Sisäinen personal trainerisi

Miten virkistävää onkaan muistella omien vanhempien suhdetta työhön. Isä tapetoi seiniä ja maalasi. Hän vietti päivänsä liuottimien hajussa enkä muista hänen koskaan sanoneen, että ”työ on minulle identiteetin selkäranka” tai että ”työn merkityksellisyys kannattelee minua.” Äiti taas oli töissä kaupan kassalla enkä kuullut hänenkään koskaan riemuineen siitä, että ”työssä pystyn toteuttamaan itseäni” tai että ”tässä työpaikassa voin käyttää todellisia vahvuuksiani.”

Vanhemmilleni työ oli työtä. Mitä pienemmän siivun elämästä se vei sen parempi. Kun he olivat vapaalla, he olivat vapaalla. Kun he olivat lomalla, he olivat lomalla. Vaikka elämä oli monella tavalla vaikeaa, en muista heidän koskaan viitanneen sanallakaan siihen, että he olisivat olleet uupuneita. Väsyneitä kyllä, mutta ei uupuneita siten kuin ihmiset ovat tänä päivänä. Jos eteläkorelaista filosofia Byung-Chul Hania on uskominen, uupumus saapuikin maailmaamme vasta työelämän uuden eetoksen myötä. Jos vanhassa maailmassa oltiin väsyneitä, sitten piti levätä. Uupumus oli toista maata. Se ei lähtenyt lepäämällä, sillä uuden eetoksen maailmassa ihmiselle ei enää ollut lepopaikkaa.

Vanhan eetoksen maailmassa pomo oli pomo ja jyrkästi erillinen työntekijästä. Jos teit niin kuin pomo sanoi, pomo saattoi palkita sinut. Jos teit vastoin pomon toiveita, pomo rankaisi, esimerkiksi savustamalla sinut ulos työpaikasta.

Pointtina on, että pomo oli ulkopuolinen ja jotain mitä piti vastustaa. Työtä tehtiin koska oli pakko, ja heti kun ei ollut pakko, töistä livistettiin vapaalle. Ah, miten ihanalta tuoksuikaan merituuli, kun pitkä päivä tehtaalla vaihtui iltapäivään sataman rannassa kaloja narraamassa.

Uusi eetos tarjoili toisenlaisen asenteen työhön. Se sanoi, että voit olla mitä tahansa. Voit kehittyä työssäsi. Voit kehittyä ihmisenä. Voit saada täydellisen vartalonkin. Se on vain itsestä kiinni. Tärkein muutos oli, että tämä puhe ei tullut enää ulkopuolelta. Me sisäistimme sen ja nyt se puhui meille meidän omalla äänellämme. Meistä tuli oman itsemme pomoja, ikuisia startup-yrittäjiä äärettömässä määrässä startup-projekteja. Oletko vapaalla? Mikset menisi joogaan? HIIT-treeniin? Crossfittiin. Tai avaisi duolingon ja opettelisi italiaa, koska kielten opettelu kehittää aivoja? Pitäähän ihmisellä jokin projekti olla.

Jos ihmisen arvo on saavutuksissa, ihmisellä on oltava projekteja. Ei voi olla vaan.

Byung-Chul Han kirjoittaa, että jos ihminen voi olla vaan, se tarkoittaa, että hän luottaa maailmaan. Hän on tässä, hän lepää, hän ajattelee omiaan. Hän on yhteydessä niihin itsensä puoliin, joita hän ei voi käyttää työssä. Jos ihminen voi tehdä näin, hän saa lepoa eikä hän uuvu.

Mutta jos ihminen ei luota maailmaan, hänen on todistettava sille arvonsa, ja se on tehtävä yhä uudelleen. Hän ei ole koskaan vapaalla, koska mitään vapaata ei ole. On vain ”työ”, itsensä kehittäminen kaikilla niillä lukemattomilla mahdollisuuksilla, joita maailma sinulle tarjoaa. Olet vapaaehtoisessa orjuudessa koska orjuuttajasi olet sinä itse; sinä oman elämäsi toimari ja talouspäällikkö.

Tässä on Hanin mukaan uupumuksen anatomia. Lepo ja loma ovat paikkoja sisällämme; mielentiloja, jossa voimme tuntea olevamme kokonaisia ja kotona maailmassa. Mutta sen jälkeen, kun meihin asettui asumaan tuo sisäinen personal trainer, joka piiskaa meitä aina uusiin saavutuksiin, se on pyyhkinyt pois levon mahdollisuuden.

Eikö tässä olekin melkoinen dilemma lääkärillekin, jonka pitäisi jollakin tavalla auttaa uupunutta: määrätä uupuneelle lomaa maailmassa, josta sisäinen orjapiiskurimme on pyyhkinyt levon mahdollisuuden pois.