Lääkeryhmän rooli on kokenut ylä- ja alamäkiä.

Bentsodiatsepiinit ovat olleet keskeinen lääkeryhmä ahdistuneisuushäiriöiden hoidossa 1960-luvulta lähtien. Niiden taipumus aiheuttaa riippuvuutta tunnistettiin nopeasti. Alpratsolaamin käytön yleistyessä 1990-luvulla riippuvuuspelot hetkeksi unohdettiin, mikä näkyi kasvavina reseptien lukumäärinä (1,2). Määräämiskäytännöt olivat paikoin hyvin liberaaleja. Tämä on myöhemmin tunnistettu vakavaksi virheeksi.

Psykiatriaan keskittynyt filosofi Arthur Krieger kirjoittaa Frontiers in Psychiatry -lehdessä, kuinka bentsodiatsepiinien määräämiskäytännöt ovat kääntyneet ylösalaisin. Lääkityksiä puretaan pitkäaikaishaittojen ja riippuvuuden kehittymisen pelossa (2).

Tutkimustiedoissa on puutteita

Ahdistuneisuushäiriöiden Käypä hoito -suosituksen mukaan useiden bentsodiatsepiinien tehosta on A-tason näyttöä paniikki- ja yleisen ahdistuneisuushäiriön lyhytaikaisessa hoidossa (3,4). Pitkäaikaista käyttöä kehotetaan kuitenkin välttämään lääkkeiden haittojen, kuten addiktiopotentiaalin ja kognitiivisten toimintojen heikkenemisen, vuoksi (5, 6).

Krieger osoittaa artikkelissaan keskeisen bentsodiatsepiineja koskevan tutkimustiedon ongelman. Tietoa haitallisuudesta ja hyödyistä on hyvin vähän, kun lääkkeitä käytetään tarvittaessa (2).

Useissa tutkimuksissa kohteena ovat lääkitystä päivittäin tai lähes päivittäin käyttäneet potilaat (7,8). Näissä tutkimuksissa ilmi tulleilla haitoilla perustellaan pitkään lääkitystä käyttäneiden potilaiden lääkityksen alasajoa. Koska tutkimukset koskevat vain päivittäistä käyttöä, ei johtopäätöksiä tarvittaessa käytettävän lääkityksen haitoista ja hyödyistä voi tehdä.

Vahva polarisaatio

Nykyään oletetaan yleisesti, että mikä tahansa bentsodiatsepiinien pitkäaikainen käyttö on pahasta – tai pitkäaikaiskäytön haitoista ei välitetä. Toisessa ääripäässä ovat lääkärit, jotka lopettavat pysyvät bentsodiatsepiinilääkitykset heti, kun saavat siihen mahdollisuuden. Toiset antavat käytön jatkua ilman seurantaa tai arvioimatta lääkityksen aiheellisuutta.

Joskus bentsodiatsepiinivastaisuus menee niin pitkälle, että kategorisesti kieltäydytään määräämästä niitä silloinkin, kun lääkitykselle olisi selkeä indikaatio.

Totuus hyvistä bentsodiatsepiinien määräämiskäytäntännöistä on jossain näiden välissä, ja tutkimusta tarvittaessa käytettävästä bentsodiatsepiinilääkityksestä tarvitaan lisää.

Kuten muussakin lääketieteessä, absoluuttiset periaatteet ovat harvoin oikea ratkaisu mihinkään. Jos bentsodiatsepiinien määräämisestä pitäisi pidättäytyä kokonaan, eikö viranomaisten olisi jo pitänyt poistaa ne lääkemarkkinoilta? Tätä ei ole tapahtunut.

Toisaalta bentsodiatsepiineja liian liberaalisti määräävien kognitiiviset vinoumat voivat korostua, jos potilaat pysyvät pitkään tyytyväisinä. Kunnes sitten esimerkiksi huolimattomien reseptien uusimisten kautta käyttö eskaloituu ja haitat tulevat esiin. Ei tämäkään toimintatapa ole kestävä.

Kohti hyviä määräämiskäytäntöjä

Molemmissa ääripäissä unohdetaan hyvät määräämiskäytännöt: iteroinnilla, reseptin uusimiskiellolla (ne rep -merkinnällä) ja apteekkisopimuksella lääkkeiden väärinkäytön mahdollisuuksia voidaan rajata paljon. Myös potilaalla on vastuu hoidostaan: mikäli lääkkeet hukkuvat, lääkärillä ei ole velvollisuutta kirjoittaa uutta reseptiä ilman perusteltua syytä (9).

Näitä käytäntöjä hyödyntämällä rajataan tehokkaasti pois liian avokätisesti toteutetut bentsodiatsepiinimääräykset. Hyvin perustein tarvittaessa käytettävää lääkitystä ei ole syytä ajaa alas vain alasajon vuoksi.

Bentsodiatsepiineja määrätessäsi tiedä mitä määräät, milloin ja miksi. Mikäli et tiedä, konsultoi tai ohjaa eteenpäin. Tarkoituksena on antaa jokaiselle potilaalle parasta mahdollista näyttöön ja kliiniseen kokemukseen perustuvaa hoitoa.

Ajan kanssa kokemus opettaa – myös bentsodiatsepiinien kohdalla.