Murtumapotilaiden osteoporoosia hoidetaan yhä huonosti
Osteoporoosimurtumat Mikkelin keskussairaalassa vuonna 2008

Suomessa hoidetaan vuosittain noin 40 000 pienienergiaista murtumaa, joiden yhtenä taustatekijänä on osteoporoosi. Näiden murtumien on ennakoitu lisääntyvän suurten ikäluokkien tullessa riski-ikään, ellei tehokkaisiin torjuntatoimiin ryhdytä. Osteoporoosia sairastanee Suomessa jopa 400 000 henkilöä, mutta Kelan vuoden 2007 tilastojen mukaan vain 96 000 heistä on lääkehoidon piirissä (1,2).

Osteoporoosihoitojen kohdentamisessa on keskeistä murtumien varhainen sekundaarinen ehkäisy. Potilaat tulee tunnistaa ja ohjata luuntiheyden DXA-mittaukseen oikeaan aikaan, etenkin jos heillä on muita, luuntiheydestä riippumattomia itsenäisiä murtuman riskitekijöitä (2,3).

Murtumariskin tunnistamiseen kehitetty Mikkelin osteoporoosi -indeksi (MOI) on ollut vuodesta 2005 alkaen käytössä valtaosassa Suomen sairaanhoitopiirejä (4). Samaan aikaan murtumapotilaiden hoitoon ovat tulleet uutena ammattiryhmänä osteoporoosi- tai murtumahoitajat. Tämä on tehostanut potilaiden tavoittamista ja hoidon seurantaa. Nykyään valtaosan murtumista hoitaa tai hoidosta ainakin konsultoi kirurgi tai ortopedi. Näiden lääkäriryhmien osallistuminen aktiivisesti osteoporoosin hoitoon on keskeistä tavoitteiden saavuttamisessa.

Mikkelin keskussairaalassa aloitettiin v. 2002 alusta osteoporoosin tehokas tunnistus murtumapotilailta ja näiden potilaiden hoitoonohjaus. Samalla kehitettiin MOI-indeksiä. Vuonna 2004 sairaalaan valittiin kaksi osteoporoosihoitajaa, toinen kirurgian poliklinikalle ja ensiapupoliklinikalle ja toinen ortopedistraumatologiselle vuodeosastolle. Murtumapotilaan osteoporoosin hoidosta sairaalassa vastaa hoitava kirurgi. Kirurgian tai ortopedian koulutuksessa olevan erikoistuvan lääkärin on opittava myös osteoporoosin hoito, mikä on tärkeää hänen tulevassa työssään. Osteoporoosin vastuulääkäri (PW) seuraa hoidon toteutumista vasta jälkikäteen tarkistaessaan hoitajalle ohjattujen murtumapotilaiden tiedot osteoporoosihoitajan kanssa 1-2 kertaa kuukaudessa.

Kaikki pienienergiaisen murtuman saaneet 50 v täyttäneet naiset ja 60 v täyttäneet miehet täyttävät MOI-kaavakkeen ensiapupoliklinikassa sairaanhoitajan tai lääkintävahtimestarin avustuksella. Vuodeosastolla kaavakkeen täyttää omahoitaja. Osteoporoosihoitaja kokoaa sairaanhoitajan ilmoittamien potilaiden tiedot tai täyttää joskus kaavakkeen itse myöhemmin puhelinhaastattelun perusteella. Potilaat, joiden murtumariski on MOI-pisteiden perusteella suurentunut, ohjataan luuntiheyden DXA-tutkimukseen. Vuodeosastolla hoidon aloittaa hoitava lääkäri. Ensiapupoliklinikassa hoidon aloittaa hoitava lääkäri, jos diagnoosi on selvä, mutta useimmiten jälkeenpäin osteoporoosin vastuulääkäri MOI-pisteytyksen ja DXA-mittaustuloksen valmistuttua. Kaikista aloitetuista hoidoista lähetetään palaute potilaalle ja jatkohoidosta vastaavalle lääkärille.

