Olen viime aikoina katsonut eläinvideoita. Koiravideoita, lintuvideoita, karhu- ja laiskiaisvideoita ja jos jotakin filmiä, joissa eläimet tekevät erilaisia asioita. Tämä villitykseni alkoi jo vuosia sitten, koiranpennun hankinnan yhteydessä, kun etsin Youtubesta eri rotuisia koiria, yrittäen tutustua roduille tyypillisiin piirteisiin. Tällöin kannettavani näytöllä alkoivat vilistää lampaita paimentavat bordercolliet, käsittämätöntä akrobatiaa ilmentävät malinosit kuin ahneet ja innokkaat labradorinnoutajatkin.

Koira hankittiin, mutta eläinvideoiden katselusta tuli tapa. Aloin laajentaa huomiotani muihinkin lajeihin, jotka osoittautuivat yhtä kiinnostaviksi. Nykyisin kun uutiset on luettu, viestit lähetetty eikä kirjaankaan jaksa tarttua, tavaksi on tullut avata Youtube, jonne algoritmit ovat jo valmiiksi koonneet minulle katsottavaa. Siellä saattavat odottaa lohia kalastavat karhut, koiran tavoin toimivat lehmät kuin ongelmia ratkaisevat korpitkin.

Olen huomannut näiden videoiden alkaneen muuttaa itsessäni jotain.

Tullessani kaupasta ja nähdessäni autoni vieressä kaiteella istuvan varislinnun, katselen sitä nykyisin hieman eri tavoin kuin ennen. Tämä voi kuulostaa pöhköltä, mutta tuo päätään kallisteleva varis ei enää ole ihan sama varis kuin aiemmin. Katsomisprosessi, jossa minä katson lintua, on muuttunut selkeämmin kaksisuuntaiseksi, toisin sanoen, tunnen nyt myös toisen katseen. Minussa on siis herännyt orastava aavistus mielestä, jonka olemassaolon olen ilmeisesti ohittanut lähes täysin.

Jotta kävisi selvemmäksi mitä viimeksi mainitulla tarkoitan, niin käykääpä tutustumassa korppien päättelykykyä kuvaaviin videoihin. Ongelmaratkaisutehtävät, joita korppi ratkoo edellyttävät vaativaa syyseuraussuhteiden arviointia, ja jopa esineiden käyttöä. Ja kun tähän lisätään vielä viimeaikaiset tutkimushavainnot, joissa korppien osoitetaan omaavan kykyä mielenteoriaan – eli kykyyn ymmärtää, että toisella korpilla on erilainen näkökulma – saattavat videot johdattaa tuon toislajisen olennon mielellisyyden tunnustamiseen. Ja näin on kohdallani käynytkin, uskoisin.

Olen alkanut ajatella lemmikin omistamisestakin toisin kuin ennen. Meillä ei ehkä pitäisi olla lemmikkejä.

Tämä voi olla koiranomistajalta outo näkemys, pidänhän koirista, mutta olen alkanut ajatella kumppanuutemme laatua. Koirahan on varsin pyyteetön ja sopeutuvainen olio. Se ei vaadi paljon, mutta vaatii kuitenkin: oman lajinomaisen olemuksensa hyväksymistä ja ymmärtämistä.

Pystynkö itse tähän? Kuinka moni Suomen lähes miljoonan koiran omistajasta pystyy?

Toki koirien osa on yli miljoonaan vuosittain teurastettavaan sikaan nähden hyvä, mutta kuitenkin.

En sano näitä asioita pahalla. Mehän olemme itsekin vain eläinlaji muiden joukossa, jolla on rajoitteensa. Tiedonkäsittelytaitomme on tehnyt meistä planeetan valtiaita, mutta juuremme ovat yhä syvällä biologiassa. Me esimerkiksi suosimme sisäryhmää ja paheksumme ulkoryhmää siinä missä simpanssitkin. Olemme yhtä aikaa sivistyneitä ja primitiivisiä. Pystymme korkealentoisiin eettisiin teorioihin, samalla kun toinen totuus ihmisestä löytyy kaupan pakastealtaasta ja maailmalla käytävien sotien määrästä.

Se, että pystyisimme arjessamme ottamaan huomioon muunlajistenkin tarpeet, on iso vaatimus. Siihen auttaa koulutus, mutta perustava muutos edellyttää suoranaista neurobiologista kehitystä, millä tarkoitan toiseuden ymmärtämisen mahdollistavien hermoverkkojen hidasta vahvistumista, joka tapahtuu evoluution myötä. Siihen voi mennä 20 000 vuotta. Sitä ennen kannatan vahvaa eläinsuojelulakia.