Itseään viiltelevän nuoren monet ongelmat

Vapaaehtoinen ja tietoinen oman ruumiin vahingoittaminen viiltelemällä ilman itsemurhatarkoitusta on ilmiönä tunnettu kauan. Sen syistä on esitetty monenlaisia teorioita, mutta mitään yksittäistä syytä ei ole katsottu lopulliseksi selitykseksi. Viiltely määritellään tässä tutkimuksessa Favazzaa (1) mukaillen ihon pinnan rikkomiseksi jollain terävähköllä esineellä tai kynsillä niin, että iho vaurioituu ja vahingoitetusta kohdasta voi tihkua enemmän tai vähemmän verta. Viiltely alkaa useimmiten nuoruusiässä. Osalle nuorista se jää kokeiluksi, mutta pienelle osalle siitä voi tulla läpi elämän jatkuva keino tunnetilojen hallitsemiseen ja elämäntapahtumien käsittelyyn.

Kansainvälisen kirjallisuuden mukaan itsensä viiltely salataan (2,3). Sen yleisyydestä esiintyy hyvin erilaista tutkimustietoa sen mukaan, millaisesta aineistosta tutkimus on tehty, millä menetelmillä ja miten itsensä viiltäminen määritellään. Itsensä viiltelyn esiintyvyydeksi nuorilla on arvioitu 2-14 % (4). Luotettavin kuva ilmiöstä syntyy haastattelulla, mutta näitä tutkimuksia on vähän (5). Psykiatrisista potilaista jopa 60 % viiltelee itseään, ja viiltelyoire liittyy moniin psyykkisiin häiriöihin, kuten masennukseen, rajatilahäiriöön, päihderiippuvuuksiin tai psykooseihin (6,7,8). Tupakointi, alkoholin ja muiden päihteiden runsas käyttö näyttää olevan yleistä itseään viiltelevillä nuorilla (9,10).

Rissanen (11) osoittaa tutkimuksessaan, että osalle nuorista itsensä viiltely on kokeilu, mutta osalla se liittyy vaikeiksi koettuihin tunnetiloihin ja psyykkiseen keinottomuuteen. Nuoret myös kokevat, että heitä ei auteta riittävästi tässä ongelmassa. Myös muut tutkijat ovat esittäneet käsityksiä, että nuoren itsensä viiltely viittaa nuoruusiän psyykkisen kasvun ja kehityksen epäonnistumiseen, traumaattisiin elämäntapahtumiin ja nuoren kyvyttömyyteen suojella itseään (12).

Varsin monilla kliinikoilla on käsitys, että nuorten itsensä viiltely on lisääntynyt, mutta Suomesta ei ole käytettävissä tietoja ilmiön yleisyydestä tai siitä, mihin kaikkeen se liittyy.

Tässä tutkimusraportissa, joka on osa laajempaa 13-17-vuotiaisiin nuoriin kohdistuvaa kyselytutkimusta, selvitetään itsensä viiltelyä, sen syitä ja yhteyttä päihteiden käyttöön, depressiivisyyteen ja itsetuhoisuuteen.

Aineisto ja menetelmät

Tutkittavat

Tutkittavat olivat 13–17-vuotiaita tutkimushetkellä Kuopiossa opiskelevia nuoria (n = 1548, tyttöjä 876, poikia 672). Tutkimus kohdistettiin perusopetuksen luokille 7–9 eli yläkouluille sekä toisen asteen oppilaitoksiin, ja kouluilta oli etukäteen hankittu luvat tutkimuksen suorittamiseen. Kaksi perusopetuksen piiriin kuuluvaa erityiskoulua jätettiin pois tutkimuksesta, koska koulujen rehtorit arvioivat kyselylomakkeen liian vaikeaksi näiden oppilaiden itsenäisesti täytettäväksi. Kaikilta nuorilta pyydettiin kirjallinen suostumus tutkimukseen, samoin alle 15-vuotiaiden vanhemmilta.

Tutkimuslomakkeissa kysyttiin arkaluonteisia ja osalle nuorista mahdollisesti ahdistavia kysymyksiä. Tästä syystä tutkimuslomakkeen saatekirjeessä tarjottiin mahdollisuus ottaa yhteyttä psykiatriseen hoitopaikkaan, jos tutkittava koki tämän tarpeelliseksi. Siten tutkimus saattoi palvella varhaista hoitoon ohjausta.