Tämä toimintamalli on selkeä. Tässä tutkimuksessa halusimme selvittää sen toteutumista: onnistuuko osteoporoosin ja sen hoitokynnyksen hajautettu tunnistaminen ja kulkeeko tieto jatkohoitopaikkaan, vai onko hoitoketjua ryhdyttävä varmistamaan.

Potilasaineisto

Mikkelin keskussairaalan sähköisestä potilasarkistosta kerättiin tiedot kaikista 1.1.- 31.12.2008 pienienergiaisen murtuman saaneista 50 v täyttäneistä naisista sekä vuodeosastojaksoilta että ensiapupoliklinikan hoitojaksoilta. Koska miesten murtumariski seuraa naisten riskiä noin 10 vuoden viiveellä (5), arkistosta kerättiin tiedot miesten kaikista murtumista 60 ikävuodesta alkaen, mutta osteoporoosin tyyppimurtumista (lonkka-, selkä-, ranne- ja olkaluun proksimaalipään murtumat) jo 50 ikävuodesta alkaen. Pienienergiaiseksi murtumaksi määriteltiin murtuma, joka oli saatu kaaduttaessa samalla tasolla tai pudottaessa korkeintaan metrin korkeudelta. Aineistoon ei otettu kylkiluun, käden pikkuluiden eikä jalkaterän murtumia, metastaattisia murtumia eikä aikaisemman murtuman uusia hoitojaksoja vuonna 2008.

Analyysiin otettiin sekä kotiutuneet potilaat että ensiapupoliklinikasta tai vuodeosastolta aluesairaalaan tai terveyskeskukseen jatkohoitoon siirtyneet potilaat. Hoidon kattavuutta koskeviin analyyseihin ei otettu toiseen keskussairaalaan erikoissairaanhoitoon siirrettyjä potilaita, koska heidän hoitovastuunsa katsottiin siirtyneen jatkohoitopaikkaan. Otoksen kattavuus varmistettiin vertaamalla tietoja osteoporoosihoitajien manuaalisiin tilastoihin ja 50 vuotta täyttäneiden potilaiden murtumaleikkausten tilastoihin. Tutkimukselle oli Etelä-Savon sairaanhoitopiirin eettisen toimikunnan lupa.

Potilastiedoista kerättiin murtuman diagnoosi, suoritettu kirurginen toimenpide, liitännäissairaudet etenkin, jos ne lisäsivät murtumariskiä, käynti osteoporoosihoitajan vastaanotolla sekä mahdolliset MOI-pisteet ja DXA-mittauksen tulos. Potilaalle määrätyn luulääkityksen asianmukaisuus arvioitiin kolmiportaisesti (asianmukainen/vajaatehoinen/ puuttuva) potilastietojen perusteella. Jos potilas oli kuollut vuoden seuranta-aikana 1.1.- 31.12.2009, ei arviota tehty, koska potilaista valtaosa oli jo hoidon aikana vakavasti monisairaita.

Tässä jälkitutkimuksessa osteoporoosihoidon arvio yksinkertaistettiin ja hoito katsottiin asianmukaiseksi, jos luulääkitys (bisfosfonaatti) oli aloitettu niille potilaille, joilla oli lonkka- tai selkänikamamurtuma, ja potilas oli polikliiniseen jälkitarkastukseen mennessä kuntoutunut niin, että kykeni kävelemään itsenäisesti. Bifosfonaattilääkitys katsottiin tarpeelliseksi myös sellaisille 65 vuotta täyttäneille naispuolisille ja 70 vuotta täyttäneille miespuolisille murtumapotilaille, joiden reisiluun kaulan luuntiheyden T-arvo oli = 11).

Kalsium-D-vitamiinilääkitys katsottiin riittäväksi niille murtumapotilaille, joilla reisiluun kaulan luuntiheyden T-arvo oli > - 2. Kalsium-D-vitamiinihoito arvioitiin riittäväksi myös sellaisille alle 65-vuotiaille naisille ja alle 70-vuotiaille miehille, joilla ei ollut lisäriskitekijöitä. Hoitoa pidettiin riittävänä myös pyörätuoli- ja vuodepotilaille, koska he eivät todennäköisesti altistu kaatumistapaturmille.

