Luin Riikka Suomisen kolumnin Lääkärilehdestä ja hermostuin, pahasti. Kirjoituksessa kritisoitiin ADHD:n diagnostiikkaa, hoitopolun vaativuutta ja lääkärien asenteita liittyen ADHD-epäilyjen voimakkaaseen yleistymiseen. Suominen on taitava havainnoija ja olen mielenkiinnolla lukenut hänen tekstejään muista lehdistä. Tällä kertaa hän oli kuitenkin mielestäni pahasti metsässä, mutta miksi?

Tarkkaavuushäiriöitä on olemassa. Aina niitä ei ole osattu tunnistaa, diagnosoida ja hoitaa, minkä seurauksena moni on niistä tarpeettomasti kärsinyt. Kuulun itse kuitenkin niihin lääkäreihin, joita Suominen kolumnissaan moitti. Siis niihin, jotka epäilevät, että tarkkaavuushäiriöiden osalta on nopeasti siirrytty alidiagnostiikasta ylidiagnostiikkaan.

Ei yksinkertaisesti tunnu mahdolliselta, että nämä kehitykselliset neuropsykiatriset häiriöt olisivat muutamassa vuodessa yleistyneet niin, että tarkkaavuushäiriöiden hoidossa käytetyistä stimulanteista metyylifenidaatti on jo lapsille ja nuorille yleisimmin määrättyjen lääkeaineiden kymmenen kärjessä.

Aikuisillakin tarkkaavuushäiriöitä todetaan yhä useammin. Luen työkseni työkyvyttömyyseläkehakemuksia ja näppituntumalta noin joka kolmannessa työkyvyttömyyseläkehakemuksessa on asetettu tarkkaavuushäiriödiagnoosi, tai sellaista ainakin epäillään. Joskus hoito näyttää auttavan, usein ei.

Miksi hermostuin?

Rauhoituttuani hieman ryhdyin pohtimaan, miksi oikein hermostuin kolumnista niin kovin.

Osin se johtui varmasti siitä, että olen sitä mieltä, että tarkkaavuushäiriödiagnooseista haetaan selitystä ongelmille, joita mahdollinen tarkkaavuushäiriö ei selitä. Monimutkaisia tilanteita yritetään pelkistää yksinkertaisiksi – ja mielellään lääkkeillä hoidettaviksi – diagnooseiksi.

Suuttumukseni ei kuitenkaan kummunnut pelkästään tarkkaavuushäiriöiden tunnistamiseen ja hoitoon kohdistuvasta arvostelusta, vaan nimenomaan siitä, että jälleen kerran maallikoksi määrittelemäni henkilö rohkeni noin vain, suoraan ja ilman syvällisempää asiantuntemusta, tulla opastamaan lääkäreitä siitä, miten heidän työssään tulisi toimia.

Ovatko lääkärit sitten kaiken arvostelun yläpuolella?

Eivät tietenkään ole. Potilaita on kuultava ja hoidettava yhteisymmärryksessä heidän kanssaan sanoo potilaslakikin. Kaikkien lääketieteen nimissä tehtyjen virheiden ja harharetkien jälkeen ylimielisyyteen ei ole varaa.

Moniäänisyydelle pitää olla tilaa, mutta samalla äänet pitää jotenkin pystyä punnitsemaan – ei vain laskemaan. Nykyään tuntuu, että asiat pyritään yhä useammin ratkaisemaan huutoäänestyksin ja painostamalla niin yksittäisiä asiantuntijoita kuin instituutioita, kuten sosiaali- ja terveysministeriötä tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta, taipumaan jonkin äänekkään ryhmän tahtoon.

Matala julkaisukynnys

Sosiaalinen media on demokratisoinut tai ehkä paremminkin tasapäistänyt tiedonvälityksen. Julkaisukynnys on matala, ellei olematon. Monenlaiset tieteeseen ja näyttöön perustumattomat näkemykset haastavat asiantuntijoiden näkemykset.

Pahimmillaan asiantuntija ja maallikko pannaan vastakkain ja heidän näkemyksiään arvioidaan ikään kuin ne olisivat samanarvoisia ja yhtä painavia, vaikka toisen kanta perustuisi vuosien opiskeluun ja työn tuomaan kokemukseen, toisen taas netin syövereistä löytyneisiin luuloihin ja uskomuksiin.

Kokemuksella ja kokemuksen tuomalla asiantuntemuksella on keskustelussa sijansa, mutta kokemus ei voi olla kaiken mitta, ei vaikka samoin kokevia olisi montakin. Lääketiede on sitoutunut humanistisiin arvoihin, mutta se on pohjimmiltaan nimenomaan luonnontiede, jonka menetelmät ja toimintakäytännöt pohjaavat tieteen keinoin hankittuun näyttöön.

Erilaiset näkemykset on tunnistettava ja ne on kuultava. On kuitenkin keskeistä, että kaiken keskustelun, kritiikin, uhkailun ja jopa painostuksen keskellä lääkärit ja muut terveydenhuollon asiantuntijat pitävät käsissään päätösvallan siitä mitä ja miten hoidetaan, samoin kuin siitä mitä ei hoideta.

Lääkärin tärkeä, ellei jopa tärkein tehtävä on diagnoosin määritys. Sitä oikeutta ei pidä luovuttaa muille, ei vaikka kuinka kovaa ja kuinka monesta suusta huudettaisiin.

Kirjoittaja on sosiaali- ja terveyspolitiikasta innostunut työeläkevakuutusyhtiö Varman ylilääkäri.