Autodiab-tutkimus helpottaa diabeetikon ajokyvyn objektiivista arviointia

Uusi EU-direktiivi tarkentaa diabeetikon ajoluvan edellytyksiä. Ryhmän 1 ajokorttia ei saa myöntää, jos diabeetikolla on ollut toistuvia vakavia hypoglykemioita ja/tai heikentynyt hypoglykemioiden aistimiskyky. Ryhmän 2 ajokortin edellytyksinä on, että vakavia hypoglykemioita ei ole ollut 12 kuukauteen ja että kuljettajalla on täydellinen hypoglykemioiden aistimiskyky sekä ymmärrys hypoglykemioiden aiheuttamista riskeistä liikenteessä (1). Näiden edellytysten selvittäminen tulee olemaan haaste kliinikoille.

Diabeetikon kykyyn kuljettaa moottoriajoneuvoa voivat vaikuttaa hypoglykemia, hyperglykemia sekä diabeteksen liitännäissairauksien, kuten sydän- ja verisuonisairauksien aiheuttama äkillinen tajunnanhäiriö, näköä uhkaava diabeettinen verkkokalvosairaus tai perifeerinen neuropatia (2,3). Coxin ym. vuonna 2003 tekemän monikansallisen retrospektiivisen kyselytutkimuksen mukaan tyypin 1 diabeetikoilla on suurentunut vaara joutua liikenneonnettomuuteen (4). Vuonna 2006 julkaistun, diabeetikkojen ajokykyä käsittelevän katsausartikkelin mukaan suoraan diabeteksesta aiheutuvat liikenneonnettomuudet ovat kuitenkin harvinaisia. Tyypin 1 diabeetikon riski joutua liikenneonnettomuuteen on nykytiedon mukaan vain hieman suurentunut verrattuna terveisiin henkilöihin (3). Paljon merkittävämpinä riskitekijöinä pidetään kuljettajan nuorta ikää, miessukupuolta sekä alkoholin käyttöä. Yleisimpiä sairauksia kuolemaan johtaneiden liikenneonnettomuuksien taustalla ovat sydänsairaudet, verenpainetauti, epilepsia ja diabetes (5). Sairaus- ja tajuttomuuskohtaukset aiheuttavat noin 8-9 % liikenneonnettomuuksista (5).

Hypoglykemianaikaisen adrenaliinin erityksen on osoitettu olevan vähentynyt tyypin 1 diabetesta pitkään sairastaneilla (6,7,8), mikä kertoo autonomisen hermoston sympaattisen järjestelmän toiminnan heikentymisestä. Sekä adrenergisten (sydämentykytys, hikoilu, vapina, ihon kalpeus) että neuroglykopeenisten (ärtyisyys, sekavuus, keskittymisvaikeus, puhevaikeus, haparointi, päänsärky, tuntoharhat, tokkuraisuus) varoitusoireiden vaimentuminen voi johtaa oireettomaan hypoglykemiaan, jota esiintyy jopa 25 %:lla tyypin 1 diabeetikoista (9). Saksalaistutkimuksen mukaan diabeetikoilla esiintyy hypoglykemian oireita autolla ajon aikana keskimäärin 0,02-0,63 kertaa jokaisen ajovuoden aikana, mutta varsinaisia hypoglykemian aiheuttamia liikenneonnettomuuksia tapahtuu 0,007-0,01/ajovuosi (10). Kuitenkin hypoglykemian on arvioitu vaikuttaneen taustalla 5-15 %:ssa diabeetikoiden liikenneonnettomuuksista. Hypoglykemia on hyvin harvoin (0,5 %) syynä diabeetikoiden kuolemaan johtaneisiin liikenneonnettomuuksiin (11).

Neuropsykologisissa tutkimuksissa on havaittu, että hypoglykemia heikentää enemmän mutkikkaita kognitiivisia toimintoja, kuin yksinkertaisista tehtävistä suoriutumista (11). Hypoglykemia heikentää kykyä tehdä nopeita päätöksiä, käden ja silmän koordinaatiota, huomiokykyä, näköhavaintojen yhdistämistä ja äsken opitun mieleen painamista. Nämä kaikki ovat keskeisiä edellytyksiä turvalliselle ajoneuvon kuljettamiselle (2). Hypoglykemian aikana reaktioajat pitenevät yhtä paljon sekä yksinkertaisissa että monimutkaisissa reaktiokykytesteissä tyypin 1 diabeetikoilla (12).