Osteoporoosin hoito katsottiin vajaatehoiseksi, jos potilaalle oli luulääkityksen sijasta aloitettu vain kalsium-D-vitamiinilääkitys tai jos riittävänä pidetty kalsium-D-vitamiinilääkitys oli jäänyt aloittamatta.

Hoito luokiteltiin puuttuvaksi, jos bisfosfonaattilääkitystä tarvitsevalle potilaalle ei ollut määrätty edes kalsium-D-vitamiinilääkitystä.

Eroja osteoporoosin tunnistamisessa naisilta ja miehiltä arvioitiin vertaamalla kaikkien murtumien hoidon kattavuutta (asianmukainen/vajaatehoinen/puuttuva) ja erikseen lonkkamurtumapotilaiden luulääkityksen aloittamista (bisfosfonaatti / kalsium-D-vitamiinilääkitys / ei mitään).

Palaute jatkohoitopaikkaan arvioitiin kaksiportaisesti sen mukaan, oliko epikriisissä tai palautteessa maininta joko luulääkityksestä ja sen tarpeesta tai murtuman osteoporoottisesta luonteesta ja jatkoselvitysten tarpeesta, vai puuttuiko tällainen maininta.

Jos arvio ei ollut tehtävissä vain sähköisen sairauskertomuksen tiedoista, myös sairauskertomuksen paperimerkinnät tarkastettiin. Lonkkamurtumapotilaiden lääkityksen toteutumista arvioitiin vielä tarkastamalla Mikkelin seudun terveyskeskuksen vastuualueen potilaiden seurantatiedot jälkikäteen terveyskeskuksen tiedostosta v. 2010 alussa, keskimäärin 18 kk:n kuluttua vammasta.

Tiedot taulukoitiin Excel-laskentaohjelmaan, ja niistä laskettiin yksinkertaiset tilastojakaumat, prosenttiosuudet, keskiarvot ja hajonta. Ryhmien välisiä eroja testattiin khi²-testillä SPSS-ohjelmaa käyttäen (versio 14.0).

Tulokset

Naisten murtumat

Vuonna 2008 keskussairaalassa hoidettiin 471 em. kriteerit täyttävää murtumaa 460 naiselta, jotka olivat täyttäneet 50 vuotta ja joilla oli pienienergiainen vamma. Analyysiin ei otettu mukaan kolmea potilasta, jotka ohjattiin erikoissairaanhoitoon toiseen sairaalaan eikä neljää potilasta, joilla oli suurienergiaisia vammoja liikennetapaturmasta (1 % murtumista).

Naispotilaista puolet (232) hoidettiin vuodeosastolla. Heistä 110:llä oli lonkkamurtuma. Rannemurtumapotilaista 33 hoidettiin vuodeosastolla ja 111 polikliinisesti. Muista murtumapotilaista (206) hoidettiin 117 polikliinisesti. Yhdellätoista potilaalla oli murtuma kahdella luokitellulla alueella (taulukko 1).

Lonkkamurtumapotilaista kuoli vuoden seuranta-aikana 29 potilasta (26 %). Selkänikamamurtuman saaneiden potilaiden kuolleisuus oli 13 % ja raajamurtumapotilaiden 5-7 % (taulukko 1). Lonkkamurtumapotilaiden keski-ikä oli 80 v (50-102 v) ja muiden murtumapotilaiden 74 v (50-102 v). Kuolleiden keski-ikä oli 84 v, ja heidät suljettiin pois hoidon kattavuutta koskevista jatkoanalyyseistä, joihin jäi 396 potilasta (taulukko 2).

Eloon jääneistä naispuolisista lonkkamurtumapotilaista 28 (35 %) sairasti kaatumiselle altistavaa neuropsykologista perussairautta (epilepsia, parkinsonismi, hemiplegia, dementia tai vakava mielenterveyshäiriö, johon oli määrätty lääkitys). Muista murtumapotilaista tällainen sairaus oli 56:lla (17 %), ja heistä kahdeksan (2 %) oli ilmeisiä alkoholin ongelmakäyttäjiä.

