Tunnetko koskaan olevasi huono lääkäri? Entä huono äiti, ystävä tai kehno opiskelija? Sinullakin siis on sellainen – huono omatunto.

Meihin on sisäänrakennettuna vahva ajatus siitä, että joku muu tekisi tämänkin paremmin, jos vain saisi tilaisuuden. Parhaimmillaan huonommuuden tunne saa meidät kukoistamaan, kun ponnistelemme saavuttaaksemme omia ihanteitamme. Useimmiten kuitenkin lienee niin, että vaatimukset kasvavat saavutusten myötä ja tavoiteltu ihanne karkaa koko ajan kauemmas.

Täydellisyyden tavoittelu, perfektionismi, on ihmisaivojen perkeleellinen ohjelmointivirhe. Me yritämme kurkottaa jonnekin aina vain korkeammalle, mutta emme koskaan edes hipaise täydellisyyttä.

Tavoitteen karkaaminen johtuu tietenkin siitä, ettei mitään täydellisyyttä ole olemassakaan. Kukaan ei ole milloinkaan ollut täydellinen työntekijä, täydellisestä lääkäristä nyt puhumattakaan. Täydellinen vanhempi on jo itsessään ristiriitainen käsite, sillä sellainen olisi pahinta, mitä lapsen kehitykselle voisi tapahtua. Ja kuvittele, jos puolisosi tai ystäväsi olisi täydellinen. Sehän olisi aivan sietämätöntä!

Miksi pyrimme kohti täydellisyyttä, vaikka tiedämme ettei sitä ole olemassa? Sehän on kuin aloittaisi liikuntaharrastuksen tavoitteena juosta maraton alle kahden tunnin. Luonteenpiirteenä vaativuus on yhteydessä siihen, miten hyvin koemme onnistuneemme ja menestyneemme elämässä. Sisäiset vaatimukset kun eivät hetkahda ulkoisista kehuista, vaan jatkavat piiskaamista yhä edelleen.

Onko perfektionismi sairautta? Tuskin, mutta se voi olla esteenä kokemukselle hyvästä elämästä ja hyvästä terveydestä.

Riittämättömyyden tunne, huono omatunto ja epäonnistumisen kokemukset seuraavat meitä usein kotoa töihin ja taas takaisin. Pahimmillaan kierre voi viedä suorittamaan asioita yhä kovemmilla kierroksilla ja sitä mukaa aina vain ilottomammin. Mielekäskin työ muuttuu ahdistavaksi, jos liian kauan yrittää kaasu pohjassa kiihdyttää työtehoaan ja parantaa tuloksiaan.

Vauhtisokeuden yllättäessä olisi hyvä luottaa läheisiin, jotka yleensä huomaavat vaaran merkit jo paljon ennen kuin itse ymmärrämme niitä olevan. Ulkopuoliset eivät kuitenkaan voi tehdä puolestasi päätöstä hellittää vähän.

Olen alkanut vaalia ajatusta hyvästä omatunnosta. Siitä, että tekisimmekin asioita vain ilolla, riittävän hyvin eikä täydellisesti, ehkä enemmän itseämme kuin muita varten. Eihän se paljoa vaatisi, vain huonosta omatunnosta luopumisen. Tämä luopuminen voi olla tuskallista, olemmehan oppineet, että jokaisen hyvän vanhemman/lääkärin/ihmisen tulee jatkuvasti potea syyllisyyttä siitä, miten huonosti suoriutuu arjestaan. Oheistuotteina voisimme alkaa nauttia elämän tavallisista asioista ja ehkä vahingossa lapsemme oppisivat ajattelemaan elämää jonain muuna kuin suorituksena, josta pitää saada kiitettävä.