Näkövammaisuus ja subjektiiviset näkövaikeudet vanhusväestössä

Tuoreessa amerikkalaisessa tutkimuksessa joka neljännellä 75 vuotta täyttäneellä todettiin toiminnallista vajavuutta heikentyneen näön takia. Laitoshoidossa olevista vanhuksista oli sokeita yksi kuudesta (1). Em. tutkimuksessa sokeuden rajana oli näöntarkkuus <= 0,1, mikä on hieman suurempi kuin meillä käytetty kansainvälinen raja-arvo (< 0,05) (2).

Suomen Näkövammarekisteriin ilmoitetuista näkövammaisista oli vuoden 1993 tilastojen mukaan 65 vuotta täyttäneitä 63 % (3). Rekisterin aineistossa tavallisimmat näkövammaisuuden syyt tässä ikäryhmässä olivat keskeisen verkkokalvon ikärappeuma (makulan seniili degeneraatio) (52 %), glaukooma (14 %) ja diabeettinen retinopatia (8 %). Näkövammarekisteri ei kuitenkaan ole vielä kattava, eikä rekisteriin Suomessa yleensä ilmoiteta "ohimenevää", esimerkiksi harmaakaihista johtuvaa näkövammaisuutta, joka on WHO:n tilastojen mukaan kuitenkin yleisin näkövammaisuuden syy maailmassa (4).

Tämä raportti perustuu väestöpohjaiseen tutkimukseen, jossa selvitettiin näkövammaisuuden esiintyvyyttä ja sen syitä suomalaisessa vanhus- väestössä (5,6).

AINEISTO JA MENETELMÄT

Silmätutkimus tehtiin osana laajaa väestöpohjaista poikkileikkaustutkimusta kolmen Oulun ympäristön terveyskeskuspiirin (Hailuoto, Kempele, Oulunsalo) 70 vuotta täyttäneelle väestölle. Väestörekisterin mukaan tutkimuksen piiriin kuuluvia oli yhteensä 560 henkilöä. Heistä 500 (89 %) tutkittiin.

Tutkituista oli naisia 321 (64 %) ja miehiä 179 (36 %). Keski-ikä oli 76 vuotta. Naisista 63 % kuului ikäluokkaan 70-79 vuotta, 33 % ikäluokkaan 80-89 vuotta ja 4 % oli täyttänyt 90 vuotta. Miehillä vastaavat luvut olivat 74 %, 23 % ja 3 % (kuvio 1). Tutkituista oli laitoshoidossa 74 (15 %).

Tutkittaville lähetettiin etukäteen kyselykaavake, jossa tiedusteltiin mm. aiemmista silmätaudeista ja -leikkauksista, silmälääkkeistä ja subjektiivisista näköongelmista kaukonäössä, liikkumisnäössä tai lukemisessa. Erikseen kysyttiin vielä television katselusta (näkee tekstin, näkee vain kuvan tai ei näe televisiota lainkaan, ei katso televisiota muista syistä) ja lukunäöstä (näkee sanomalehtitekstin tai lukee kirjoja, näkee vain otsikot, ei näe lukea lainkaan).

Kaikille tutkimukseen osallistuneille pyrittiin tekemään täydellinen kliininen silmätutkimus ja silmänpohjien valokuvaus. Objektiivinen näöntarkkuuden määritys pystyttiin tekemään 476 tutkittavalle (95 %). Kaihin esiintyvyyttä voitiin tutkia biomikroskoopilla 445:ltä (89 %), ja oftalmoskooppia apuna käyttäen saatiin tietoja kaihin olemassaolosta 487 tutkittavalta (97 %). Silmänpohjia päästiin näkemään oftalmoskoopilla 478 henkilöltä (96 %), ja silmänpohjien valokuvaus onnistui ainakin toisesta silmästä 414 potilaalta (83 %).

Näkövammaisuuden luokituksessa käytettiin WHO:n luokitusta (2), jonka mukaan kaukonäöntarkkuus 0,05-< 0,3 vastaa heikkonäköisyyttä ja alle 0,05 sokeutta.