Lonkkamurtumapotilaista 75 % sai kalsium-D-vitamiinihoidon ja 49 % bisfosfonaattihoidon tai sitä koskevan hoitosuosituksen. Osteoporoosihoito puuttui 25 %:lta lonkkamurtumapotilaista ja 12 %:lla sen arvioitiin olevan vajaatehoinen. 84 %:lle lonkkamurtumapotilaista lääkityksen oli aloittanut hoitava lääkäri, ja 16 % lonkkamurtumapotilaista tuli vastuulääkärille osteoporoosihoitajan kautta.

Muista murtumapotilaista osteoporoosihoitajalle tuli 127 potilasta 329:stä (39 %). Heistä vain kolmen hoito arvioitiin jälkiarviossa vajaatehoiseksi. MOI-pisteytyksen jälkeen 34 näistä potilaista sai kalsium-D-vitamiinilääkityksen, mutta välttyi lisätutkimuksilta pienen osteoporoosiriskin takia (MOI 2-5). Potilaista 24 sai luulääkityksen suuren riskin takia (MOI >= 11). DXA-tutkimukseen ohjattiin 69 potilasta, joista 37 sai myöhemmin luulääkityksen tai lääkitysohjeen terveyskeskukseen, ja loput kalsium-D-vitamiinilääkityksen. Neljällä 37:stä alle 65-vuotiaasta potilaasta diagnosoitiin osteoporoosi (reisiluun kaulan T-arvo <= - 2,5), ja he saivat luulääkityksen.

Osteoporoosin hoito toteutui asianmukaisesti 60 %:lla naispotilaista, vajaatehoisesti 18 %:lla ja puuttui 22 %:lta (taulukko 2). Yleislääkäripäivystyksessä sairaalan ensiapupoliklinikassa hoidettiin 20 potilasta, ja heistä 18:lta osteoporoosi jäi tunnistamatta. 26 potilaalla oli osteoporoosilääkitys jo sairaalaan tullessaan. Nämä molemmat potilasryhmät on kuitenkin laskettu mukaan sairaalan hoitotuloksiin.

Sairaalan vuodeosaston uloskirjoitusmerkinnöissä oli selvä maininta osteoporoosista ja/tai lääkityksen aloittamisesta 150 potilaalla (65 %), mutta tietoa osteoporoosista ei merkitty yhdenkään potilaan uloskirjoitusdiagnoosiin. Poliklinikkapotilaista 109:llä (48 %) oli merkintä osteoporoosilääkityksestä tai selvityksen tarpeesta (taulukko 2).

Miesten murtumat

Vuonna 2008 keskussairaalassa hoidettiin 138 em. kriteerit täyttävää murtumaa ikääntyneiltä miehiltä, jotka olivat saaneet pienienergiaisen vamman. Lisäksi kolme potilasta siirrettiin leikattavaksi erikoissairaanhoitoon toiseen keskussairaalaan ja kuudella miehellä oli suurienergiainen vamma liikenne- tai putoamistapaturmasta (4 %).

Potilaista 94 hoidettiin vuodeosastolla, ja heistä 49:llä oli lonkkamurtuma. Muista murtumapotilaista (89) hoidettiin polikliinisesti 44. Seurantavuoden aikana kuoli 17 lonkkamurtumapotilasta (35 %), ja muiden murtumapotilaiden kuolleisuus oli 9-20 % (taulukko 1). Sekä lonkkamurtumapotilaiden että muiden murtumapotilaiden keski-ikä oli 74 v (50-90 v). Kuolleiden keski-ikä oli 82 v, ja heidät suljettiin pois jatkoanalyyseista, johon jäi 112 potilasta (taulukko 3).

