Lasten ja nuorten hevosurheiluvammat: Voidaanko loukkaantumisriskiä ennakoida ja ehkäistä?

Ratsastus on eräs voimakkaimmin kasvavista vapaa-ajan harrastuksista. Suomen Ratsastajainliiton mukaan harrastajia on lähes 100 000, joista noin puolet on alle 19-vuotiaita. Lasten ja nuorten riski loukkaantua hevosurheilussa ei ole suurempi kuin muissakaan urheilulajeissa (1,2). Kansainvälisissä tutkimuksissa alle 25-vuotiaiden hevosurheilun harrastajien loukkaantumisten esiintyvyys on noin 0,6/ 1 000 ratsastustuntia tai 0,7/1 000 ratsastusseuran jäsentä (3,4). Kuitenkin hevosurheilussa tapahtuneet loukkaantumiset ovat huomattavasti vakavampia kuin monessa muussa liikuntalajissa (5).

Turun yliopistollisessa keskussairaalassa 1980-luvulla tehdyssä, lasten urheiluvammoja koskevassa tutkimuksessa ratsastus oli aiheuttanut eniten (60 %) vaikeiksi ja keskivaikeiksi luokiteltuja urheiluvammoja. Saman tutkimuksen mukaan ratsastus oli aiheuttanut luistelun jälkeen toiseksi eniten urheiluvammoja alle 15-vuotiailla tytöille (1). Vaikka hevosurheilussa syntyneet vammat ovat luonteeltaan vakavia ja suhteellisen yleisiä, ei aiheesta ole Suomessa aikaisemmin julkaistu tieteellisiä tutkimusraportteja.

Tutkimuksemme tarkoitus oli selvittää lasten ja nuorten sairaalahoitoa vaatineiden hevosurheiluvammojen luonnetta ja loukkaantumiseen liittyneitä riskitekijöitä Varsinais-Suomessa. Tavoitteena oli lisäksi löytää keinoja loukkaantumisien ennaltaehkäisemiseksi hevosurheilussa ja tällä tavoin edistää turvallista ratsastusharrastusta.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Selvitimme Turun yliopistollisen keskussairaalan ensiapupoliklinikalla ja lastenkirurgisella poliklinikalla hevosurheilussa tapahtuneen loukkaantumisen takia hoidetut potilaat 1.1.1992-30.6.1997 välisenä aikana (n = 62) sekä lasten vuodeosastoilla hoidetut potilaat aikaväliltä 1.1.1991-30.6.1997 (n = 45), yhteensä 107 potilasta.

Potilaista ja loukkaantumisesta aiheutuneista vammoista kerättiin retrospektiivisesti ja osittain prospektiivisesti tiedot sairauskertomuksista vakioidulle lomakkeelle. Lisäksi suoritettiin potilashaastattelu joko henkilökohtaisesti tai lähettämällä täytettäväksi kyselylomake. Haastattelukysymyksien tavoitteena oli selvittää loukkaantumisriskille altistavia tekijöitä ja loukkaantumistapahtumaan liittyviä olosuhteita, kuten loukkaantumistilanne, ratsastuskokemus ja ratsastusvarusteiden käyttö.

Tutkimukseen saatiin vastaustiedot 92:sta hevosurheiluun liittyvästä tapaturmasta. Ne tapahtuivat 78 hevosurheilijalle, joista tyttöjä oli 76 ja poikia 2. Tapaturmia oli enemmän kuin loukkaantuneita, koska 12 hevosurheilijaa oli ollut hoidettavana kahden ja yksi kolmen eri loukkaantumiskerran takia. Tutkimukseen osallistuneiden ikä oli 5-18 vuotta (mediaani 13,0 vuotta), ja 64 % potilaista oli 11-15-vuotiaita.

TULOKSET

Vammat

Tutkimuksen 92 hevosurheilutapaturmasta aiheutui loukkaantuneille yhteensä 119 vammaa, joista 38 % oli murtumia ja 33 % pinnallisia ruhjeita (taulukko 1). Vakaviksi luokiteltavia vammoja, kuten aivoruhje, kallonsisäinen tai sisäelinverenvuoto, oli 4,2 %. Eniten vammoja ratsastajaa kohti oli niillä, joiden harrastuksen kesto oli lyhin (3 vuotta tai vähemmän). Tässä ryhmässä myös murtumien osuus oli suurempi kuin yli 3 vuotta harrastaneilla. Hevosurheilua useita vuosia harrastaneiden vammat olivat myös lievempiä.

