Keskushermoston virusinfektiot Suomessa

Keskushermoston virusinfektioiden oireet ovat usein vaikeaselkoisia. Oireet voivat olla rajuja tai hiipiviä, residivoivia tai progredioivia, paikallisia tai diffuuseja. Infektiot voivat aiheuttaa kudosvaurioita taudin ollessa kliinisesti vähäpätöiseltä näyttävässä vaiheessa. Virologia on kovin pieni sektori sairaalapotilaiden tutkimuksissa, ja koska spesifisiä hoitomahdollisuuksia on ollut vähän, ei virologis-etiologista kysymyksenasettelua ole aina pidetty edes tarpeellisena. Kuitenkin keskushermostoinfektiot ovat huomionarvoisia - onhan kyse ihmisen kallisarvoisimman omaisuuden, kognitiivisten ja psykomotoristen toimintojen keskuksen kunnosta.

Yleisin sporadinen kuolemaan johtava aivotulehdus on herpesenkefaliitti. Siihen on kehitetty spesifisiä hoitoja, ja niinpä se onkin saanut ansaitsemaansa huomiota (1,2,3,4), samaan tapaan kuin aikoinaan polio. Arbovirusenkefaliitit ovat tärkeitä maailmanlaajuisesti, vaikkakaan eivät Suomessa (5,6).

Tuoreimmat - ehkä myös ensimmäiset ja ainutkertaiset - laajamittaiset keskushermoston virusinfektioiden analyysit ovat 20-40 vuoden takaa (7,8,9). HYKS-piirissä olemme analysoineet kaikki enkefaliitit 1960-luvun puolivälistä 1990-luvun alkuun (10,11,12). Nämä raportit antavat pohjan uudelle tilannearviolle. Niiden julkaisemisen jälkeen tutkimusmenetelmien kehitys on ollut huomattava (13,14), on ilmennyt uusia keskushermostoinfektioiden aiheuttajia, vanhat tunnetut aiheuttajat ovat saaneet uudet kasvot ja on tullut myös uusia hoitomahdollisuuksia. Raportoimme tässä havainnot ns. enkefaliittiprojektista, jossa parhaimmillaan oli mukana 18 sairaalapiiriä aluesairaaloineen.

PROJEKTIN TAUSTAA

Enkefaliittiprojekti aloitettiin 1993 sen jälkeen, kun suuri joukko entsyymi-immunologisia vasta-ainetestejä (EIA) oli tehty soveltuviksi laajamittaiseen diagnostiikkaan ja toimimaan sellaisella herkkyydellä, että likvorinkin vasta-aineiden tutkiminen oli tarkoituksenmukaista. Samaan aikaan oli keksitty ja kehitetty polymeraasiketjureaktiotekniikka (PCR) (15), jonka avulla pystyttiin pian tutkimaan yhä useampia mikrobeja. Menetelmä otettiin nopeasti käyttöön myös Suomessa.

Enkefaliittiprojekti jatkui vuoden 1996 loppuun ja osittaisena vuoteen 1998. Näiden kuuden vuoden aikana olemme tutkineet näytteitä noin 12000 potilaasta, joilla on epäilty keskushermoston virusinfektiota. Kaksivuotisjakso 1995-96 on edustavin, ja esittelemmekin tässä sen kauden tulokset.

POTILAAT

Tutkimusalue käsitti 77 % väestöpohjasta (kuvio 1). Virologiset tutkimukset tehtiin 3 944 potilaasta, joilta otettiin likvorinäyte vuosina 1995-96 keskushermoston virusinfektiota epäiltäessä. Aineistosta poistettiin ne potilaat, joilla välittömästi ilmeni muu selvä syy keskushermosto-oireiden aiheuttajaksi. Ulkopuolelle rajattiin myös vastasyntyneet (<= 28 vrk:n ikäiset) ja heidän äitinsä, koska heillä sekä kliininen kuva että diagnostiikka poikkeavat selvästi yleisestä keskushermostosairauksien diagnostiikasta. Näin potilasaineistoon jäi 3 231 potilasta.