Nuoret täyttivät koulussa oppitunnin aikana strukturoidun kyselylomakkeen, ja lomakkeet kerättiin isoon suljettavaan kuoreen tai laatikkoon. Osa kouluista halusi toteuttaa tutkimuksen itse, ja tällöin tutkija kävi kertomassa tutkimuksesta opettajille ja antamassa ohjeistuksen sen suorittamiseksi. Osassa kouluista tutkija kävi itse toteuttamassa kyselyn. Kyselylomakkeiden toimivuus testattiin yhdelle koululuokalle tehdyllä pilottitutkimuksella. Siinä todettiin nuorten tarvitsevan täyttämiseen ohjeistusta, ja he saivat sen joko tutkijalta tai ohjeistuksen tutkijalta saaneilta opettajilta.

Tässä tutkimuksessa vertaamme niitä nuoria, jotka eivät ole koskaan viillelleet itseään (n = 1 068; 69,0 %), niihin, jotka kertoivat viiltelevänsä itseään tutkimuksen aikoihin (n = 81; 5,2 %). Loput 399 nuorta (25,8 %) kertoivat viillelleensä itseään joskus, mutta eivät tutkimuksen aikoihin. Nämä nuoret suljettiin pois tästä tutkimuksesta.

Mittarit

Itsensä viiltelyä koskeva kyselylomake oli laadittu Rissasen induktiivisen tutkimuksen pohjalta (11), jossa nuoret kirjallisesti kuvasivat omin sanoin viiltelyään (n = 70). Lomakkeessa kysyttiin mm. itsensä viiltelystä, sitä edeltävistä tekijöistä, tarkoituksista, viiltelytapahtumasta ja avun hakemisesta sekä siitä, tietävätkö muut nuoren itsensä viiltelystä.

Itsetuhoista käyttäytymistä koskeva tutkimuslomakkeiston osa kartoitti muun itsetuhoisen käyttäytymisen yleisyyttä, motiiveja sekä nuorten käyttämiä menetelmiä. Lisäksi kysyttiin itsetuhoiseen käyttäytymiseen liittyvää vuorovaikutusta: oliko nuori puhunut aikeistaan etukäteen tai puhuiko hän niistä yrityksensä jälkeen, ja jos puhui, niin kenelle. Myös itsemurhayritykseen liittyvää päihteiden käyttöä kysyttiin. Lopuksi pyydettiin nuorta arvioimaan tekonsa vakavuutta.

Alcohol Use Disorders Identification Test (AUDIT) on alun perin aikuisille WHO:ssa suunniteltu alkoholinkäyttöä mittaava strukturoitu kysely, mutta sitä on käytetty myös nuorille ja todettu, että se on riittävän sensitiivinen erottelemaan myös nuorten alkoholin ongelmakäyttöä (13). Nuoren muuta päihteiden käyttöä kartoitettiin tässä tutkimuksessa kysymyksillä, joita on käytetty aiemmin koululaistutkimuksissa (14).

Mielialaa tutkittiin Beckin 21-osioisen depressioasteikon (BDI) avulla, joka on yleisesti käytössä oleva masennusoireita ja mielialaa kartoittava asteikko. BDI:n kysymykset ovat neliportaisia, ja ne mittaavat depression oirealueista kognition, käyttäytymisen, tunteiden ja koettujen ruumiillisten oireiden muutoksia. Asteikon kokonaispistemäärä vaihtelee välillä 0-63, ja aiempien tutkimustulosten perusteella tässä tutkimuksessa kliinisesti merkittävän masennuksen katkaisurajana on 9/10 pistettä (15,16).

Aineiston käsittelyssä käytettiin SPSS-ohjelmaa (versio 11.5). Itseään viiltelevien ja muiden nuorten taustamuuttujia vertailtiin jatkuvien muuttujien osalta Studentin t-testillä ja luokkamuuttujien osalta khi²-testillä. Tilastollisen merkitsevyyden rajana on p < 0,05.

Tutkimuksen toteutukselle on lupa KYS:n ja Kuopion yliopiston eettiseltä toimikunnalta.

Tulokset

Tässä aineistossa 81 nuorta (5,2 %) ilmoitti viiltelevänsä itseään tutkimuksen aikoihin. Itseään viiltelevät nuoret olivat keskimäärin 15,2-vuotiaita, ja tytöistä ilmoitti viiltelevänsä itseään suurempi osa kuin pojista (13,2 % vs. 1,7 %;p < 0,001). Itseään viiltelevät nuoret olivat muita useammin masentuneita (BDI-pistemäärä > 9), ja heidän BDI-pisteiden keskiarvo oli myös korkeampi kuin muilla nuorilla. Heillä oli myös itsetuhoajatuksia merkitsevästi useammin kuin muilla nuorilla (taulukko 1). Itseään viiltelevistä nuorista 36,8 % ilmoitti vahingoittaneensa itseään myös muulla tavoin kuin viiltämällä.