Pään tai kasvojen vammoja tavattiin 12 potilaalla 16. Näistä vammoista voidaan luokitella vakavaksi neljä (taulukko 2). Vain puolet pään ja kasvojen alueelle loukkaantuneista potilaista oli käyttänyt loukkaantumishetkellä ratsastuskypärää. Kypärää käyttäneiden ja käyttämättömien ryhmässä oli yhtä paljon vammoja, mutta vakavimmat vammat, kuten aivoruhje, kallonsisäinen verenvuoto ja murtumat, olivat kypärättömillä ratsastajilla. Kolme ratsastajaa oli saanut aivotärähdyksen, vaikka kypärä oli loukkaantumishetkellä päässä. Neljä potilasta oli ollut tajuttomana päähän kohdistuneen vamman seurauksena, ja heistä kaksi ei ollut käyttänyt kypärää loukkaantumishetkellä. Kypärää käyttäneiden tajuttomuusajat olivat 1-2 minuuttia ja 1,5 vuorokautta. Molemmat olivat pudonneet hevosen selästä ja hevonen oli lisäksi potkaissut jälkimmäistä. Kypärää käyttämättömien tajuttomuusajat olivat 5-10 minuuttia sekä 8 vuorokautta. Molemmat olivat loukkaantuneet putoamalla ravi- tai hevoskärryiltä.

Vammoista 33 % sijaitsi yläraajoissa, 31 % alaraajoissa, 13 % pään ja kasvojen alueella ja 10 % rintakehän alueella. Vammoista oli 6/119 kaulan ja selkärangan alueella, 6/119 vatsan alueella ja 3/119 lantion alueella. Murtumista 24/45 sijaitsi yläraajoissa: tavallisin murtumatyyppi oli olkaluun yläosan murtuma. 45 murtumasta 10 sijaitsi alaraajojen, 4 rintakehän, 3 pään ja kasvojen, 3 selkärangan sekä yksi lantion alueella.

Loukkaantumistapa

Hevosurheilussa tapahtuneista 92 loukkaantumisesta 54 (59 %) syntyi ratsastaessa ja 38 (41 %) muunlaisen hevoseen liittyvän aktiviteetin aikana, kuten hoitotilanteessa. Ratsastaessa loukkaantuneille 54 potilaalle aiheutui yhteensä 67 vammaa, joista 26 (39 %) oli murtumia (taulukko 3). Yleisin loukkaantumisen syy oli putoaminen hevosen selästä (51/54). Putoamisen lisäksi oli 16 ratsastajaa joutunut hevosen tallaamaksi tai potkaisemaksi, takertunut jalustimeen tai joutunut puristuksiin hevosen alle (taulukko 3). Putoamistilanteessa hevosen kulkutapa oli laukka (33/51), ravi (9/51) tai esteen ylitys (9/51), sen sijaan yhtään vammauttavaa putoamista ei ollut tapahtunut käynnin aikana.

Aineistossamme 41 % loukkaantumisista sattui muulloin kuin ratsastuksen aikana (taulukko 4). Loukkaantumisia sattui hevosen hoidon, talutuksen, ravirattailla tai hevoskärryillä ajamisen ja hevosurheilua katsojana seuraamisen aikana. Näillä loukkaantumismekanismeilla syntyi enemmän vammoja potilasta kohti kuin ratsastaessa. Kaikista vammoista 52/119 (43,6 %) syntyi muun aktiviteetin kuin ratsastuksen aikana, ja näistä vammoista 19/52 (36 %) oli murtumia. Varsinaisessa hevosen hoitotilanteessa syntyi 12 murtumaa, ja niissä loukkaantumismekanismeina oli hevosen potkaisu, puraisu tai jalan päälle tallaaminen. Ravirattailta tai hevoskärryiltä putoa-minen aiheutti eniten vammoja po-tilasta kohti muulloin kuin ratsastuksen aikana loukkaantuneiden ryhmässä.