Cox ym. ovat tutkineet laboratorio-olosuhteissa insuliini-glukoosi-clamp-tekniikan avulla hypoglykemian vaikutusta diabeetikoiden ajokykyyn (13,14). Tutkimuksissa havaittiin, että lievällä hypoglykemialla (< 4 mmol/l) voi jo olla vaikutusta ajokykyyn. Kun verensokeri laski tasolle 2,6 mmol/l, ajovirheiden määrä lisääntyi selvästi. Tutkittavista 35 %:lla havaittiin ajokyvyn heikkenemistä, mutta näistä henkilöistä ainoastaan 50 % olisi keskeyttänyt ajamisen oikeassa tilanteessa. Pyrkimys hypoglykemian korjaamiseen tapahtui usein vasta verensokerin ollessa alle 2,8 mmol/l (14). Tällöin diabeetikon kyky arvioida kokonaistilannetta ja hoitaa hypoglykemiaa on jo huomattavasti alentunut (15).

Diabeetikoiden hoitomuoto, taudin kesto, liitännäissairaudet sekä hypoglykemiatuntemukset vaihtelevat suuresti. Olisi tärkeää pystyä tunnistamaan diabeetikoiden joukosta sellaiset henkilöt, joilla on suurentunut riski joutua liikenneonnettomuuteen. Tässä artikkelissa kuvaamme Autodiab-tutkimukseksi nimeämämme menetelmän, josta on tavoitteena saada kliiniseen päätöksentekoon apukeino, jolla voidaan arvioida diabeetikon oireita ja ajokykyä, kun hänellä epäillään olevan hypoglykemian tunnistusvaikeuksia.

Aineisto ja menetelmät

Koehenkilöt

Autodiab-menetelmän testaukseen osallistui 11 komplisoitunutta tyypin 1 diabetesta sairastavaa (T1DM-k), kuusi diabetekseen alle viisi vuotta sitten sairastunutta (T1DM) sekä 10 tervettä henkilöä (taulukko 1). Komplisoitunutta diabetesta sairastavilla tauti oli kestänyt keskimäärin 22,7 vuotta ja heillä oli esiintynyt toistuvasti hypoglykemioita sekä osalla niiden yhteydessä myös liikenneonnettomuus.

Menetelmän tutkimusvaiheessa poissulkukriteereinä olivat alkoholismi, epilepsia, ajokokemuksen puute kuluneen vuoden aikana, psykiatrinen sairaus, vakava taky- tai bradyartymia, raskaus tai imetys, sepelvaltimotauti, uniapnea, narkolepsia, anemia, sydämen vajaatoiminta, kortikosteroidilääkitys ja migreeni. Tutkimuksella oli Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin eettisen toimikunnan lupa. Kaikki tutkittavat allekirjoittivat kirjallisen suostumuksen tutkimukseen osallistumisesta.

Tutkimuksen kulku

Autodiab-tutkimus kesti valmisteluineen 4-5 tuntia (kuvio 1). Tutkittavat paastosivat 10 tuntia ennen tutkimuksen alkua. Diabeetikot ottivat kotona omat ilta- ja aamuinsuliininsa erillisen ohjeen mukaan verensokeritason optimoimiseksi tutkimusta varten. Alkoholin, kahvin sekä tarkkaavaisuuteen vaikuttavien lääkkeiden käyttö oli kielletty 12 tuntia ennen tutkimusta

Tutkimuksen alussa asennettiin aivosähkökäyrän seurantaan tarvittavat laitteistot ja toiseen olkavarteen laitettiin verenpainemansetti. Kummankin kyynärtaipeen laskimot kanyloitiin, toinen insuliinin ja glukoosin infuusiota varten ja toinen verinäytteiden ottoa varten. Näytteenottokättä lämmitettiin lämpötyynyllä koko tutkimuksen ajan. Valmistelujen aikana koehenkilöt saivat harjoitella ajosimulaattorilla ajamista sekä reaktiokykytestiä.

Esivalmistelujen jälkeen aloitettiin insuliini-glukoosi-clamp verensokeritasojen muuttamiseksi halutulle tasolle. Tutkittavalle ei kerrottu tutkimuksen aikana hänen verensokeritasojaan. Verensokeritason ollessa normaali, tutkittava ajoi ensin 15 minuuttia ajosimulaattorilla, minkä jälkeen hänen reaktiokykynsä testattiin CogniSpeed-tietokoneohjelmistolla. Ajosimulaatio- ja reaktioaikatutkimus toistettiin verensokerin laskun sekä hypoglykemian aikana. Koko tutkimuksen ajan seurattiin aivosähkökäyrää sekä kysyttiin tutkittavan omaa arviota verensokeritasosta ja mahdollisista oireista.