Eloon jääneistä miespuolisista murtumapotilaista 64 oli alle 70-vuotiaita. Lonkkamurtuman sai vain kaksi perustervettä alle 70-vuotiasta miestä. Kaikista lonkkamurtumapotilaista 23 (47 %) sairasti kaatumiselle altistavaa neuropsykologista perussairautta ja heistä 13 (27 %) ilmeistä alkoholismia. Muista murtumapotilaista 16 (18 %) sairasti neuropsykologista perussairautta. Heistä kahdeksan oli alkoholisteja. Osteoporoosihoitajan tapasi vain joka kymmenes potilas.

Lonkkamurtuman saaneista miehistä 59 % sai kalsium-D-vitamiinihoidon ja 41 % bisfosfonaattihoidon tai -hoitosuosituksen. Kolmella potilaalla oli osteoporoosilääkitys jo sairaalaan tullessa. 47 potilasta (42 %) jäi ilman osteoporoosihoitoa, myös kaikki kuusi yleislääkärin hoitamaa potilasta. Sairaalan uloskirjoitusmerkinnöissä oli selvä maininta osteoporoosista ja/tai lääkityksen aloittamisesta 50 miehellä (44 %).

Naisilla ja miehillä ei ollut tilastollista eroa osteoporoosilääkityksen aloittamisessa lonkkamurtuman jälkeen (khi2-testi, p = 0,432). Kaiken kaikkiaan osteoporoosin hoito toteutui asianmukaisesti 42 %:lla ja vajaatehoisesti 16 %:lla miehistä (taulukko 2), mikä oli merkitsevästi heikompi tulos kuin naisilla (p < 0,001).

Jälkiseuranta

Vuoden 2010 alussa, keskimäärin 18 kk:n kuluttua vammasta, tarkistimme Mikkelin terveyskeskuksen alueen lonkkamurtumapotilaiden lääkityksen. Ilman osteoporoosilääkitystä sairaalasta kotiutetuista 27 potilaasta (13 naista ja 14 miestä) viidelle (19 %) oli avohoitolääkäri oli aloittanut lääkityksen (neljälle luulääkkeen, yhdelle kalsium-D-vitamiinilääkkeen). Potilaiden seuranta-ajan kuolleisuus ilmenee taulukosta 1.

Pohdinta

Suomalaisten lääkärien on epäilty laiminlyövän lonkkamurtumapotilaiden hyvään hoitoon liittyvää osteoporoosihoitoa (6). Kannanoton taustalla oli kansallinen selvitys osteoporoosilääkkeiden käytöstä lonkkamurtuman jälkeen. Kotiutuneista potilaista vain 16 % käytti kalsium-D-vitamiinivalmistetta ja 21 % luulääkettä vammansa jälkihoidon yhteydessä. Tutkijaryhmä osoitti myös, että pelkkä kalsium-D-vitamiinilääke vähensi miesten kuolleisuutta. Naisilla pelkkä kalsium-D-vitamiinilääkitys ei vähentänyt kuolleisuutta, mutta pelkkä luulääke ja vielä selvemmin yhdistettynä kalsium-D-valmisteeseen oli tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä pienempään kuolleisuuteen (7).

Myös kansainvälisten selvitysten mukaan sekä lonkkamurtumapotilaiden että muidenkin postmenopausaalisten murtumapotilaiden osteoporoosin hoito toteutuu huonosti (8).

Mikkelin keskussairaalassa aloitettiin tehostettu osteoporoosin tunnistus- ja hoito-ohjelma v. 2002. Osteoporoosihoitajat ovat vuosittain tilastoineet tiedot yli sadasta murtumapotilaasta, joille on tehty sekä MOI-pisteytys että luuntiheyden DXA-mittaus. MOI-indeksiä kehitettäessä DXA-mittauksia tehtiin alussa kattavasti myös pienen ja suuren riskin potilaille ja osteoporoosin vastuulääkäri seurasi aktiivisesti potilaiden rekrytointia ja hoitoa.