Ratsastuskokemus

Aineistomme 92 henkilöä oli harrastanut loukkaantumishetkellä hevosurheilua 0-15 vuotta (mediaani 5,0 vuotta). Useamman kerran loukkaantuneilta harrastuksen kesto on määritelty kunkin loukkaantumiskerran kohdalla erikseen. Subjektiivisesti arvioituna 8 vastaajaa 92:sta arvioi itsensä aloittelijaksi, 69 kohtalaisen osaavaksi, 13 erittäin kokeneeksi ja 2 ei harrastanut ratsastusta ollenkaan. Suurin osa (83/90) hevosurheilua harrastavista kävi ratsastamassa ympäri vuoden, loput 7 ratsastivat ainoastaan kesäkuukausina. 83 hevosurheilua harrastavasta 90:stä vastasi ratsastuskertojen määrää koskevaan kysymykseen. Heistä 40 ratsasti päivittäin, 40 kävi ratsastamassa 1-2 kertaa viikossa ja 3 ratsasti 1-2 kertaa kuukaudessa tai harvemmin. Kokemustasolla ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä ratsastuskertojen määrään. Merkitsevää eroa ei myöskään syntynyt kokemustason ja ratsastaessa tai muulloin kuin ratsastuksen aikana loukkaantumisen välillä.

Jos vastaajien ratsastustaso arvioidaan objektiivisesti harrastusvuosien määrän perusteella, vastaajista 36/92 oli ratsastajina aloittelijoita (kokemus 3 vuotta tai vähemmän), 26/92 osaavia (kokemus 4-6 vuotta) ja 30/92 kokeneita (kokemus 7 vuotta tai enemmän). Loukkaantumishetkellä olevien aikaisempien loukkaantumisien lukumäärää koskevaan kysymykseen vastasi 87/92 ratsastajaa. Vastaajista 47/87 (54 %) oli loukkaantunut myös aikaisemmin hevosurheilussa. Heistä 28/47 (60 %) oli loukkaantunut 1-2 kertaa aikaisemmin, loput useammin. Vain 28/ 89 hevosurheilijaa oli käynyt hevosen hoitoa koskevan kurssin.

Loukkaantumisolosuhteet

Suurin osa (61/92) loukkaantumisista hevosurheilussa tapahtui ratsastajan omalla vapaa-ajalla valvomattomissa olosuhteissa. Tutkimuksessamme kaikki hevosen hoitotilanteissa tapahtuneet loukkaantumiset sattuivat valvotun ratsastustunnin ulkopuolella. Varsinaisista ratsastusloukkaantumisista 26/54 (48 %) oli tapahtunut valvomattomissa olosuhteissa, 15/54 (28 %) tapahtui ratsastuksenopettajan valvomalla ratsastustunnilla, 6/54 harjoitustilanteessa, 4/54 kilpailuissa, 2/54 ratsastuskurssilla ja 1/54 ratsastusleirillä.

Kaikki ratsastustunneilla tapahtuneet loukkaantumiset olivat sattuneet aloittelijoille. Ratsastusta yli 3 vuotta harrastaneiden loukkaantumiset tapahtuivat aloittelijoita merkitsevästi useammin vapaa-aikana valvomattomissa olosuhteissa (p = 0,003).

Ratsastuksen aikana sattuneista 54 loukkaantumisesta 22 tapahtui maastossa, 19 aidatulla harjoituskentällä ja 12 maneesissa. Lisäksi yksi vastanneista oli loukkaantunut ratsastaessaan ulos tallista. Muun kuin varsinaisen ratsastuksen aikana tapahtuneesta 38 loukkaantumisesta 17 oli tapahtunut tallissa, 16 maastossa, 3 aidatulla harjoituskentällä ja 2 maneesissa. Kaikista tutkimuksen loukkaantumisista merkittävä osa (34/92) oli tapahtunut vapaa-aikana maastossa (p = 0,002).

Varusteet

Pudotessa loukkaantuneista ratsastajista yhdeksän (18 %) ei käyttänyt kypärää ja kolmelta kypärä irtosi putoamistilanteessa, koska leukahihnaa ei ollut asianmukaisesti kiinnitetty. Lähes puolella (48 %) pudonneista ratsastajista ei ollut loukkaantumishetkellä asiaan kuuluvia ratsastusjalkineita. Kuusi ratsastajaa oli pudotessaan jäänyt kiinni jalustimeen, ja heistä vain yhdellä oli ratsastussaappaat, muilla lenkkitossut tai talvikengät. Tutkimukseen osallistuneista vain 4/92 ilmoitti käyttävänsä kypärää myös hevosta hoitaessaan.