Alueellinen ilmaantuvuus laskettiin väestöpohjaa kohti vuoden 1993 väestötietojen pohjalta. Lähetetietojen perusteella voitiin lähes puolelle potilaista antaa työdiagnoosi. Kolmasosasta potilaista lähetetiedot puuttuivat, ja muista kliiniset tiedot jäivät yksittäisen oireen varaan.

MENETELMÄT

Serologiset menetelmät

Seerumista ja likvorista tutkittiin EIA-menetelmällä spesifiset vasta-aineet seuraavia antigeeneja kohtaan: Herpes simplex 1- ja 2-virus (HSV-1, HSV-2), varicella-zostervirus (VZV), RS-virus (RSV), Epstein-Barrin virus (EBV) (kaupalliset antigeenit, Virion, Würzburg, Saksa), adeno-, influenssa A- ja B-, rota-, coxsackie B5-, tyypittämätön entero- ja parainfluenza 1 -virukset (antigeenit kasvatettu ja puhdistettu kuten Julkunen ym. 1984, viite 16) sekä Mycoplasma pneumoniae (antigeeni saatu tri M. Kleemolalta, KTL Helsinki) (taulukko 1). Seerumilaimennokset olivat suhteessa 1:200 ja 1:800, likvorilaimennokset 1:20 ja 1:80, ja jokaisessa sarjassa oli positiivinen ja negatiivinen vertailuseerumi. Tulokset ilmoitettiin EIU-yksiköinä (enzyme immune assay unit), joka saatiin kun näytteen absorbanssi eli OD aallonpituudella 405 nm jaettiin positiivisen vertailunäytteen OD:llä ja kerrottiin 100:lla. Seeruminäytteen EIU-lukeman ollessa >= 20 ja likvorinäytteen EIU-lukeman ollessa >= 5 tulos katsottiin positiiviseksi; seerumin arvon ylittäessä 100 ja likvorin arvon ylittäessä 20 vasta-ainetaso katsottiin korkeaksi. Mikäli likvorissa todettiin spesifisiä vasta-aineita, tehtiin seerumista ja likvorista rinnan end-point-titraus. Seerumin ja likvorin end-point-titterien suhdeluvun ollessa <= 20 vasta-ainetuotanto katsottiin keskushermostoperäiseksi (intratekaaliseksi), jos likvorista ei todettu muita vasta-aineita (17). EIU:ta käytettäessä spesifiseen intratekaaliseen vasta-ainetuotantoon viittaavana suhdelukuna pidettiin alle 10:n jäävää arvoa. Mikäli likvorissa todettiin useita vasta-aineita seerumin vasta-ainetasojen suhteissa, katsottiin kyseessä olevan veri-aivoesteen vaurio.

Chlamydia pneumoniae -vasta-aineet tutkittiin mikroimmunofluoresenssimenetelmällä (MIF) (18), ihmisen herpesvirus-6 (HHV-6) -vasta-aineet immunofluoresenssitestillä (IFAT) (19), samoin myyräkuumevasta-aineet (nefropathia epidemica NFP, Puumala-virus) (20), ja punkkienkefaliitin (TBE, Kumlingen sairaus) IgG-vasta-aineet hemagglutinaation inhibitio (HI) -menetelmällä ja IgM-vasta-aineet EIA:lla (21).

HSV- ja VZV-spesifiset IgM-vasta-aineet tutkittiin kaupallisella IFAT-testillä (Kit for testing indirect IgM immunofluorescence, Gull Laboratories, Salt Lake City, UT). Positiiviset tulokset testattiin uudelleen sen jälkeen, kun IgG oli inaktivoitu valmistajan suosituksen mukaisesti (Gullsorp absorption).

Nukleiinihapon osoitus

PCR-testit tehtiin HSV-1-, HSV-2-, VZV- ja HHV-6-spesifisten nukleiinihappojen osoittamiseksi likvorista. Alukkeet oli valittu DNA-polymeraasigeenien alueelta (HSV-1, HSV-2 ja VZV) ja HHV-6-geenin U67-alueelta. PCR-tuote mitattiin luminometrisesti mikrotitterilevyhybridisaatiolla (22,23).

