Lääkäriliitto ylpeänä esittää: Lääkärilehti 75 vuotta
Vastaleivottu ylioppilas sai ikimuistoisen lakkiaislahjan toukokuussa 1977. Hän sai Lääkärilehden vuosikerran. Saatesanoissa oli viestinä, että jos pääset sisälle tiedekuntaan aikomuksesi mukaan, on mukava saada perehtyä johtavaan ammattilehteen jo opintojen ensimmäisestä päivästä. Jos taas tyrit pääsykokeissa, niin lehti muistuttaa sinua joka kymmenes päivä siitä, että olisit voinut lukea ahkerammin. Kyseinen ylioppilas aloitti lääketieteen opintonsa samana syksynä, on tänä päivänä edennyt urallaan jo väitelleeksi erikoislääkäriksi, lukee edelleen Lääkärilehteä ja onneksemme myös kirjoittaa lehteen silloin tällöin.
Oma suhteeni lehteen alkoi samana vuonna. Muistan elävästi, miten polleaa oli lukea ihan oikeaa Lääkärilehteä kotimatkalla perjantai-iltana tupaten täydessä pikavuorobussissa. Vaikka ei asiasta mitään ymmärtänytkään ja termit olivat tuiki outoja, niin vakuuttavastipa koetin vastailla humanisteille ja teekkareille, entisille luokkakavereille. Pikkuhiljaa sitten tiedot ja termienkin hallinta karttuivat ja kandidaatille alkoi valjeta se, että oppikirjan tiedot saattavatkin olla vanhentuneita ja epäkuranttia tavaraa ja että potilaan hoidossa olisi syytä olla ajan tasalla. Varsin noloa oli reputtaa infektiotentissä vuonna 1983, kun ei ollut lukenut lehdestä riviäkään AIDS-nimisestä sairaudesta.
Lääkäriliiton perustamisen aikaan vuonna 1910 Suomessa oli lääkäreitä noin 500. Tiedotuksen ongelmana oli tietysti maantiede, kulkuyhteydet olivat heikot ja maakunnan lääkärien oli vaikea päästä yhteisiin kokouksiin. Informaation kulkeminen oli jo Lääkäriliiton perustajien mielessä järjestötoiminnan avainkysymys. Kokousselostuksia, alustuksia ja pöytäkirjoja julkaistiin. Liiton toiminnan kehittyessä julkaistiin myös yhdistyksen omia ohjeita, lausuntoja ja kannanottoja sekä lakiesityksiä ja säädöksiä. Varsinaisten lääketieteellisten artikkeleiden lisäksi Lääkärilehti löysi alusta alkaen profiilikseen terveyspoliittisen keskustelun ja vaikuttamisen. Vuonna 1945 Lääkäriliiton ensimmäisessä sodanjälkeisessä yleisessä kokouksessa arvioitiin, että liiton toiminnassa oli syntymässä uusi aktiivinen kausi ja "taistelevan järjestön tärkeimpiin aseisiin kuuluu painettu sana". Tämä motto sopii mielestäni myös tänään Lääkäriliittoon ja Lääkärilehteen mainiosti.
Lääkärilehden linjasta on käyty ajoittain kovaakin kädenvääntöä. Liiton nykyiset yli 17 000 jäsentä ovat peruskoulutuksestaan ja kollegiaalisesta ammattikuntahengestään huolimatta varsin heterogeeninen joukko. Lehtemme roolistakin on monta eriävää näkemystä. Vuosina 1962-82 vallitsi personaaliunioni, kun liiton toiminnanjohtaja Tapani Kosonen päätoimitti lehteä. Jäsenkunnan, organisaation ja lehden kasvun myötä tämä ei enää ole mahdollista eikä tarkoituksenmukaistakaan. Joku saattaa kärjistetysti ilmaisten toivoa "kuuliaisempaa" hallituksen äänitorvea tai toisaalta lääketieteellisten totuuksien kuuluttajaa. Mielipide-eroja on siitäkin, voiko terveyspolitiikkaan ottaa mitään kantaa joutumatta puoluepoliittiseen karsinaan koko ammattikuntana. Hesarin taannoinen EMU-kannanotto on tässä kiinnostava esimerkki. Mikä on pääkirjoituksen asema ja paino, kenen mielipidettä edustaa kolumnisti, pakinoitsija tai keskustelupalsta. Joku valitsee aina julkaistavat jutut, niiden taiton ja otsikoinnin.
Lääkärilehteä luetaan laajalti myös ammattikunnan ulkopuolella. Lehtemme on myös eräs siteeratuimpia kotimaassa, mikä osoittaa paitsi yleistä kiinnostusta terveyteen niin myös lehden vireyttä ja ajankohtaisuutta.
Lääkärilehti tarjoaa luetun ja seuratun foorumin myös keskustelulle ja kiistakirjoituksille, ei ainoastaan valmiille liiton organisaatiossa jo pitkälle pureksituille kannoille. Lehti on myös peili: sen antama kuva edunvalvonnasta, lääketieteestä, etiikasta tai terveyspolitiikasta ei voi olla todellisuutta kauniimpi. Lehti ei synny ammattikunnan ulkopuolelta, sen sisältö ja ajatukset on löydettävä lääkärikunnasta - meistä.
Hallitus yrittää omalta osaltaan tuoda järjestötoimintaa paremmin näkyville, avoimemmaksi jäsenten suuntaan. Toivottavasti se lisää myös vuorovaikutusta eikä jää vain yksipuoliseksi informaatioksi. Jos oli lehti tarpeellinen tiedonvälitykseen jo 75 vuotta sitten noin viidensadan kollegan kesken, niin vielä tärkeämpi se on meille tänään. Suomen Lääkärilehden julkaisijan Suomen Lääkäriliiton ja lehden toimitusneuvoston puolesta minulla on ilo onnitella lehden ahkeraa toimitusta ja kiittää kirjoittavia ja lukevia lääkäreitä lehden jatkuvasta kehittämisestä. Jos Lääkärilehteä ei olisi olemassa, niin toki semmoinen olisi välittömästi perustettava.
