Suomalaisista fysiatreista eurospesialisteja

Euroopan yhdentyessä myös lääkärikoulutus sekä erikoisalojen sisältö ja keskinäinen työnjako yhdenmukaistuvat EU-maissa. Tähän ainakin asteittain pyritään. Harmonisointiprosessi on käynnistynyt erityisesti Euroopan erikoislääkäriyhdistyksen (European Union of Medical Specialists) johdolla, käytännössä sen erikoisalakohtaisissa lautakunnissa. EFTA-maiden edustajat kutsuttiin lautakuntiin vuonna 1993, josta alkaen mm. fysiatrian alan suomalaiset edustajat ovat olleet mukana kokouksissa.

Ainakin fysiatrian sektio (European Board of Physical Medicine and Rehabilitation) on toiminut aktiivisesti. Se on aikaansaanut mm. julkaisun White Book on Physical and Rehabilitation Medicine, jossa määritellään alan sisältö, rooli lääketieteessä ja yhteiskunnassa sekä sen koulutussisältö ja -tavoitteet yleis- ja erikoislääkärikoulutuksessa.

Kuntoutuminen ymmärretään prosessiksi, jonka eri vaiheissa tarvitaan monenlaista oikein ajoitettua asiantuntemusta (medical team/rehabilitation team). Onnistuminen edellyttää paitsi spesialisteilta hyvää alansa teknologian hallitsemista ja kuntoutujan motivaation ja psyykkisten resurssien havaitsemista ja vahvistamista myös yhteiskunnalta kykyä ottaa vastaan vaikeavammaisia. Kuntoutuksen filosofia on erikoisalasta riippumaton. Kaikkien osapuolien pitäisi se tuntea ja ottaa toiminnassaan huomioon. Erikoisalojen väliset erot liittyvät teknologioihin, joilla akuuttia ja kroonista vajaakuntoisuutta voidaan vähentää.

Eurooppalaisia fysiatreja koulutetaan paitsi alansa teknologian osaamiseen myös kuntoutustiimin johtajiksi. Tavoitteena on samansisältöinen koulutus ja tutkinto kaikissa EU-maissa.

Miten eurofysiatriksi valmistutaan

Vuoden 1994 loppuun mennessä fysiatrian eurospesialiteettia voi hakea ilman kuulustelua, jos on toiminut erikoislääkärinä 7 vuotta. Hakemus on viisisivuinen erittely tutkinnoista, julkaisuista ym. ansioista. Myöhemmin erikoistuneet joutuvat osallistumaan vuosittain järjestettävään kirjalliseen tenttiin. Tämä sisältää monivalintakysymyksiä, joista osa on tapausselostuksia. Kysymyspankkia kartutetaan edelleen; myös suomalaisilta kouluttajilta on pyydetty kysymyksiä. Koulutettavien edellytetään myös pitävän lokikirjaa, johon koulutuksen aikaiset palvelut ym. kirjataan.

Eurospesialiteetti ei ole pysyvä. Sen joutuu uusimaan kymmenen vuoden välein. Jatkuva hyvän ammattitaidon ylläpitäminen ja tähän liittyvä koulutus katsotaan erityisen tärkeiksi haasteiksi.

Mitä hyötyä on eurospesialiteetista?

ETA-maana meille ovat jo avautuneet eurooppalaiset työmarkkinat, ja suomalaisella tutkinnolla voi hakea työtä Euroopasta. Muutamia seikkoja on kuitenkin syytä panna nyt merkille.

Yhdysvalloissa fysiatrian koulutusohjelmia valvoo ja erikoislääkärin pätevyyden myöntää alan erikoislääkäriyhdistyksen lautakunta (The American Board of Physical Medicine and Rehabilitation) monivaiheisen vaativan tutkinnon jälkeen. Fysiatria (PMR) on viime vuosina muodostunut siellä suosituksi erikoisalaksi. Hyvin koulutettujen spesialistien organisoimana ja toteuttamana kuntoutus on osoittautunut myös yhteiskunnalle taloudellisesti kannattavaksi.

Euroopassa erikoislääkäriyhdistysten osuus koulutuksen kehittämisessä ja pätevyysvaatimusten valvonnassa on ollut tähän saakka vähäisempi ja yhteiskunnan instituutioiden rooli vahvempi. Tutkintojen suorittaminen ja laillistaminen on monessa maassa monivaiheinen prosessi, josta ei hevin ota selvää. Fysiatrian erityispiirteenä myös on, ettei se useassa Euroopan maassa, esimerkiksi Saksassa ja Englannissa, ole aikaisemmin ollut pääspesialiteetti.