MOI-indeksin kanssa käytetty postmenopausaalisten naisten osteoporoosihoidon aloituskynnys johdettiin Yhdysvaltain National Osteoporosis Foundationin (NOF) riskitekijöihin ja luuntiheyteen perustuvista hoidon aloituksen nomogrammeista (9,10). Niissä hoito oli kustannustehokasta murtumapotilailla, joilla oli yksi lisäriskitekijä (MOI-pisteet >= 6), reisiluun kaulan luuntiheyden arvolla T 10) arvolla T <= -1,5 (taulukko 4).

MOI ja NOF:n hoitosuositukset sisältävät viisi kliinistä riskitekijää (ikä, pieni ruumiinpaino, aikaisempi murtuma, tupakointi ja osteoporoosimurtuma lähisuvussa), jotka sisältyvät myös v. 2008 julkaistuun FRAX-laskuriin (www.shef.ac.uk/FRAX/). FRAX yhdistää edellä mainitut viisi luuntiheydestä riippumatonta murtuman riskitekijää, joista pieni ruumiinpaino arvioidaan BMI-arvolla (Body Mass Index), ja kolme sekundaarisen osteoporoosin riskitekijää (glukokortikoidien käyttö, alkoholin liikakäyttö, nivelreuma / muu sekundaarinen osteoporoosi) sekä mahdollisen luuntiheysarvon ja laskee todennäköisyyden, että potilas saa murtuman 10 vuoden aikana (11). Omassa vielä julkaisemattomassa 500 peri-postmenopausaalisen murtumapotilaan aineistossamme MOI:n hoitokynnysrajat (taulukko 4) tunnistivat hyvin Suomeen soveltuvat FRAX-laskurin interventiorajat. Diagnostista yhtenevyyttä kuvaavan sensitiivisyys-spesifisyys- eli ROC-analyysin AUC-arvo (area under the curve) oli 76-90 %.

Tässä tutkimuksessa osteoporoosihoitajalle ohjatuista alle 65-vuotiaista naisista vain neljällä 37:stä todettiin osteoporoosi, ja heillä kaikilla oli murtuman ohella joku muu osteoporoosin lisäriskitekijä (alipainoisuus, tupakointi tai varhainen menopaussi). Samoin MOI-indeksiä kehitettäessä kerätyssä 500 peri-postmenopausaalisen pienienergiaisen murtuman saaneen potilaan (ikä 45-79 v) aineistossa osteoporoosin esiintyvyys alle 65-vuotiailla potilailla oli 10 %. Tämän vuoksi hyväksyimme tässä jälkiarviossa kalsium-D-vitamiinilääkityksen asianmukaiseksi hoidoksi sellaisille alle 65-vuotiaille naisille ja alle 70-vuotiaille miehille, joilla ei ollut lisäriskitekijöitä.

Tutkimuksessamme ilmeni kaksi seikkaa, joihin kannattaa kiinnittää huomiota. Ensinnäkin lonkkamurtumiin tiedetään liittyvän suuri kuolleisuus (9-36 %) ensimmäisenä seurantavuonna vamman jälkeen (12). Lisäksi etenkin naispuolisten lonkkamurtumapotilaiden keski-ikä on noussut (13). Näiden monisairaiden potilaiden hoito edellyttää paitsi asianmukaista luulääkitystä, myös geriatrista kokonaisselvitystä ja aktiivista kuntoutusta. Etenkin neuropsykologisten, kaatumisriskiä lisäävien sairauksien merkitys sekä murtuman synnyssä että jälkikuntoutuksessa on tullut esiin jo aiemmin (14) ja myös tässä tutkimuksessa.

Huomiota kannattaa kiinnittää myös siihen, että miesten osteoporoosista jopa 40 % on sekundaarista siten, että sen tärkeimpiä syitä ovat alkoholismi, glukokortikoidien käyttö ja hypogonadismi (5). Tämän takia miespuoliset lonkkamurtumapotilaat ovat keski-iältään nuorempia ja heidän kuolleisuutensa on suurempi kuin naispuolisten potilaiden. Nämä seikat ilmenivät myös tässä tutkimuksessa. Lonkkamurtumista vain kaksi oli perusterveillä alle 70-vuotiailla miehillä. Miespuolisista lonkkamurtumapotilaista lähes puolella oli vakava neuropsykologinen liitännäissairaus ja joka neljännellä ilmeinen alkoholiongelma. Iäkkään miehen osteoporoosia hoidettaessa luulääkitys kannattaa arviomme mukaan kohdentaa 70 vuotta täyttäneille miehille, joilla on ollut murtuma. Nuorempia hoidettaessa on keskeistä tunnistaa sekundaarinen osteoporoosi, määrätä kalsium-D-vitamiinilääkitys, puuttua murtuman muihin riskitekijöihin ja korjata elintapoja. Näiden toteuttaminen on haasteellista.