Useita vuosia ratsastaneet käyttivät aloittelijoihin verrattuna tilastollisesti merkitsevästi vähemmän asiallisia ratsastusvarusteita (p = 0,031). Aloittelijoiksi luokiteltavista ratsastajista 42 %:lla oli loukkaantumishetkellä hyvä varusteiden käyttötaso, kokeneiksi luokiteltavista vain 17 %:lla. Varusteiden käyttö katsottiin hyväksi, jos ratsastajalla oli ollut sekä kypärä että asiaan kuuluvat ratsastusjalkineet loukkaantumishetkellä. Puutteellisessa varustetasossa joko kypärä tai ratsastusjalkineet puuttuivat, ja huonosti varustetulta puuttuivat molemmat. Vapaa-aikana loukkaantuneista 78 %:lla varustetaso oli puutteellinen tai huono, ja näistä 61 %:lla täysin epäasianmukainen, ts. sekä kypärä että ratsastusjalkineet puuttuivat.

Hoito

Aineistomme 92 potilaasta 55 (59,8 %) hoidettiin polikliinisesti ja 37 (40,2 %) vuodeosastoilla. Vuodeosastoilla hoidetuille potilaille kertyi hoitopäiviä yhteensä 209, mikä on noin 5,6 vuorokautta potilasta kohti (mediaani 4 vuorokautta). Potilaista 36 kävi lääkärissä yhden kerran loukkaantumisen takia, 36 kävi 2-5 kertaa, 14 potilasta 6-10 kertaa ja kuusi yli 10 kertaa. Suurin osa potilaista (73/88) parantui täysin saamistaan vammoista, ja 15 potilaalla (17 %) hoito oli kesken tai vamma vaivasi edelleen puolen vuoden kuluttua tapaturmasta. Neljä potilasta ei vastannut vamman paranemista koskevaan kysymykseen.

POHDINTA

Tutkimuksessamme ilmeni vammojen ennaltaehkäisyn kannalta mielenkiintoisia seikkoja: 28 % pudotessa tapahtuneista loukkaantumisista sattui ratsastustunneilla valvotuissa olosuhteissa ja 23,5 % pudotessa loukkaantuneista ratsastajista ei käyttänyt tapaturmahetkellä kypärää tai se oli huonosti kiinnitetty. Lisäksi 48 %:lla pudotessa loukkaantuneista ei ollut ratsastussaappaita jalassaan ja kokeneet ratsastajat olivat epäasianmukaisesti varustettuja useammin kuin aloittelijat.

Tutkimuksemme osoitti, että hevosurheilussa syntyneet vammat ovat luonteeltaan suhteellisen vakavia: 38 % vammoista oli murtumia ja 4,2 % oli yleensä vakaviksi luokiteltavia. Hevosurheilussa loukkaantumiset näyttävät tapahtuvan yleisimmin putoamalla hevosen selästä (55,4 %) mutta kuitenkin 41 % tutkimusaineistomme tapaturmista tapahtui muulloin kuin ratsastuksen aikana.

Huomattavaa myöskin on, että vammojen lukumäärä potilasta kohti oli suurempi niillä, jotka loukkaantuivat muulloin kuin ratsastuksen aikana kuin ratsastuksen aikana loukkaantuneilla.

Hevosurheilussa syntyneet vammat ovat yleensä vakavampia kuin muissa urheilulajeissa (1,3,5). Vakavien vammojen määrän ratsastustuntia kohden on arvioitu olevan ratsastajilla suurempi kuin moottoripyöräilijöillä tai autourheilijoilla (6). Tanskalaisessa lasten urheiluvammoja koskeneessa tutkimuksessa ratsastus oli aiheuttanut suurimman osan (22,6 %) sairaalahoitoon johtaneista loukkaantumisista, ja eräiden muiden tutkimusten mukaan sairaalahoitoon joutuu 10-22 % hevosurheilussa loukkaantuneista (2,4,5). Omassa aineistossamme 60 % potilaista oli hoidettu polikliinisesti ja 40 % vuodeosastoilla. Tämä jakauma ei anna täysin oikeaa kuvaa ratsastusvammojen hoidon luonteesta, sillä oletettavasti myös osa loukkaantumisista aiheutuneista vammoista hoidetaan kotona, terveyskeskuksissa ja yksityissektorilla. Kansainvälisen tutkimuksen mukaan 43 %:lla hevosurheilussa loukkaantuneista vamman aiheuttama toimintakyvyttömyys oli yli 7 vuorokautta ja 1,3 % oli vammautunut pysyvästi (3). Omassa aineistossamme 17 %:lla loukkaantuneista vamma ei ollut seuranta-aikana parantunut tai hoito oli vielä kesken kuusi kuukautta tapaturman jälkeen. Aineistomme ei sisältänyt yhtään kuolemaan johtanutta ratsastustapaturmaa. Ruotsissa on arvioitu neljän ihmisen menehtyvän vuosittain hevosurheilussa sattuvan tapaturman aiheuttamiin vammoihin (7).