Insuliini-glukoosi-clamp-tekniikka

Plasman glukoositasoa muutettiin insuliini-infuusion (1,5 mU/kg/min, Actrapid; Novo Nordisk, Tanska) ja 20-%:isen glukoosi-infuusion avulla (ns. insuliini-glukoosi-clamp) (16). Glukoosin antonopeutta säädeltiin viiden minuutin välein tehtyjen plasman glukoosimittausten perusteella. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa glukoosipitoisuus pidettiin normaalina (5-6 mmol/l). Sitten glukoositasoa laskettiin tasaisesti alle 4 mmol/l:n. Viimeisessä vaiheessa testit toistettiin hypoglykemian aikana (< 3 mmol/l). Plasman katekoliamiinipitoisuus määritettiin kolmen eri glukoositason aikana.

Ajotesti ajosimulaattorilla

Ajokoe suoritettiin yksinkertaisella ajosimulaattorilla (Playstation 2, Gran Tourismo -peli), johon kuuluivat tietokonenäyttö, ratti, kaasupoljin sekä automaattivaihteet. Tutkittava sai harjoitella ajoa ensin. Varsinaisissa testaustilanteissa kirjattiin ajovirheet, joiksi laskettiin törmäykset, ulosajot, pysähdykset sekä liian alhainen ajonopeus (< 40 km/h).

CogniSpeed

Keskittymis- ja reaktiokykyä tutkittiin CogniSpeed-tietokoneohjelman vigilanssi-tehtävän avulla (17). Siinä tietokonenäytölle ilmestyy kirjaimia epäsäännöllisin väliajoin. Tutkittavan pitää reagoida mahdollisimman nopeasti näppäintä painamalla vain tiettyihin kirjaimiin. Yksi testi kesti 15 minuuttia. Ohjelma rekisteröi reaktioajat sekä kohdekirjaimen huomiotta jättämisen (18,19).

EEG ja EOG

Aivosähkökäyrää (EEG) ja silmänliikkeitä (EOG) mitattiin 12+2-kanavaisella EEG-laitteistolla. Alfatoiminnan ja hitaiden silmänliikkeiden ilmaantumisen perusteella arvioitiin tutkittavan vireystilaa objektiivisesti (20). Samalla varmistettiin, että koehenkilöt eivät torkkuneet tai nukkuneet reaktioaikamittausten tai ajosuoritusten aikana.

Subjektiivisten oireiden havainnointi

Koko tutkimuksen ajan, noin 15 minuutin välein, tutkittavilta kyseltiin subjektiivisia oiretuntemuksia sekä hänen omaa arviotaan vallitsevasta verensokeritasosta (korkea/normaali/matala). Jos tutkittavalle ilmaantui subjektiivisia oireita tai hän arvioi verensokeritason matalaksi, kysyttiin, lähtisikö hän ajamaan autolla todellisessa tilanteessa.

Riskiyksilöiden tunnistaminen

Tutkittavan kyky tunnistaa hypoglykemia tulkittiin heikentyneeksi, mikäli hän ei huomannut sitä plasman glukoositason ollessa 3 mmol/l tai matalampi. Adrenerginen vaste oli poikkeava, mikäli adrenergisia oireita ei esiintynyt tai plasman adrenaliinipitoisuus oli alle 1,5 nmol/l hypoglykemian aikana. Muissa tutkimuksissa poikkeavaksi tulkittiin ajovirheiden määrä > 2 kpl, reaktioaika > 690 ms ja havaintoprosentti < 85 %.

Diabeetikot jaettiin kolmeen riskiryhmään poikkeavien löydösten perusteella. Suuren riskin ryhmässä sekä hypoglykemian tunnistus ja adrenerginen vaste olivat poikkeavia. Lisääntyneen riskin ryhmässä tutkittavat tunnistivat hypoglykemian, mutta heillä ei esiintynyt hypoglykemian varoitusoireita tai adrenaliinivaste oli poikkeava. Henkilöillä, jotka tunnistivat hypoglykemian ja joilla esiintyi adrenergisiä oireita ei tulkittu olevan lisääntynyttä riskiä autolla ajoon hypoglykemian aikana.