Osteoporoosin hoito on Mikkelin keskussairaalassa osa päivittäistä rutiinia ja yleensä hoidon aloittaa hoitava kirurgi tai ortopedi. Tämä osittain hajautettu tunnistusmalli täyttää samalla hyvin kirurgiaan erikoistuvan lääkärin koulutustarpeen. Osteoporoosin tunnistus ja hoito on Mikkelin keskussairaalassa ilmeisesti kansallisesti korkeatasoista (7). Tulokset eivät kuitenkaan tyydytä meitä. Miehet saivat lonkkamurtuman jälkeen luulääkityksen yhtä yleisesti kuin naiset, mutta kaiken kaikkiaan miespotilaiden osteoporoosi tunnistettiin ja hoidettiin epätyydyttävästi: kolmella murtumapotilaalla viidestä hoito oli vajaatehoista tai puuttui. Lisäksi tutkimus osoitti, että jos sairaalassa ei aloiteta luulääkitystä tai selkeästi ohjeisteta jatkohoitolääkäriä sen aloittamisesta, hoitoa ei hevin aloiteta myöhemminkään.

Tulosten parantamiseksi tehostamme aktiivisella tiedottamisella ja kouluttamisella kaikkien ammattiryhmien kykyä tunnistaa osteoporoosi ja ohjata potilas aktiiviseen hoitoon. Lisäksi tehostamme osteoporoosihoitajien osuutta potilaiden tavoittamisessa, ja rakennamme atk-pohjaisen ohjelman kaikkien riskiryhmään kuuluvien potilaiden tavoittamiseksi. Meidän on myös tehostettava yhteistyötä terveyskeskusten kanssa potilaiden jatkohoidon varmistamiseksi ja niiden potilaiden tunnistamiseksi, jotka hoidetaan erikoissairaanhoidon ulkopuolella.

Tästä asiasta tiedettiin

- Murtumapotilaiden osteoporoosi tunnistetaan ja hoidetaan heikosti hyvin yleisesti: asianmukaisen luulääkityksen saa vain 10-20 % potilaista.

- Lonkkamurtumiin liittyy suuri (9-36 %) kuolleisuus ensimmäisenä seurantavuonna vamman jälkeen, ja luulääkitys vähentää kuolleisuutta.

- Miespuoliset lonkkamurtumapotilaat ovat keski-iältään nuorempia kuin naispuoliset, miespotilaiden kuolleisuus on suurempi ja sekundaarisen osteoporoosin osuus riskitekijänä on miehillä suurempi.

- Vaikka lonkkamurtumien ikäspesifinen yleistyminen on Suomessa pysähtynyt, väestön vanheneminen lisää etenkin naispuolisten lonkkamurtumapotilaiden määrää. Samalla heidän keski-ikänsä nousee.

Tämä tutkimus opetti

- Lonkkamurtumapotilaiden kuolleisuus oli suuri ja kaatumiselle altistavat neuropsykologiset sairaudet yleisiä, miehillä etenkin alkoholin ongelmakäyttö.

- Perusterve mies saa ani harvoin lonkkamurtuman alle 70-vuotiaana.

- Osteoporoosi tunnistettiin ja hoidettiin hyvin naisilta ja miehiltä, joilla oli lonkkamurtuma, mutta vain tyydyttävästi miehiltä, joilla oli muu murtuma.

- Murtuman saaneiden yli 70-vuotiaiden miesten osteoporoosia on hoidettava nykyistä tehokkaammin.