Harmaakaihia pidettiin näkövammaisuuden syynä niissä tapauksissa, joissa silmänpohjaa ei voitu nähdä mykiön muutosten takia tai muutokset haittasivat näkyvyyttä merkittävästi eikä selvää silmänpohjasairautta ollut todettavissa. Keskeisen verkkokalvon ikärappeuma oli näkövammaisuuden syynä niissä tapauksissa, joissa tarkannäkemisen alueella todettiin tyypilliset vaikea-asteiset rappeumamuutokset. Osalla tutkittavista oli sekä merkittävää mykiönsamentumaa (kaihi) että näköön vaikuttavia verkkokalvon rappeumamuutoksia. Glaukoomaa pidettiin näkövammaisuuden syynä, jos tutkittavalla oli aikaisemmissa tutkimuksissa todettu huomattava glaukooman aiheuttama näkökenttäpuutos. Muut silmänpohjan sairaudet, esimerkiksi diabeettinen retinopatia, diagnosoitiin silmänpohjavalokuvista.

TULOKSET

Normaali tai enintään kohtalaisesti heikentynyt näöntarkkuus

= 0,7) ainakin toisessa silmässä oli 59 %:lla tutkituista (281/476), ja 30 %:lla näöntarkkuus oli vain kohtalaisesti heikentynyt (0,3-0,6). Normaalin näöntarkkuuden esiintyvyys väheni iän mukana 70-79-vuotiaiden yli 70 %:sta 90 vuotta täyttäneiden alle 10 %:iin (kuvio 2), eikä miesten ja naisten välillä todettu eroa, kun ikä otettiin huomioon. Vanhimmassa ikäryhmässä oli paljon henkilöitä (29 %), joilta näöntarkkuutta ei saatu tutkituksi yhteistyövaikeuksien tai tutkittavan huonon yleiskunnon takia. Normaali tai lähes normaali näöntarkkuus oli yleisempi kotona asuvilla vanhuksilla (yli 90 %:lla) kuin laitoshoidossa olevilla (30 %:lla) (kuvio 3).

Näkövammaisuus

Näkövammaisia tutkituista oli 12 %, eli 10 % oli heikkonäköisiä ja 2 % sokeita. Näkövammaisten määrä lisääntyi iän mukana siten, että 70-79-vuotiaista heitä oli 4,5 % mutta 90 vuotta täyttäneistä 24 %. Yhtään sokeaa 90 vuotta täyttäneiden ryhmässä ei silti ollut (kuvio 4). Näöntarkkuutta ei kuitenkaan pystytty määrittämään lähes kolmannekselta yli 90-vuotiaista. Laitoshoidossa olevilla oli merkitsevästi huonompi näöntarkkuus kuin kotona asuvilla (p = 0,0001, khiin neliö-testi). Kotona asuvista alle 1 % oli sokeita ja heikkonäköisiäkin oli miehistä vain 3 % ja naisista 7 % (kuvio 3). Laitoksissa asuvista miehistä oli sokeita 11 % ja heikkonäköisiä 26 %. Näköä ei pystytty tutkimaan 22 %:lta. Laitoksissa asuvista naisista oli sokeita 6 %, heikkonäköisiä 34 %, ja 34 %:lta näköä ei voitu tutkia.

Subjektiiviset näkövaikeudet

Subjektiiviset vaikeudet kauas näkemisessä yleensä (kuvio 5) ja erityisesti television näkeminen (kuvio 6) korreloivat objektiiviseen kaukonäön arvoon, mutta jokaisessa näöntarkkuusryhmässä oli huomattavia eroja subjektiivisissa tuntemuksissa. Tutkittavista, joiden objektiivinen näöntarkkuus luokiteltiin normaaliksi tai lähes normaaliksi, 24 % valitti vaikeuksia kaukonäössä, kun taas 33 % heikkonäköisistä ja 22 % sokeista ei maininnut tällaisista vaikeuksista (kuvio 5). Television tekstin näkeminen edellytti yleensä vähintään näöntarkkuutta 0,3 (kuvio 6).