Statistiikka

Ryhmien sekä tasojen välisiä eroja plasman glukoosissa, adrenaliiniarvoissa, CogniSpeed-testin reaktioajoissa ja havaintoprosentissa tarkasteltiin käyttäen toistettujen mittausten varianssianalyysiä (ANOVA), jossa glukoositaso oli toistotekijänä. Parittaisissa vertailuissa käytettiin Tukeyn ja Kramerin monivertailumenetelmää. Adrenaliiniarvojen analysoinnissa käytettiin logaritmimuunnosta ja CogniSpeed-testissä arcsin-neliöjuurimuunnosta arvojen vinon jakauman vuoksi. Lineaarisia sekamalleja, joissa glukoositaso oli toistotekijänä, käytettiin ajovirheiden ja vireystilan alenemiseen liittyvien jaksojen analysontiin. Adrenergisten oireiden esiintyvyyttä (dikotominen kyllä/ei-muuttuja) analysoitiin logistisella regressioanalyysilla. Tulokset on ilmoitettu muodossa keskiarvo (keskihajonta). Tilastollisen merkitsevyyden rajana on käytetty p:n arvoa 0,05. Tulosten analysointiin käytettiin SAS 8.2 Enterprise Guide -ohjelmaa sekä SAS-ohjelmiston versiota 9.1.3 (SAS Institute Inc. Cary, N.C).

Tulokset

Verensokeri ja adrenaliinitasot

Terveiden, komplisoitumatonta diabetesta sairastavien (T1DM) ja komplisoitunutta diabetesta sairastaneiden (T1DM-k) verensokeritasot eivät poikenneet toisistaan normoglykemian aikana (5,4 (0,4), 5,4 (0,4) ja 5,3 (0,8) mmol/l). Verensokeri pysyi samankaltaisena eri ryhmissä myös laskuvaiheessa (4,4 (0,3), 4,3 (0,6) ja 4,1 (0,6) mmol/l) sekä hypoglykemian aikana (2,8 (0,3), 2,7 (0,2) ja 2,6 (0,2) mmol/l). Terveiden ja T1DM-potilaiden adrenaliinipitoisuudet nousivat hypoglykemian aikana (p < 0,05), mutta vaste oli vaimentunut T1DM-k-potilailla (kuvio 2). Adrenaliinitasoissa oli kuitenkin suurta yksilöllistä vaihtelua.

Subjektiiviset oireet ja hypoglykemian tunnistus

T1DM-k-ryhmässä adrenergisiä oireita esiintyi vain 27 %:lla tutkittavista, mikä oli merkittävästi vähemmän kuin muilla ryhmillä. Niillä, joilla adrenergisia oireita esiintyi, oireet tulivat matalammilla verensokeritasoilla kuin terveillä. Yksi henkilö ei tunnistanut hypoglykemiaa lainkaan ja kolme henkilöä vasta kun verensokeritaso oli alle 3 mmol/l . Myös terveiden ryhmässä oli kaksi tutkittavaa ja T1DM-k-ryhmässä yksi henkilö, jotka eivät missään tutkimuksen vaiheessa tunnistanut hypoglykemiaa (taulukko 2).

Ajovirheet

T1DM-k-ryhmän ajovirheiden määrä ei poikennut tilastollisesti merkitsevästi muista ryhmistä suuren yksilöiden välisen vaihtelun vuoksi. Ajovirheet näyttivät lisääntyvän kaikissa ryhmissä hypoglykemian aikana ja eniten T1DM-k-ryhmässä, mutta erot ryhmien tai sokeritasojen välillä eivät kuitenkaan olleet merkitseviä.

Reaktioaika ja havaintoprosentti

Cognispeed-tutkimuksessa reaktioajat nopeutuivat hieman glukoosin laskuvaiheessa ja hidastuivat hypoglykemian aikana. Glukoosin laskuvaiheen ja hypoglykemian välinen tasoero reaktioajoissa oli tilastollisesti merkitsevä (p < 0,05). Terveiden ja T1DM-k-ryhmän välillä reaktioaikojen ero oli tilastollisesti merkitsevä kaikilla glukoositasoilla (p < 0,05) (kuvio 3a). T1DM-k-ryhmän reaktioajat pitenivät keskimäärin 6 (8) % siirryttäessä normoglykemiasta hypoglykemiaan, terveillä muutos oli 2 (8) % ja T1DM-ryhmässä 0 (5) %. Komplisoitunutta diabetesta sairastavien ryhmässä neljällä henkilöllä havaittiin huomattavan pitkiä reaktioaikoja.