Muut virustutkimukset

Likvori-, nielu- ja ulostenäytteistä tehtiin virusviljely käyttäen neljää solulinjaa (African GMK, Vero, ihmisen amnionepiteelisolut ja human embryonic-skin -fibroblastit). HSV- ja VZV-antigeenit ja sekä respiratoristen virusten (RSV, influenssa A ja B, parainfluenssa 1 ja 3 sekä adenovirukset) antigeenit tutkittiin immunofluoresenssimenetelmällä nielunäytteistä.

Virusdiagnostiset kriteerit

Mikrobilöydöksen merkitys keskushermostoinfektion aiheuttajana arvioitiin varmaksi, todennäköiseksi tai mahdolliseksi sen mukaan, kuinka vakuuttava löydös oli (taulukko 2). Varma diagnoosi merkitsee, että keskushermostossa on käynnissä virusinfektio. Todennäköinen dia-gnoosi kuvaa määritelmämme mukaisesti varmaa systeemistä infektiota, joka on samanaikainen keskushermostotaudin kanssa mutta jossa keskushermostoinfektiota ei voida todistaa. Mahdollinen virusdiagnoosi on vain viitteellinen, ja sen yhteys keskushermostotautiin on epävarma. Varmaa ja todennäköistä syy-yhteyttä pidetään tässä tutkimuksessa tärkeimpinä, ja mahdollista käsitellään lähinnä esimerkin luonteisesti, viitteellisesti.

Tulokset

Epidemiologia

Aineiston 3 231 potilaan jakaumasta sairaanhoitopiirien väestöpohjaa ja vuotta kohden lasketut tutkimusluvut vaihtelivat enimmäkseen välillä 1:1 000-1:4 000 asukasta (kuvio 1). Lähetetietojen perusteella kolmasosalle tuli työdiagnoosiksi enkefaliitti (1 014 potilasta) ja kymmenesosalle meningiitti (328 potilasta) (taulukko 3). Muita selviä ryhmiä olivat polyradikuliitti (Guillain- Barré), kasvohermohalvaus (facialispareesi, Bellin pareesi) ja myeliitti. Yksittäinen oire jäi diagnoosiksi 576 henkilölle (17,8 %). Lähetetiedot puuttuivat 1 024 potilaasta (31,7 %). Lähetetietojen mukainen jakauma ikäryhmittäin on esitetty kuviossa 2.

Virologiset diagnoosit

Keskushermosto-oireiden virologiseen diagnoosiin päästiin 46,2 %:lla kaikista tutkituista potilaista, mutta on huomattava, että puolet löydöksistä määriteltiin mahdollisiksi etiologisiksi löydöksiksi. Varma tai todennäköinen löydös oli noin 20 %:lla potilaista (taulukko 3). Kun työdiagnoosi oli selvästi orgaaniseen tautiin viittaava, varmojen ja todennäköisten diagnoosien osuus oli 30 % tai suurempikin. Sen sijaan kun lähtökohtana oli oirediagnoosi, vähän alle 15 %:lla potilaista diagnostinen löydös oli varma tai todennäköinen, ja tapauksissa, joissa esitiedot puuttuivat, alle 10 % potilaista sai varman tai todennäköisen diagnoosin. Etiologisten löydösten osuus ikäryhmittäin on esitetty kuviossa 3. Löydösten osuus tutkituista potilaista (hyötysuhde) vaihteli alueittain välillä 13,4-36,3 % ja keskiarvo oli 20,4 % (taulukko 4). Väestöpohjaan suhteutettuna löydösten vaihtelu oli jopa 20-kertainen.

Viruslöydökset

Varicella-zoster (VZV) oli ylivoimaisesti yleisin etiologinen löydös (taulukko 5). Seuraavina olivat HSV ja enterovirukset ja influenssa A -virus. HSV + VZV-kaksoisinfektioita esiintyi yllättävän paljon, 5 %:lla kaikista varmoista tai todennnäköisistä diagnooseista.