Tutkimukseen osallistuneista kouluista lähes kaikissa oli oppilaana ainakin yksi itseään viiltelevä nuori. Viiltely oli yhtä yleistä suurissa ja pienissä kouluissa. Itseään viilteleviä nuoria oli yläkouluissa enemmän kuin toisen asteen oppilaitoksissa. Itseään viiltelevät nuoret ilmoittavat itse kiusaavansa muita oppilaita, mutta myös olevansa kiusattuina koulussa useammin kuin muut nuoret. Itseään viiltelevistä yli neljäsosa ilmoitti jossain määrin pelkäävänsä kouluun menoa (taulukko 1).

Itseään viiltelevät nuoret tupakoivat ja käyttivät muita päihteitä merkitsevästi useammin kuin muut nuoret (taulukko 2). Heidän alkoholinkäyttöään kuvaavat AUDIT-pisteet olivat korkeammat kuin muilla nuorilla, ja he käyttivät alkoholia useammin kuin muut nuoret, joskaan ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä.

Nuoret kertoivat viiltelevänsä itseään silloin, kun he kokivat olevansa yksinäisiä (75,6 %) tai kokivat itsetuntonsa huonoksi (67,9 %) tai kun heillä oli ollut riitoja vanhempien kanssa (60,0 %). Nuoret ilmoittivat, että itseään viiltelemällä he halusivat helpotusta henkiseen tuskaansa ja ahdistukseensa (94,9 %), rankaista itseään (65,4 %) ja hallita tunteitaan (61,0 %). Itseään viiltelevistä nuorista 50,6 % oli suunnitellut viiltelyä etukäteen. Suurin osa viilteli itseään yksin (94,9 %).

Lähes kaikki (86,4 %) itseään viiltelevät nuoret ilmoittivat, että joku tietää heidän viiltelystään. Yleisimmin viiltelemisestä tiesi kaveri (55,5 %), äiti (44,4 %) tai seurustelukumppani (43,2 %). Terveydenhoitaja (11,1 %) tai opettaja (8,6 %) tiesi viiltelemisestä vain harvoin. Vain viidesosa (18,9 %) oli hakenut terveydenhuollosta apua viiltelemiseensä ja pieni osa (13,5 %) oli hakeutunut lääkärin vastaanotolle viiltelemisen vuoksi. Apua hakeneista valtaosa oli ohjattu jatkoselvittelyyn (81,5 %).

Pohdinta

Tässä aineistossa yli 5 % nuorista ilmoitti viiltelevänsä itseään tutkimuksen aikoihin. Itseään viiltelevällä nuorella oli tämän tutkimuksen mukaan useita sekä nykyhetken että tulevaisuuden kannalta haitallisia käytöspiirteitä, kuten erilaiset kouluun liittyvät vaikeudet, tupakointi, runsas alkoholinkäyttö, imppaaminen ja lääkkeiden käyttö päihdetarkoituksessa. Tulokset ovat samansuuntaiset kuin aiemmissa tutkimuksissa on todettu (9,10). Lisäksi runsas kolmannes ilmoitti vahingoittaneensa itseään myös muulla tavalla kuin viiltelemällä. Tämä tutkimus osoitti, että itseään viiltelevät nuoret ovat usein myös masentuneita. On mahdollista, että heille on kehittymässä tai heillä jo on jokin psyykkinen häiriö. Tulokset ovat samansuuntaiset kuin mitä aiempi tutkimus osoittaa (5). Itseään viiltelevistä nuorista selvästi suurempi osa oli tyttöjä kuin poikia. Tämä tieto on yhtenevä aiemman tutkimuksen kanssa (8,10). Viiltely näyttää siis olevan myös suomalaisten tyttöjen keino ilmentää pahaa oloaan. Nuorten itsensä viiltely on yhtä yleistä suurissa ja pienissä kouluissa.

Nuorten viiltelyä edelsi usein yksinäisyyden tai huonon itsetunnon kokemus tai riita vanhempien kanssa. Tarkoituksena oli viiltelyn kautta saada koettu henkinen tuska ja ahdistus lievittymään, mutta myös hallita tunteita ja rangaista itseä. Viiltäminen on erittäin vahingollinen keino hallita ahdistusta, sillä viiltelyssä ahdistuksen hallinta ei tapahdu mielessä, mikä voisi edistää nuoren psyykkistä kehitystä ja ahdistuksen sietokykyä, vaan se purkautuu itseä vahingoittavan käyttäytymisen kautta.

