Siksi tämä ammatti vaatii meiltä kollegiaalisuutta.