Todennäköinen tai varma VZV-löydös todettiin 189:ssa ja HSV-löydös 73:ssa tapauksessa (taulukko 6). VZV oli yleisin kaikissa työhypoteesiryhmissä (taulukko 7). Etiologinen kirjo oli enkefaliittioireisilla varsin samantapainen kuin kokonaisaineistossa. VZV- ja HSV-löydösten jakauma varmuusasteittain ikäryhmittäin näkyy kuvioissa 4 ja 5: varmojen ja todennäköisten diagnoosien osuus on näissä löydöksissä suuri ja mahdollisten osuus pieni, mikä erotti nämä mikrobit selvästi muista.

Huomionarvoista on, että varsin suuressa osassa akuuteista keskushermostoinfektioista oli todettavissa veri-aivoesteen vaurio, ts. likvorissa oli useita virusvasta-aineita seerumin vasta-ainetasojen suhteissa eikä näin ollen voida puhua spesifisestä intratekaalisesta vasta-ainetuotannosta. Polyradikuliitissa tämä oli yleisintä, lähes 30 %:ssa tapauksista, ja löydöstä voidaankin pitää vahvasti polyradikuliittiin viittaavana.

Menetelmäkohtaiset tulokset

Ns. varmoista aiheuttajista PCR:llä todettuja tapauksia oli 129, ja PCR antoi ainoan diagnostisen löydöksen 68 tapauksessa (taulukko 8). Muilla kuin PCR-menetelmillä diagnosoituja oli 252. Virologinen diagnostiikka johti parhaiten tulokseen päivystysluonteisesti otetun näytteen analyysissä hyvin määritellyn taudinkuvan pohjalta, spesifisen nukleiinihapon osoituksessa likvorista sekä akuutin ja 10-14 päivän seerumi-likvori-parinäytteestä. Spesifiset IgM-testit, erityisesti HSV:n, VZV:n, Mycoplasma pneumoniaen, punkkienkefaliitin, Chlamydia pneumoniaen, EBV:n ja Puumala-viruksen osoittamiseksi, olivat valikoidusti hyödyllisiä.

Antigeenin osoitus nielunäytteestä tuotti tuloksia vain harvoin ja lähinnä lapsilla. Nielunäytteen ja ulosteen virusviljely tuotti löydöksiä lasten näytteistä ja enterovirusepidemian aikana. Tällaiset löydökset olivat siis ekstrakraniaalisia ja sellaisena kelpasivat vain mahdolliseksi diagnoosiksi. Virusviljely likvorista sen sijaan tuottaa varman diagnoosin, mutta se oli positiivinen vain 2 %:ssa tapauksista siitäkin huolimatta, että ajanjaksolle osui enterovirusepidemia. Yksittäisen näytteen tutkimisella, varsinkin jos näyte oli otettu taudin myöhäisessä vaiheessa, päästiin tulokseen harvoin.

POHDINTA

Näytteitä potilaista, joilla epäiltiin keskushermoston virusinfektiota, lähetettiin tutkimuksiin hyvin kattavasti, keskimäärin 20-40 potilaasta/100 000 henkilövuotta, ja kun diagnostisia löydöksiä tehtiin 5-15/ 100 000 henkilövuotta, se vastaa hyvin aikaisempia tietoja keskushermoston virusinfektioiden esiintymisestä (9,11,12). Tutkimusmäärät vaihtelivat melkoisesti alueittain. Aktiivisilla alueilla saavutettiin varmoja ja todennäköisiä diagnostisia löydöksiä ymmärrettävästi enemmän kuin keskimäärin. Työhypoteesit jakautuivat varsin kattavasti kaikkiin keskussairaalapiireihin. Toisaalta lähes joka alueelta tuli myös näytteitä ilman mitään lähetetietoja, mutta koska likvorinäyte oli kuitenkin otettu ja lähetetty virologille, voidaan olettaa kyseessä olevan neurologisesti oireileva potilas, jolla epäillään olevan virusinfektio. Näytteidenottokäytäntö vastasi ajankohdan kliinistä rutiinia, eikä sitä erityisemmin tehostettu tämän selvityksen aikana, joskin yhteistyöhenkilöille annettiin tutkimussuosituksia ja pakettialennuksia.