Eurooppalainen fysiatrian lautakunta näyttää pyrkivän ratkaisemaan näitä ongelmia luomalla alalle asteittain oman laatujärjestelmän. Sen järjestämästä tutkinnosta tullee selvä kilpailuetu haettaessa työtä muualta Euroopasta. Lisäksi ollaan kehittämässä eurokouluttaja- ja koulutuspaikkajärjestelmää. Eurokouluttajalta edellytetään mm. lautakunnan myöntämää hyväksymistä.

Suomessa oli vuoden 1994 alussa 110 fysiatrian erikoislääkäriä, joista noin 60 % työskenteli keskussairaaloiden fysiatrian yksiköissä. Tutkinnot hyväksytään lääketieteellisissä tiedekunnissa ja kirjallisen tentin järjestävät erikoisalan viisi kuulustelijaa, joista kaksi on kerrallaan vuorossa, kuten muillakin erikoisaloilla. Laillistaminen ja eurooppalaisen 'työmarkkinaliikenteen' valvonta kuuluvat Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle.

Fysiatria on Suomessa vielä varsin nuori erikoisala. Sillä on yksi professuuri. Tutkimusaktiviteetti on ollut kymmenen viime vuoden aikana voimakasta. Fysiatreista 30 on väitelleitä. Eurooppalaisessa vertailussa suomalainen tutkimus painottuu voimakkaasti TULE-sairauksiin (1,2).

Vaikeavammaisten kuntoutukseen liittyvää tutkimusta Suomessa ei ole paljonkaan tehty, vaikka se näyttää olevan keskeinen koulutussisältö White Bookissa. Syy on tähän selvä. Vaikeavammaisten potilaiden intensiivinen sairaalavaiheen kuntoutus on meillä monessa keskussairaalassa huonosti järjestetty, vaikka sen varhaista ja asiantuntevaa aloittamista yleissairaaloissa omissa yksiköissään tehokkaasti organisoituna prosessina pidetään keskeisen tärkeänä. Tähän mennessä lähes kaikkiin keskussairaaloihin on perustettu fysiatrian poliklinikat. Vaikeavammaisen tutkimus ja kuntoutus ei kuitenkaan sovellu primaaristi polikliiniseksi toiminnaksi. Sen sijaan myöhemmin tarvittavaa seurantaa voidaan hoitaa näissä poliklinikoissa silloin, kun tarvitaan fysiatrian erikoisalan asiantuntemusta.

Suomalaisen fysiatrian tutkimuksen erikoispiirteenä on myös se, että sitä tehdään hyvin paljon laitoksissa, jotka eivät ole kiinteässä yhteydessä sairaaloihin ja fysiatrian erikoisalan keskeiseen sisältöön (2). Toisaalta nämä (Kelan tutkimuskeskus, Kuntoutussäätiö, Työterveyslaitos jne.) ovat antaneet lisän maan niukkoihin tutkimusresursseihin tarjoamalla monelle nuorelle fysiatrille paikan, jossa nämä ovat voineet opetella tutkimustyötä.

Miten tästä eteenpäin?

Euroopan tason ongelma on kuntoutukseen liittyvän tutkimuksen ja kehittämisen huono koordinointi. Mitään keskinäistä työnjakoa ei ole. Suomessa tilanteen kartoittaminen, tärkeiden yhteyksien luominen, kuntoutuksen kehittämiseen tarvittavien valtakunnallisten hankkeiden suunnittelu, yhteensovittaminen ja rahoittaminen sopisi ehkä parhaiten Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen tehtäväksi.

Suomen erityisongelma on fysiatrian tutkimus- ja hoitoyksiköiden pienuus ja siitä johtuva resurssien niukkuus. Tulisikin ennakkoluulottomasti pohtia, miten terveydenhuollon ja muita (esim. Kelan) voimavaroja uudella tavalla yhdistelemällä päästäisiin paremmin eteenpäin. Tarvitaan myös enemmän vuorovaikutusta ja ajatustenvaihtoa erikoisalan yhdistysten ja yhteiskunnan välillä.

Kirjallisuutta