Yhdysvalloissa tehdyn meta-analyysin mukaan yleisin vammatyyppi hevosurheilussa tapahtuneissa loukkaantumisissa on pehmytkudosvamma (1-97 %), toiseksi yleisin on murtuma (3-57 %) ja kolmanneksi yleisin on aivotärähdys (4-38 %) (8). Omassa aineistossamme yleisin vammatyyppi oli murtuma (38 %) ja seuraavaksi yleisin pinnallinen ruhje (33 %). Aineistomme on valikoitunut kliininen sairaalapotilasryhmä. Tulokseemme vaikuttaa todennäköisesti se, että pintavammat hoidetaan kotona tai terveyskeskuksessa, kun taas murtumaa epäiltäessä avohoitolääkärit lähettävät potilaan jatkotutkimuksiin sairaalaan. Hevosurheilussa syntyneiden vammojen vakavuutta kuvaa, että kahdella potilaalla oli kallonsisäinen verenvuoto tai aivoruhje, kahdella kallonmurtuma, kahdella sisäelinvaurio ja yhdellä potilaalla veri-ilmarinta. Neljä potilasta oli ollut tajuttomana loukkaantumisen seurauksena, heistä yksi yli vuorokauden ja yksi yli viikon.

Yleisin loukkaantumistapa hevosurheilussa on monien tutkimusten mukaan putoaminen hevosen selästä (58-81 %) (3,5,9,10). Omassa aineistossamme 55,4 % loukkaantumisista oli tapahtunut tällä tavalla. Ratsastuksen aikana ratsastajaan kohdistuu huomattava kineettinen energia: hevosen paino voi olla jopa 500 kg ja nopeus suurimmillaan 60-65 km/h. Ratsastajan pää voi olla jopa kolmen metrin korkeudella maasta. Ravin ja laukan ratsastaminen vaatii tasapainokykyä ja koordinaatiota, joka opitaan ohjatulla harjoittelulla.

Kokemattomimpien ratsastajien loukkaantumisia voidaan vähentää valitsemalla ratsastajan taitoihin sopiva hevonen ja suhteuttamalla opetus ratsastajan taitoihin (3,6,8). Silti koulutetunkin ratsuhevosen käyttäytyminen voi olla ennalta arvaamatonta, eikä kukaan ratsastaja koskaan ole täysin oppinut. Ratsastustunneilla tulee olla ammattitaitoiset ohjaajat, jotka omalla taidollaan ja esimerkillään perehdyttävät ja ohjaavat nuoria turvalliseen ratsastusharrastukseen (4). Ratsastajan tulee myös itse oppia arvioimaan suoritettavien harjoitusten ja kilpailujen vaativuutta omiin taitoihinsa nähden. Suomessa on joillakin ratsastusseuroilla käytössä suorituskortti, jonka avulla harrastaja voi seurata harjoittelunsa määrää, ja näin hän etenee myös valvonnan alaisena vaativampiin ratsastustavoitteisiin. Tämänkaltaisella menetelmällä on vaikutus järjestelmälliseen oppimiseen ja todennäköisesti merkitystä hevosurheilussa tapahtuvien loukkaantumisien ehkäisyyn.

Tutkimuksemme kohteina olevista tapaturmista 41 % oli tapahtunut muulloin kuin varsinaisen ratsastuksen aikana. Näitä tilanteita olivat hevosen hoito tai taluttaminen, hevoskärryillä tai ravirattailla ajaminen ja hevosurheilun seuraaminen katsojana. Muulloin kuin ratsastuksen aikana tapahtuvien loukkaantumisien osuus vaihtelee aikaisemmissa tutkimusraporteissa 13-25 %:n välillä (4,5,9,10). Aineistomme potilaista noin kolmannes oli käynyt hevosenhoitokurssin. Muulloin kuin ratsastuksen aikana loukkaantuneiden suuri osuus hevosurheiluun liittyvissä tapaturmissa osoittaa kuitenkin, että hevosen käsittelystä ja hoidosta tulisi olla nykyistä paremmat tiedot ja taidot, jotta näitä tapaturmia voitaisiin vähentää.