Enkefaliittien osuus työhypoteesidiagnoosina oli ylivoimainen, ja voidaan päätellä, että Suomessa on hyvinkin 500 sairaalahoitoa vaativaa enkefaliittia vuodessa. Tämä samoin kuin ilmaantuvuusluvut viittaavat siihen. että vaikka rokotukset - erityisesti MPR - ovat hävittäneet monia keskushermoston virusinfektioiden aiheuttajia, ne eivät ole oleellisesti vähentäneet näiden infektioiden kokonaismäärää (24,25). Tietyt taudinaiheuttajat ovat kuitenkin poistuneet, ja herääkin kysymys, onko samalla joitakin muita tullut tilalle vai onko kyse diagnostiikan tai hoitokäytäntöjen muutoksista (12,26,27) - viime vuosinahan on tutkittu myös esimerkiksi vanhusväestön keskushermostoinfektioita eikä ole tyydytty leimaamaan oireilua apopleksiaksi.

Puutteellisin lähetetiedoin toimitettuja näytteitä oli valitettavan paljon, eikä niistä juuri mitään varmaa löydettykään. Kun lähete on summittainen, laboratorio ei osaa tehdä hyviä lisätutkimusehdotuksia, ja tämä ilmeisesti heikentää mahdollisuuksia päästä diagnoosiin.

Meningiittien pieni osuus selittynee sillä, että bakteerimeningiitit on suhteellisen helppo erottaa heti alkuvaiheessa ja vain kaikkein vaikeimmista serooseista meningiiteistä lähetetään virusdiagnostisia näytteitä. Saavutuksena voi pitää sitä, että projektin aikana tutkittaviksi tuli useiden kymmenien potilaiden näytteitä sellaisten harvinaisten ja vaikeiden tautiryhmien kuin myeliitin ja polyradikuliitin vuoksi ja kasvohermohalvaustapauksiakin 41. Vaikka polyradikuliitti ei ole keskushermoston sairaus, se on pidetty mukana analyyseissä, koska se taudinkuvaltaan on kovin lähellä keskushermostoinfektioita, erityisesti myeliittiä.

Uusi havainto oli varicella-zoster-löydösten suuri osuus ja ylivoimainen edustus erityyppisten neurologisten oireiden taustalla kaikissa ikäryhmissä. Esimerkiksi enkefaliittien aiheuttajana VZV:n osuus oli lähes kolminkertainen HSV:n osuuteen verrattuna. VZV:n merkityksestä keskushermoston tautien aiheuttajana on lukuisia huomionarvoisia raportteja, mutta ei oikeastaan rinnan eikä vertailtuna muihin aiheuttajiin (28,29,30). VZV-infektioon liittyvistä keskushermosto-oireista on aivan tuore laaja katsaus (31). Kysymys, ovatko HSV-infektiot vähentyneet vai ovatko VZV-infektiot lisääntyneet, jää vielä vastausta vaille. Merkittävä löydös olivat VZV- ja HSV-kaksoisinfektiot, joita oli 5 % varmoista tai todennäköisistä löydöksistä (positiivinen PCR-löydös ja intratekaalinen vasta-ainetuotanto). Yhdellä potilaalla sekä HSV- että VZV-PCR olivat positiiviset perättäisissä näytteissä ja likvoriin ilmestyi sekä HSV- että VZV-vasta-aineita, vaikka likvorin muut vasta-aineet olivat negatiivisia. Ensimmäiseksi herää ajatus, että herpesryhmän yhden viruksen aiheuttama infektio aktivoi toista, elimistössä latenttina olevaa virusta siinä määrin, että syntyy intratekaalinen vasta-ainetuotanto tai likvoriin erittyy spesifistä nukleiinihappoa. Kyseessä saattaa olla myös todellinen kaksoisinfektio (32).