T1DM-k-ryhmässä havaintoprosentti oli kaikilla verensokerin mittaustasoilla pienempi kuin terveillä, mutta T1DM-ryhmän tulokset eivät eronneet terveiden tuloksista (kuvio 3b). T1DM-ryhmän havaintoprosentti ei myöskään heikentynyt veren glukoositason laskiessa.

EEG ja EOG

Tuloksissa kiinnitettiin huomiota alfatoiminnan ilmaantumiseen ja hitaisiin silmänliikkeisiin (SEM). VS1-jaksoiksi laskettiin yli kolme sekuntia kestävät alfa-jaksot (8-12 Hz) ilman hitaita silmäliikkeitä. VS2-jaksojen aikana oli mukana myös hitaita silmänliikkeitä. Sekä VS1- että VS2-jaksoja esiintyi melko vähän testin aikana. VS1-jaksoja esiintyi tutkimuksen aikana vähiten terveillä ja eniten T1DM-k-ryhmässä, mutta ero ei ollut merkitsevä. VS2-jaksoja oli kaikilla ryhmillä eniten hypoglykemian aikana. Hypoglykemian aikaisia VS2-jaksoja oli selvästi vähemmän komplisoitunutta diabetesta sairastavilla kuin kahdessa muussa ryhmässä. VS2-jaksoissa havaittiin tilastollisesti merkitsevä ero eri glukoositasojen välillä (p < 0,01), mutta ryhmien väliset erot eivät olleet merkitseviä. Varsinaisia uni-ilmiöitä ei esiintynyt missään ryhmässä.

Riskiyksilöt

Komplisoitunutta diabetesta sairastavien joukosta 36 % luokiteltiin suuren riskin ryhmään ja 55 % lisääntyneen riskin ryhmään. Vain yhdellä henkilöllä ei todettu lisääntynyttä alttiutta autolla ajoon hypoglykemian aikana (taulukko 3). T1DM-ryhmästä puolet luokiteltiin lisääntyneen riskin ryhmään ja puolet normaalin riskin ryhmään. Ryhmästä kaksi tunnisti hypoglykemian vasta, kun plasman glukoositaso oli alle 3 mmol/l, mutta kummallakin hypoglykemian suojamekanismit olivat säilyneet.

Pohdinta

Autodiab-tutkimus auttoi tunnistamaan ne diabeetikot, jotka eivät havainneet hypoglykemiaa ajotestin aikana ja ovat siten alttiita ajamaan autolla hypoglykemian aikana. Komplisoitunutta diabetesta sairastavien ryhmä (T1DM-k) menestyi lähes jokaisessa testissä huonommin kuin alle viisi vuotta diabetesta sairastaneiden (T1DM) ja terveiden verrokkiryhmät. Tässä pienessä aineistossa tutkittavien iällä ja diabeteksen kestolla ei ollut yhteyttä tuloksiin. Siten yksittäisen diabeetikon kohdalla pelkästään potilaan iän tai taudin keston perusteella on mahdotonta arvioida ajoriskiä.

Tutkimuksen tarkoituksena oli erottaa diabeetikoiden joukosta yksilöt, joilla on suurentunut riski ajaa hypoglykemian aikana ja siten altistua liikenneonnettomuuteen. Autodiab-tutkimuksen löydösten perusteella diabeetikot voidaan jakaa kolmeen riskiryhmään. Tärkeimmät tekijät riskiyksilöiden tunnistamisessa ovat hypoglykemian tunnistamattomuus, adrenergisten varoitusoireiden puuttuminen sekä oireiden todellisuuden kontrolloimiseksi hypoglykemian aikainen adrenaliinitaso. CogniSpeedin sekä ajokokeen merkitys on vähäisempi, mutta niillä voidaan arvioida erityisesti hypoglykemian tunnistavia, mutta adrenergisten varoitusoireiden menettäneiden diabeetikoiden suoriutumista diabeteksen komplikaatioiden edetessä.

Hypoglykemian normaalina tunnistusrajana pidettiin verensokeritasoa >= 3 mmol/l, koska reaktiokyvyn ja muiden kognitiivisten toimintojen on aiemmissa tutkimuksissa osoitettu heikentyvän tätä alhaisemmilla verensokeritasolla (12,13,15). Neljälle diabeetikolla, joilla ei esiintynyt adrenergisia oireita, ilmaantui kuitenkin neuroglykopeenisiä oireita. Ensimmäiset neuroglykopeeniset oireet tulivat esille näillä tutkittavilla verensokerin ollessa 2,3-2,8 mmol/l. Näin matalalla verensokeritasolla oman kognitiivisen tilan ja autolla ajokyvyn arviointi on yleensä selvästi heikentynyt (21).