Hevosurheilussa loukkaantumisriski on suurin ratsastajan omalla vapaa-ajalla (7). Eri tutkimusten mukaan 68-81 % hevosurheilussa tapahtuvista loukkaantumisista sattuu valvomattomissa olosuhteissa ja 37 % ratsastustunnilla (4,5,7,9). Aineistossamme 64 % putoamistapaturmista tapahtui valvomattomasti ratsastajan omalla vapaa-ajalla ja 28 % valvotuilla ratsastustunneilla. Kaikki ratsastustunneilla tapahtuneet loukkaantumiset sattuivat alle kolme vuotta harrastaneille aloittelijoille. Osaaviksi ja kokeneiksi luokiteltavien ratsastajien onnettomuudet taas tapahtuivat useammin vapaa-ajalla maastossa. Vaikka tunneilla sattuneet loukkaantumiset sattuivat aloittelijoille, kokemustasolla ei näyttänyt olevan merkitsevää yhteyttä siihen, tapahtuiko loukkaantuminen ratsastuksen aikana tai hevosta hoidettaessa. Opetuksen lisäksi ratsastajat tarvitsevat tasoonsa suhteutettua informaatiota loukkaantumiseen vaikuttavista riskitekijöistä. Tieto harrastukseen liittyvistä turvallisuusriskeistä on saatava myös vapaa-ajan ratsastajille (7).

Oman aineistomme mukaan näyttää siltä, että ratsastajina aloittelijoiksi luokiteltavien arvio omista ratsastustaidoistaan on melko epärealistinen: 8/90 arvioi itsensä aloittelijaksi, kun harrastusvuosien mukaan arvioituna 36/92 oli todellisuudessa aloittelijoita. Aineistossamme harrastusvuosien perusteella aloittelijoiksi luokiteltaville syntyi enemmän vammoja potilasta kohden kuin kokeneimmille. Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan harrastusvuosissa mitattu ratsastuskokemuksen lisääntyminen ei vähennä loukkaantumisriskiä, kun taas kuukausittaisella ratsastustuntien määrällä on selvä käänteinen korrelaatio loukkaantumisiin. Tällöin osoittautui, että niillä hevosurheilun harrastajilla, jotka ratsastivat 15-24 tuntia kuukaudessa, oli suurempi loukkaantumisriski kuin tätä vähemmän tai enemmän kuukauden aikana ratsastavilla.

Kuukausittaisten ratsastustuntien karttuessa myös riskikäyttäytyminen lisääntyy, mutta ratsastaja ei kuitenkaan ole vielä niin taitava hevosen käsittelyssä kuin yli 15-24 tuntia kuukaudessa ratsastava. (3). Erityistä huomiota tarvitsevat ne loukkaantumisille alttiit ratsastajat, jotka ovat loukkaantuneet aikaisemminkin hevosurheilussa (4). Tutkimuksessamme 54 % vastaajista oli loukkaantunut myös aikaisemmin ollessaan tekemisissä hevosten kanssa, ja eri tutkimusten mukaan 27-37 % hevosurheilussa loukkaantuneista on loukkaantunut toistuvasti (7,10).

Ratsastuskypärän käyttöä koskevan kansainvälisen tutkimuksen mukaan 41 % selvitykseen osallistuneista ilmoitti kypärän suojanneen ratsastajaa ainakin yhdeltä päähän kohdistuneelta loukkaantumiselta (11). Eri tutkimuksissa kypärää käyttäneiden osuus vaihtelee välillä 70-96 % (5,7,12). Omassa aineistossamme ratsastaessa loukkaantuneista 23,5 %:lla ei ollut kypärää lainkaan päässä tai se oli irronnut loukkaantumishetkellä. Vain 4/92 vastanneesta ilmoitti käyttävänsä kypärää myös hoitotilanteessa.

Amerikkalaisen lasten ja nuorten hevosurheilutapaturmia tarkastelleen tutkimuksen mukaan 15 % tutkituista oli loukkaantunut hevosen potkusta. Heistä 75 % oli saanut potkun pään tai kasvojen alueelle, ja kaikki vahingot olivat tapahtuneet muulloin kuin itse ratsastuksen aikana (10). Vaikka kypärän käyttö esim. hoitotilanteessa koettaisiin hankalaksi, sen hyötyä vammoja suojaavana tekijänä ei voitane kiistää.