Enterovirusten ja influenssa A:n osuus on tunnettu vanhastaan. Niiden välillä oli kuitenkin selvä, ennestäänkin osittain tunnettu ero siten, että enterovirukset olivat suurin meningiittien aiheuttaja (33), kun taas influenssa A -infektio liittyi nimenomaan enkefaliitteihin ja esiintyi myös myeliitin ja polyradikuliitin aiheuttajana. Kummankin diagnostiikkaa vaikeuttaa intrakraniaalisten tutkimusten vaikeus. Enterovirusdiagnostiikkaan on tutkimusjaksomme jälkeen saatu PCR-menetelmä.

Muut löydökset ovat varsin sekalaisia ja keskushermostoinfektioiden etiologinen kirjo käsittää hyvinkin 20 mikrobia ja sellaisena edellyttää seulontatyyppisiä tutkimuksia. Mikrobia voidaan arvuuttaa kliinisen kuvan ja radiologisten ja EEG-löydösten perusteella, mutta varmistus jää viruslaboratoriolle - viruksen nimihän ei näy magneetti- tai tietokonekerroskuvassa.

Aiemmin erityisesti lapsilla yleiset enkefaliittien ja meningiittien aiheuttajat sikotauti, tuhkarokko ja vihurirokko ovat Suomesta hävinneet tehokkaiden rokotusohjelmien ansiosta (24,25,34). Tässä raportissa ei näiden mikrobien tutkimuksia edes esitelty; niitäkin tutkittiin enkefaliittiprojektin ensimmäisellä jaksolla 1993-94, mutta tapauksia ei löytynyt ja tutkimuksista luovuttiin. Sama koskee toksoplasmaa ja sytomegalovirusta, joita ei löytynyt neonataalikauden jälkeisten hermosto-oireiden taustalta. On huomattava, että enkefaliittiprojektissa on korostettu terveiden henkilöiden akuuttien neurologisten oireiden selvittelyä, koska kroonisissa tiloissa ja immunosuppressiopotilailla oireiden aiheuttajat ovat hyvin erilaisia samoin kuin diagnostiikkakin. Tästä syystä aineistoomme on päätynyt esimerkiksi vain kaksi HIV-potilasta.

Aiheuttajia, joiden osuutta ei aikaisemmin ole osattu mieltää ovat Chlamydia pneumoniae, Puumala-virus ja Epstein-Barrin virus. Näiden mikrobien aiheuttamista keskushermostoinfektioista ei juuri ole raportteja, joitakin harvoja tapausselostuksia lukuun ottamatta (35,36), ja niiden patogeneesi olisikin tärkeää selvittää, koska ainakin klamydiainfektio voidaan hoitaa spesifisesti. Punkkienkefaliitti on 1980-luvun häviämisepäilyistä huolimatta vahvasti olemassa ja ehkä lisääntymässäkin. Uusi vahva tulokas keskushermosto-oireiden aiheuttajana varsinkin nuorilla lapsilla on HHV-6 (37,38). Siitä on jo paljon raportteja, ei niinkään enkefaliittien kuin yksittäisten oireiden, erityisesti kouristelujen aiheuttajana (39). Tässä raportissa esitetyt tulokset antavat HHV-6:n osuudesta vain häivähdyksen, koska diagnostiikassa on paljon aukkoja: vasta-ainetestejä tehtiin vain 165. Onneksi kuitenkin tämän viruksen PCR-testi toimii ja se tehtiin lähes 200 lapselle. Testien kohdistaminen oikeiden potilaiden diagnostiikkaan tuottaa ongelmia. HHV-6:sta ja sen sukulaisesta HHV-7:stä saataneen lähivuosina paljon uutta tietoa.