Television katselussa oli ongelmia vain 10 %:lla 70-79-vuotiaista, 80-89-vuotiaista 18 %:lla ja 90 täyttäneistä 24 %:lla (kuvio 7). Sellaisten henkilöiden määrä, jotka eivät muusta syystä katso televisiota, lisääntyi iän mukana.

Lukunäkö heikkeni myös selvästi iän mukana. Normaalia sanomalehtitekstiä näki lukea 82 % 70-79-vuotiaista, 57 % 80-89-vuotiaista ja 29 % yli 90-vuotiaista. Vastaavasti nuorimmassa ikäryhmässä lukunäkö puuttui kokonaan 5 %:lta, vanhemmissa ikäluokissa 12 %:lta. Lukemis- ja lähinäkövaikeudet olivat yleensä tavallisempia kuin ongelmat kauas näkemisessä tai television katselussa (kuvio 8), ja kaikissa ikäryhmissä yleiset näkövaikeudet lähelle ja kauas koettiin suuremmiksi kuin spesifiset vaikeudet lukemisessa tai television katselussa.

Näkövammaisuuden syyt

Näkövammaisuuden yleisin syy oli keskeisen verkkokalvon ikärappeuma. Se aiheutti yksinään yli kolmasosan (39 %) kaikesta näkövammaisuudesta ja yhdessä kaihin kanssa yli puolet (56 %) (kuvio 9). Neljäsosalla (28 %) näkövammaisista näön heikentyminen johtui ainakin osaksi kaihista, eli 3 %:lla koko tutkitusta väestöstä kaihi oli näkövammaisuuden syy tai osasyy.

POHDINTA

Nyt tutkitussa väestössä näkövammaisten määrä (12 %) vastasi Häkkisen vuonna 1984 turkulaisesta väestöotoksesta saatuja prevalenssilukuja (7). Häkkisen tutkimuksessa näkövammaisuuden raja oli tosin hieman nyt käytettyä parempi eli 0,3 tai huonompi, tässä tutkimuksessa 0,3:n näöntarkkuutta ei laskettu näkövammaisuuteen. Myös ikäryhmät olivat erilaiset: Häkkisen aineistossa 65 vuotta täyttäneistä näkövammaisia oli 8,5 %, 75 vuotta täyttäneistä 19,5 %, ja sokeita koko aineistossa oli 2,3 %, mutta sokeudenkin raja-arvo (0,1 tai pienempi) oli nyt käytettyä (< 0,05) hieman suurempi. Molemmissa suomalaisissa tutkimuksissa sekä heikkonäköisten että sokeiden määrä oli yli kaksinkertainen verrattuna Baltimoressa Yhdysvalloissa vuonna 1990 tutkittuun väestöpohjaiseen otokseen (8). Eron syytä ei tiedetä.

Jos näkövammaisuuden esiintyvyys on koko ikääntyneessä väestössä sama (12 %), Suomessa on noin 55 000 iäkästä näkövammaista. Väestörekisterin mukaan yli 70-vuotiaita oli vuonna 1991 noin 460 000 (9). Näkövammaisuuden prevalenssi on 65 vuotta täyttäneillä naisilla Näkövammarekisterin mukaan noin 0,9 % ja miehillä noin 0,6 % (3). Jos ko. tilaston alaikäraja olisi 70 vuotta, prevalenssiluvut olisivat jonkin verran suuremmat, mutta silti näkövammaisten määrä oli nyt tutkitussa väestössä yli kymmenkertainen Näkövammarekisteriin ilmoitettujen määrään verrattuna. On mahdollista, että näkövammaisten määrässä olisi alueellista vaihtelua, vaikkakin käytettävissä olevat tiedot Turusta 10 vuoden takaa (7) ja nyt Oulun seudulta ovat varsin samansuuntaiset. Ilmeistä onkin, että Näkövammarekisterin kattavuus on ainakin vanhusten kohdalla vielä varsin puutteellinen.