Omassa tutkimuksessamme kypärä näytti suojaavan ratsastajaa vakavimmilta päähän kohdistuvilta loukkaantumisilta. Silti kolme potilasta oli saanut aivotärähdyksen kypärän käytöstä huolimatta. Ilman kypärää seuraukset olisivat varmasti olleet huomattavasti vakavammat. Emme erikseen tiedustelleet käytetyn kypärän mallia. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan suositeltavaa, turvallisuusmääräykset täyttävää kypärää käyttävät saavat merkittävästi harvemmin päähän kohdistuvia vammoja kuin klassisen kypärän käyttäjät (7). Vaaditut turvallisuusmääräykset täyttävä kypärä lisää aivojen suojaa huomattavasti paitsi putoamisen seurauksena syntyviltä vammoilta myös hevosen potkun aiheuttamilta pään vammoilta (9). Jotta päähän kohdistuvia vammoja ja kaikkein vakavimpia hevosurheilussa syntyviä loukkaantumisia voitaisiin vähentää, pitäisi ratsastajien ehdottomasti käyttää turvallisuusmääräykset täyttävää kypärää. Tässä lasten ja nuorten esikuvien, kilparatsastajien, esimerkkiä ei voida liikaa korostaa.

Kypärän ohella ratsastussaappailla on merkitystä ratsastusvammojen ehkäisemisessä, varsinkin putoamistilanteissa. Tutkimuksessamme 48 %:lla pudonneista ratsastajista ei ollut loukkaantumishetkellä asiaan kuuluvia jalkineita. Kuusi ratsastajaa oli pudotessaan takertunut jalustimeen, ja heistä vain yksi käytti ratsastussaappaita. Ratsastukseen suunnitellussa jalkineessa korko estää jalan luiskahtamisen jalustimen läpi ja jalkineen muoto ja sopiva pohjakuviointi estävät takertumisen jalustimeen onnettomuuden sattuessa. Jalustimeen takertumiseen vaikuttaa lisäksi se, onko käytetty automaattisesti irtoavaa jalustinta, ja jos on, onko tämä mekanismi toiminut putoamistilanteessa. Jalustimen koon on oltava myös sopiva ratsastajan kokoon nähden.

Yllättävästi tutkimuksessamme varusteiden käytön laiminlyönti lisääntyi harrastusvuosien karttuessa. Suurin osa loukkaantumisista tapahtui vapaa-ajalla, ja tällöin loukkaantuneista 78 %:lta puuttui joko kypärä, ratsastusjalkineet tai molemmat. Näistä 61 %:lta puuttuivat molemmat edellä mainituista varusteista. Kypärän ja ratsastusjalkineiden ohella muillakin varusteilla saattaa hevosurheilussa olla vammoja ehkäisevää vaikutusta. Ylävartalon suojana käytettävä turvaliivi antaa suojaa rintakehän ja vatsan alueelle kohdistuvilta vammoilta. Julkisilla kulkuväylillä hämärällä ja pimeässä ratsastettaessa heijastinliivi varoittaa ajoissa autoilijoita ratsastajasta. Sormikkaat suojaavat ohjasten soljilta. Ennaltaehkäisyyn tähtää myös liian väljien vaatteiden välttäminen ratsastaessa, säännöllinen varusteiden tarkastaminen sekä viallisten valjaitten korjaaminen ajoissa (3,6,8).

Etenkin niille nuorille, jotka ovat aloittamassa harrastusta, pitäisi saada hyvä yleistieto hevosista ja niiden käyttäytymisestä. Heidän pitää saada riittävästi opetusta turvallisuustekijöistä sekä ratsastuksen aikana että muuten hevosen lähettyvillä työskenneltäessä, eli heille tulee opettaa nk. talliturvallisuutta. Kun hyvät tiedot turvallisuustekijöistä omaksutaan jo heti harrastuksen alussa, voidaan näin myös riskialttiimpaa, ilman valvontaa tapahtuvaa vapaa-ajan ratsastusharrastusta kehittää turvallisempaan suuntaan. Lääkärin rooli on painottaa loukkaantumisen seurauksia, antaa tietoa turvallisuustekijöistä ja ohjata niiden oikeanlaista käyttöä.