IgM-testien ja IgG:n aviditeetin osuus ilmeisesti tulee yhä tärkeämmäksi, koska pikadiagnostiikkaa tarvitaan ja hoidossa pyritään spesifisyyteen ja tehokkuuteen. Ongelmina keskushermosto-oireiden virologisessa diagnostiikassa ovat mahdollisten taudinaiheuttajamikrobien suuri joukko, pikadiagnostiikan puutteellisuus, vasta-aineiden hidas ilmaantuminen likvoriin ja keskushermoston immunologinen inertia. Suurena apuna diagnostiikan kehittämisessä olisivat erityisesti teho- ja päivystyspotilaille räätälöidyt pakettitutkimukset. Lisäksi fataaleissa taudeissa kuoleman jälkeinen selvittely on aina iso ja tärkeä, itse asiassa välttämätön askel. Jopa herpesenkefaliitti yllättää tavan takaa ja diagnosoidaan vasta kuoleman jälkeen (40). Virusviljely voi onnistua kudosnäytteistä, mutta immunohistokemialliset menetelmät ja in situ -hybridisaatio ovat varmempia. Keskeinen päämäärä on patogeneesin selvittäminen: miksi yleinen virusinfektio on joillakin ihmisillä keskushermostohakuinen ja mikä merkitys on kahdella tai usealla samanaikaisella tai toisiaan välittömästi seuraavalla infektiolla.

Esittämämme tulokset eroavat ratkaisevasti Helsingin yliopiston virologian osaston vuosilta 1984-90 julkaisemistamme tuloksista (41). Silloin tutkittiin 3 196 keskushermostoinfektiopotilaan näytteet, ja virusassosiaatio löytyi 224 tapauksessa (7,0 %). Ylivoimaisesti yleisin löydös oli herpes simplex, varicella-zoster oli selvästi harvinaisempi, mutta influenssa A -löydös oli silloinkin tärkeä ja useampien mikrobien samanaikaiset löydökset olivat suuri ryhmä. 1990-luvun projekti osui virologisen diagnostiikan nopean kehityksen aikakauteen. Tilannetta auttoi yhteydenpito keskussairaaloihin. Löydöksemme avaavat uusia näköaloja keskushermoston virusdiagnostiikkaan, osoittavat taudinaiheuttajakirjon muutosherkkyyden ja vaativat diagnostista valppautta. Herkät spesifisten vasta-aineiden mittausmenetelmät ja nukleiinihapon osoitus ovat tässä verraton työväline.

Diagnostisia löydösten laadun ja määrän suhteen on astuttu uuteen aikakauteen. Nyt pystytään määrittämään sekä infektioiden aiheuttajat että myös yhteyden varmuusaste ilman aivobiopsioitakin. 1980-luvun tulokset, 7 %, vastannevat varmoja ja todennäköisiä aiheuttajia. 1990-luvun raportissa sekä saavutettujen diagnoosien että tutkittujen potilaiden määrä ovat moninkertaiset, joten voi hyvällä syyllä todeta, että olemme tunnistaneet paljon keskushermostoinfektioita, jotka aikaisemmin ovat jääneet joko diagnosoimatta tai ehkä huomiottakin. Tietty osa jää joka tapauksessa ilman virusdiagnoosia, koska immunologinenkin prosessi voi aiheuttaa enkefaliitin taudinkuvan tai muita neurologisia sairauksia, mutta huolellisesti valittujen tutkimusten merkitystä on syytä korostaa myös näitä tauteja diagnosoitaessa.

Neurologisten infektioiden selvittelyssä tarvitaan hoitavan lääkärin ja tutkivan laboratorion yhteistä kiinnostusta, konsultointia ja diagnostisen patterin suunnittelua. Keskushermostoinfektiot eivät saa olla roskakoppa, jonne tauti sijoitetaan, jollei löydy vaskulaarista tai metabolista, tavallista syytä. Keskushermostoinfektion täytyy olla myös primaarisen tutkimuksen aihe. Taudin syyn löytyminen helpottaa potilaan hoitoa ja suhtautumista kroonisiin oireisiin, ja se on myös taloudellisesti kannattavaa, koska se lyhentää hoitoaikaa ja karsii toistuvia tutkimuksia kroonistuvissa tapauksissa. Oleellista olisi pikamenetelmien laajempi käyttö ja laboratoriotutkimusten tekeminen viipymättä. PCR-testit vaativat toistaiseksi pari päivää, herkät IgM-testit saadaan 2-3 tunnissa ja tutkimuksia yhdistelemällä päästään tehokkaaseen diagnostiikkaan.