Lääkäri, valtio ja ansiokehityksen sietämätön vaikeus
Lääkäriliiton valtionjaosto sai alkuvuodesta tehtäväkseen arvioida valtionsektorin edunvalvonnan nykytilaa ja tehdä ehdotuksen sen kehittämisestä. Edunvalvonnan vaikeuksien todettiin johtuvan monista tekijöistä, joihin lääkärikunta ei helposti pysty vaikuttamaan.
Lääkäriliiton jäsenistä noin 1 200 (7 %) työskentelee täysipäiväisesti valtionsektorilla. Virat kuuluvat yliopistoille, puolustusvoimille, Kansanterveyslaitokselle, lääninhallituksille ja yksittäisille virastoille, kuten Lääkelaitos, Suomen Akatemia ja Terveydenhuollon oikeusturvakeskus. Yliopistot ovat suurin työnantaja: niissä työskentelee noin 750 lääkäriä. Toisessa ääripäässä ovat yhden tai kahden lääkärin työpaikat, esimerkiksi Oikeusministeriön vankeinhoito-osasto tai Säteilyturvakeskus. Lisäksi valtionsektoriin kuuluvat virkasuhteitten ulkopuoliset apurahatutkijat.
Valtionsektorin edunvalvonnan piirteet poikkeavat kunta-alasta. Päinvastoin kuin kuntatyönantaja, valtio ei käytännössä ole yksi työnantaja. Ainoastaan valtion yleisestä, eli kaikkia muitakin työntekijöitä kuin lääkäreitä koskevasta virkaehtosopimuksesta sovitaan keskitetysti. Tämän jälkeen eri virastojen ja laitosten neuvottelut käydään 55:ssä ns. delegaatiovirastossa, joitten neuvottelukäytännöt vaihtelevat. Näihin neuvotteluihin Valtion työmarkkinalaitos ei puutu. Käytännössä Akavan pääluottamusmehet neuvottelevat hallinnonaloittain - heistä vain kaksi on lääkäreitä.
Valtionsektorin pääsopijajärjestöistä Akava on pienin käsittäen noin 30 000 jäsentä. Akava-JS:n jäsenistä taas vain 4 % on valtionsektorilla toimivia lääkäreitä. Näillä seikoilla on merkitystä neuvotteluissa. Vaikutusmahdollisuudet Akava-JS:n sisällä jäävät jäsenosuuden vuoksi vähäisiksi.
Lääkäriliitossa valtionsektorin edunvalvonta on kuulunut valtionjaostolle. Se on toiminut vuodesta 1989 edunvalvonta- ja järjestövaliokuntien alaisena, mutta käytännössä varsin itsenäisenä elimenä. Vastuussa ovat olleet myös valtionsektorin edunvalvontaosastot, joista viisi on toiminut paikallisosastoina ja kaksi - puolustusvoimien sekä opettajien ja tutkijoitten - valtakunnallisina alaosastoina.
Kentän hajanaisuus synnyttää ongelmia. Erilaisia sopimuksia on paljon. Kun vain pieni osa työntekijöistä on lääkäreitä, muitten ryhmien painostus tai yhteisten tavoitteitten puute vaikuttavat. Toimialojen vaihtelevuus, työpaikkakulttuurien erilaisuus ja painostuskeinojen vähäisyys estävät yhtenäisyyden aikaansaamista.
Toimialakohtaisista ongelmista mainittakoon yliopistojen toimeksiantojen määräaikaisuus, mikä heikentää työntekijöitten sosiaaliturvaa, toimenkuvien kehittämistä ja lopulta opetusta ja tutkimusta. Apurahatutkijoitten asemaa huonontaa edelleenkin puuttuva sosiaaliturva, mikä on nykyaikana lähinnä skandaali. Puolustusvoimien lääkärit joutuvat työskentelemään raskaan urakkatyön luonteisesti, mikä on urakehityksen kapeuden ja kannustavan palkkapolitiikan puutteen kanssa aiheuttanut joukko-osastolääkäripulan. Hallintolääkärit muodostavat yksiköissään pieniä ryhmiä, mikä rapauttaa kilpailukykyisen palkkauksen saavuttamista. Kansanterveyslaitoksella taas on otettu viime vuonna käyttöön uusi palkkausjärjestelmä, mutta henkilökohtaisten palkanosien käyttöönotto on kangerrellut.
Selvitystyössään jaoston työryhmä kuuli asiantuntijoita eri aloilta. Pian havaittiin, että ihmeitä vaadittaisiin keskeisten asioitten muuttamiseksi. Niinpä vaativuustasoa laskettiin. Sananlaskun sanoin: jos maailman aikoo muuttaa, kannattaa lähteä lähimmästä eli itsestään. Päätettiin tehdä se mitä voitiin, eli keskittyä aluksi Lääkäriliiton keinoihin.
Liiton hallitus kannatti valtionjaoston esityksiä. Koska jaoston epäitsenäinen asema ei käytännössä ole edistänyt sektorin edunvalvontaa, päätettiin toimintaa tehostaa ja monipuolistaa. Jatkossa sen tilalle muodostetaan kokonaan uusi, valtionsektorin ongelmiin laajemmin perehtyvä valiokunta.
Valiokunnan jäsenvalintaan kiinnitetään huomiota, mutta toimialaedustuksella on edelleen hyvät perusteet. Toimeksianto sisältänee sopimusneuvottelujen seuraamisen lisäksi sektorin lääkärityöntekijöitten ongelmien kartoitusta ja soveltavia kansainvälisiä vertailuja. Yhteistyötä sektorin luottamusmiesten kanssa tiivistetään. Valiokunta ideoi ja kehittää konkreettisia keinoja edunvalvontaan ja järjestää aiheesta koulutustilaisuuksia. Liiton paikallisosastojen yhteyshenkilöjärjestelmää aktivoidaan; toimimattomat edunvalvontaosastot lakkautetaan. Informaatiokanavia lisäämällä ja lausunnonantajajärjestöjen aktiivisuutta kannustamalla valtionsektorin edunvalvontaan tuodaan uutta puhtia.
