Kotipihan ikivanhan aihkin kilpikaarna tuntuu käden alla lämpöiseltä ja turvalliselta. Valtava mänty on muita suurempi, katselee kauas Vätsärin ylänköjen suuntaan. Tätä maisemaa se on seurannut jo satoja vuosia. Juurensa puu on punonut syvälle erämaahan, muodostanut yhteydet muihin, jotta kukaan ei jäisi yksin. Sille minäkin olen saanut vuodattaa iloni ja suruni.

Mietin ikipuuta katsellessani, miksi hyväkuntoista ikäihmistä kutsutaan tervaskannoksi, joka on aika mitättömän näköinen juurakko varvikon keskellä. Ymmärrän kyllä, että pihkalla kyllästetty männyn kanto säilyy lahoamatta jopa vuosikymmeniä, mutta se on vain kuolleen puun jäänne, muisto menneisyydestä. Eikö tervettä vanhusta voisi verrata johonkin elävämpään, vaikkapa aihkiin?

Ymmärrystä, järkevyyttä ja älyä näet on vanhuksissa; jollei vanhuksia olisi, ei olisi valtioita yhtään, kirjoittaa filosofi Cicero teoksessaan Vanhuudesta. Eikä olisi oikeaa metsää ilman ikipuita.

Kauan aikaa sitten erikoistuvana lääkärinä kohtasin neurologian etupäivystyksessä hyvin iäkkään henkilön, jonka ensihoito toi tutkimuksiin huimauksen ja pahoinvoinnin vuoksi.

Jatkotutkimusten jälkeen kerroin hänelle, että kyseessä oli lievä pikkuaivoinfarkti, ja että toipumisennuste näytti oikein hyvältä. Uutiseni musersivat hänet täysin. Satakolme vuotta terveyttä ja nyt tuli tämä, muistan yhä hänen järkyttyneet sanansa. Suuri aihki rysähti edessäni nurin, mutta minä olin hiljaa, en löytänyt yhtään lohduttavaa sanaa. Kaikki ajatukseni sanoiksi puettuina olisivat vain korostaneet terveyden menettämisen tuskaa.

Kauempana vaaran rinteessä myrskyisä pohjoistuuli on kaatanut ikipuun jo vuosia sitten. Metsä on paikkaillut sitä lempeästi sammalin, varvut ja suopursut ovat kutoneet hitaasti viimeistä peittoa sen paksun rungon ympärille. Muurahaiset vipeltävät kelottuneella pinnalla, koppakuoriainen näyttää miettivän minne seuraavaksi kääntyisi. Erämaa on ottanut vanhuksen suureen syliinsä ja antaa sen hiljalleen kadota ajan ulottumattomiin.

En osannut ottaa kaatuvaa aihkia vastaan niin kuin metsä sen osaa tehdä. Olen usein palannut kohtaamiseen päivystyksessä ja miettinyt, miten olisin voinut lohduttaa potilastani, joka sai elää yli sata vuotta terveenä.

Ajattelemmeko, että vanhana kuuluu kulua, antaa syöpäsoluille tilaa tai halvaantua vai saako aina rysähtää nurin sairauden iskiessä?

Elämä opettaa luopumaan, minua vanhemmat ovat sanoneet. Mutta eivät he ole kertoneet, kuinka koville elämänkoulun viimeiset luokat ottavat. Cicero pohtii, että kun luonto on järjestänyt hyvin kaikki muut ikäkaudet, tuskin se olisi hutiloinut viimeisessä näytöksessä huonon runoilijan tavoin. Lakastuminen ja variseminen on viisaan tyynesti kestettävä, hän kirjoittaa.

Olen toisinaan yrittänyt kuvitella, minkälaista olisi olla yli satavuotias ja terve. En toki olisi mikään ylväs aihki, vaan sellainen männynkäkkyrä suon laidalla, joka ammentaa elämän salaperäisestä lähteestä vuosi toisensa jälkeen. Vanhojahan nekin saattavat olla, vaikka eivät niin mahtavia ulkoisesti olekaan. Jos olisin saanut kulkea koko ikäni erämaassa, en taipuisi viisaan tyynesti sairaalasänkyyn.

Astun metsässä pienen kohouman yli. Siellä lepää ikipuu, joka kerran myrskyssä kaatui. Sen juuret tavoittelevat yhä muita, jotta kukaan ei jäisi yksin.

Elämän viimeisessä näytöksessä saa olla pääosassa terveyden menettämisen suru ja tuska.