Adrenaliinin eritys ei lisääntynyt hypoglykemian aikana pitkään diabetesta sairastaneilla, kuten on aiemminkin todettu (6,7,8). Adrenaliinimittauksilla voidaan varmistaa potilaiden itse ilmoittamien adrenergisten oireiden todellisuus, koska riskinä on tutkimushenkilöiden oireiden vääristely ajokortin menettämisen pelon vuoksi. Myös beetasalpaajien käytön vaikutus adrenergisten oireiden esiintymiseen huomioitiin. Ainoastaan yhdellä tutkittavalla, jolla oli normaali adrenaliinin eritys, mutta poikkeavat adrenergiset oireet, oli käytössä beetasalpaaja.

CogniSpeed-testi on validoitu tutkimusmenetelmä, jonka reaktioaikamittauksia varten on määritetty viitearvot eri-ikäisille tutkittaville (18,19,22). Komplisoitunutta diabetesta sairastaneiden ryhmässä oli neljä henkilöä, joiden hypoglykeemiset reaktioajat olivat pidempiä kuin samanikäisten viitearvot. Muissa ryhmissä poikkeavan pitkiä reaktioaikoja ei todettu. Pidentynyttä reaktioaikaa voidaan pitää oleellisimpana muuttujana CogniSpeed-testissä. Tutkimuksen hitaimman koehenkilön hypoglykemian aikaisen reaktioaika viivästäisi nopeudella 100 km/h ajettaessa jarrutuksen aloitusta 5,3 m terveiden keskiarvoon verrattuna. Tällä matkalla saattaa olla jo kohtalokkaita seurauksia liikenteessä. Vaikka tutkimuksenaikainen ajokoe ei vastaa täysin todellista ajotilannetta, voidaan ajosimulaatiolla mitata ja arvioida monia visuomotorisia taitoja, joita myös todellisessa ajotilanteessa tarvitaan. Lisäksi tutkittavan päätöksentekokyvystä ja toimintakyvystä saadaan hyvin luotettava kuva ajosimulaatiotesteillä (23). Vaikka yksilötasolla ajokokeen ja CogniSpeed-testin tulokset menivät osittain ristiin, voidaan etenkin riskiyksilöiden joukosta erottaa sellaiset yksilöt, joilla hypoglykemia heikentää voimakkaasti useampaa testitulosta.

Aiemmissa tutkimuksissa EEG-muuttujilla ja ajovirheiden määrällä on voitu osoittaa olevan yhteys toisiinsa (15), mutta tässä tutkimuksessa EEG ei antanut lisäinfomaatiota riskiyksilöiden tunnistamisen avuksi. EEG- ja EOG-analyysissä vakavampia vireystilan laskuja esiintyi eniten terveiden verrokkien ryhmässä. Diabeetikot ovat tottuneet mataliin verensokeritasoihin toisin kuin terveet henkilöt ja pystyvät tämän vuoksi ylläpitämään vireystilaa hypoglykemian aikana terveitä paremmin. Löydösten perusteella EEG on jätetty pois kliinisestä tutkimuspaketistamme.

Uusi EU-direktiivi tarkentaa diabeetikon ajoluvan edellytyksiä (1). Näiden edellytysten selvittäminen tulee olemaan haaste kliinikoille. Koska hypoglykemian aistimiskykyä ei voida selvittää kaikilta diabeetikoilta pelkästään esitietojen perusteella, uskomme Autodiab-tutkimuksen kaltaisen objektiivisen lähestymistavan olevan tarpeellinen. Autodiab-tutkimuksen aiheet on esitetty taulukossa 4. Varsinaiseen päätöksentekoon ajoluvasta on aina liitettävä myös sisätautien erikoislääkärin kokonaisvaltainen arvio (anamneesi, status, muut tutkimuslöydökset) potilaan terveydentilasta. Tutkimus on otettu kliiniseen käyttöön sairaanhoitopiirissämme ja siihen voidaan ottaa potilaita myös muualta Suomessa. Vaativuutensa takia tutkimukseen tarvitaan kokenut lääkäri ja hoitajia. Autodiab-tutkimuksen hinta on 1 865 euroa.