Tämä tutkimus on ensimmäinen suomalainen tutkimus, jossa viiltelyä on tutkittu niin, että itsensä viilteleminen käsitteenä on määritelty nuorille tarkasti. Tätä voidaan pitää tämän tutkimuksen luotettavuutta vahvistavana tekijänä Aineiston rajoituksena on se, että yläkoulujen oppilaista on mukana pienempi osuus kuin muissa oppilaitoksissa opiskelevista, joten tarkkoja päätelmiä esimerkiksi ilmiön yleisyydestä ei voida vielä tehdä, vaikka ilmiön vakavuuden ja itseään viiltävän nuoren kuvaamiseen aineisto on riittävä.

Useimmat (90 %) itseään viiltelevät nuoret kertoivat ainakin jonkun tietävän viiltelystä. Useimmiten tämä henkilö oli joku nuoren läheisimmistä ihmisistä, kaveri tai vanhempi. Siten Suomessa itsensä viilteleminen ei ole salattu ilmiö, vaan lähes kaikki itseään viiltelevät nuoret haluavat tulla huomatuiksi. Tässä suhteessa tämän tutkimuksen tulokset poikkeavat aiemmista havainnoista (2,3).

Vain noin joka viides nuori oli hakenut apua viiltelyynsä. Asiasta tietävät aikuisetkaan eivät näytä ohjaavan itseään viiltelevää nuorta avun piiriin. Se voi olla vaikeaa, koska ilmiötä pidetään tabuna, siitä ei ehkä uskalleta puhua eikä tarttua siihen. Tai kenties itsensä viiltely mielletään harmittomaksi, ohimeneväksi kehitysvaiheeksi. Tämän tutkimuksen mukaan itseään viiltelevä nuori tarvitsee apua eikä välttämättä aina itse pysty sitä hakemaan. Todennäköisesti itseään viiltelevät nuoret hyötyisivät ns. matalan kynnyksen hoitopaikoista, jonne he voisivat mennä puhumaan asioistaan ilman lähetettä silloin, kun he kokevat tarvitsevansa apua.

Tärkeä kysymys on, miten itseään viilteleviä nuoria voidaan auttaa. Tämän tutkimuksen tulosten mukaan itseään viiltelevällä nuorella on usein monia ongelmia ja hän voi tulla esimerkiksi kouluterveydenhoitajan tai lääkärin vastaanotolle eri syistä. Nuori ei välttämättä nimeä ongelmakseen itsensä viiltelyä. Tämä mahdollisuus olisi kuitenkin hyvä pitää mielessä aina, kun terveydenhoitaja tai lääkäri kohtaa vastaanotollaan esimerkiksi masentuneen tai päihteitä runsaasti käyttävän nuoren. Samalla tavalla kuin masentuneelta nuorelta kysytään itsetuhoajatuksista, nuorelta voisi myös kysyä muusta itseään vahingoittavasta käyttäytymisestä, kuten viiltelystä.

Viiltelystä tietävien läheisten, opettajien ja terveydenhuollon ammattilaisten olisi suhtauduttava asiasta vakavasti. Tässä asiassa tarvitaan lisäkoulutusta. Erityisesti kouluterveydenhoitajan ja -lääkärin tulee myös arvioida, onko heillä riittävästi resursseja itseään viiltelevien nuorten avun tarpeen tunnistamiseen ja hoitoon. Olisi myös tärkeää puhua itsensä viiltelystä ilmiönä, jotta se tulisi tutuksi ja siihen uskallettaisiin helpommin puuttua.

Background

In this report we describe our findings in a population sample of 13-17-year-old adolescents on the following topics:

a) Association between self-mutilation, alcohol and substance abuse, depression and suicidality;

b) Reasons for self-mutilation;

c) Awareness of self-mutilation among the adolescents' friends, parents or other adults; and

d) Likelihood of seeking help for self-harming behaviour.

Methods

The study subjects were students from Kuopio, Finland. We used structured self-rating questionnaires concerning self-mutilation, other kinds of self-harming behaviour and suicidality, the consumption of alcohol and other substances, and depression.

Results

Self-mutilation was more common among girls than boys. Those who had a habit of self-mutilation were more depressed, used more alcohol and substances, and had more problems in their peer relationships than the controls. More than one third of these adolescents also showed other kinds of self-harming behaviour. Psychologically self-mutilation was associated with anxiety and self-punishment and considered as a way to control painful emotions. In nearly every case somebody knew about the self-harming behaviour, but only one fifth of these adolescents had sought help.

Conclusions

Self-mutilating adolescents have mental and behavioural problems and usually need professional help.