Väestöpohjaisissa tutkimuksissa keskeisen verkkokalvon ikärappeuma on tavallisin näkövammaisuuden syy iäkkäässä väestössä (3,4,7). Sama todettiin nyt tutkitussa väestössä. Erään amerikkalaisen tutkimuksen mukaan laitoshoidossa olevien henkilöiden tavallisin näkövammaisuuden syy oli kuitenkin harmaakaihi (1). Meillä ei havaittu eroa kotona asuvien ja laitoshoidossa olevien näkövammaisuuden syissä. Laitoshoidossa olevilla oli silti merkitsevästi enemmän sekä sokeutta että heikkonäköisyyttä kuin kotona asuvilla. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan selvitetty, kuinka monella heikko näkö oli ollut syynä tai osasyynä laitoshoitoon joutumiseen. Mainitun amerikkalaisen tutkimuksen mukaan laitoshoidossa olevien näkövammaisuudesta huomattava osa oli korjattavissa asianmukaisella refraktiokorjauksella tai kaihileikkauksella (1). Nyt tutkitussa väestössä kaihileikkauksesta olisi todennäköisesti ollut hyötyä alle 30 %:lle näkövammaisista, eikä kotona asuvien ja laitoshoidossa olevien välillä ollut merkitsevää eroa. OYS:ssa vastikään tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että kaihileikkaukseen tulevista kotona asuvista potilaista 17 % täytti näkövamman kriteerit, laitoshoidossa olevista 35 % (10). On mahdollista, että näköä parantavia toimenpiteitä, esimerkiksi kaihileikkauksia, tehdään laitoshoidossa oleville myöhemmin kuin kotona asuville.

Vuonna 1984 Häkkinen arvioi kaihin olevan osasyy näkövammaisuuteen yli puolella (53 %) 65 vuotta täyttäneistä näkövammaisista ja ainoa syy 12 %:lla (7). Tässä tutkimuksessa kaihi oli näkövammaisuuden ainoa syy 11 %:lla ja ainakin osasyy 28 %:lla näkövammaisista ja 3 %:lla koko aineistosta. Tämän perusteella koko maassa olisi ainakin osittain kaihin takia näkövammautuneita yli 70-vuotiaita vajaa 14 000, mikä vastaa noin puolta koko Suomen nykyisestä vuosittaisesta kaihileikkauskapasiteetista. Kaihileikkauksen aiheena ei kuitenkaan ole pelkästään näkövammaisuusrajan täyttyminen tai 70 vuoden ikäraja. Esimerkiksi OYS:ssa vuonna 1990 tehdyn selvityksen mukaan kolme neljäsosaa kaihileikkauksista tehtiin näkövammaisuuskriteerejä lievemmillä aiheilla (paremmalla näöntarkkuusarvolla), ja samassa aineistossa yli kolmasosa leikatuista potilaista oli alle 70-vuotiaita (10). Olettaen, että tilanne ja leikkausaiheet olisivat samanlaiset koko maassa, kaihileikkaus olisi tarpeellinen yli 90 000 suomalaiselle, mikä vastaa lähes 8 %:a 55 vuotta täyttäneistä (noin 1 190 000 vuonna 1991). Kun otetaan huomioon, että kaihi on yleensä molemmissa silmissä, tarvittavien kaihileikkausten määrä olisi huomattavasti tätäkin suurempi.

Vanhusten suhteellinen osuus väestöstä vaihtelee suuresti maan eri osissa, joten kaihileikkaustenkin tarve vaihtelee. Esimerkiksi nyt tutkituissa kolmessa kunnassa yli 70-vuotiaiden määrä oli Oulunsalossa 2,7 % mutta Hailuodossa 14,6 % ja koko aineistossa 3,5 %. Koko maan väestöstä on yli 70-vuotiaita noin 460 000 henkeä (9 %), ja esimerkiksi Helsingissä tuonikäisiä on 13 %. Vaikka esitetyt prevalenssit poikkeaisivatkin jonkin verran maan eri osissa, nämä luvut selittävät nykyiset ja jatkuvasti kasvavat kaihileikkausjonot.

KIRJALLISUUTTA