Nuoret psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa

Nuoruusikä, ikävuodet 12-22, koostuu varhaisnuoruudesta, varsinaisesta nuoruusiästä ja jälkinuoruusvaiheesta. Näissä kaikissa vaiheissa on omat kehitystarpeensa. Varsinaisen nuoruusiän katsotaan sijoittuvan ikävuosien 15-19 aikaan (1). Nuorisopsykiatrista hoitotutkimusta hankaloittaa nuorisopsykiatrisen diagnostiikan, hoidon ja hoitojärjestelmän monimuotoisuus. Nuoria hoidetaan lastenpsykiatrian, aikuispsykiatrian ja sosiaalitoimen yksiköissä (kasvatus- ja perheneuvolat), joiden viitekehys, työtavat ja hoidon lähtökohdat ovat erilaiset, joten esimerkiksi hoidon tulosten arviointi on vaikeaa. Diagnostisten kriteerien vaihtelevuus vaikeuttaa lisäksi tutkimustulosten vertailua (2).

Nuoruusikään kuuluva minän heikkous vaikeuttaa normaalin nuoruusiän kriisin ja psykopatologisen oirekuvan erottamista toisistaan. Ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta on myös terveillä nuorilla, joskin kliinisessä potilasaineistossa kokonaisvaltaisia psyykkisiä oireita on havaittu merkittävästi enemmän. Nuoruusiän masennus ja muut psyykkiset oireet saattavat näkyä kouluvaikeuksina, vaikeuksina sosiaalisissa ja perhesuhteissa sekä käyttäytymishäiriöinä. Oireiden monimuotoisuus vaikeuttaa diagnostista arviointia (3).

Kansainvälisissä epidemiologisissa tutkimuksissa 10-20 %:n nuorista on todettu kärsivän psyykkisistä häiriöistä (4,5,6), ja Suomessa tilanne on ilmeisen samanlainen (2,3). Tutkimuksia psykiatrisessa hoidossa olevista nuorista on niukasti. Siksi onkin tarvetta selvittää, millaisista oireista kärsivät nuoret ovat erikoissairaanhoidossa, kuinka pitkiä hoidot ovat ja toistuuko hoidon tarve. Nuorten hoidossa on keskeistä tutkia myös hoitosuhteen laatua ja hoitomotivaatiota, koska kumpikin vaikuttaa hoidon tuloksellisuuteen.

AINEISTO JA MENETELMÄT

KYS:n psykiatrian klinikassa tehtiin toukokuussa 1993 erikoissairaanhoidossa olevien potilaiden hoitokartoitus. Tutkimusotokseen valittiin kaikki avohoitopotilaat, joilla oli vähintään kolme aiempaa tutkimus- tai hoitokäyntiä vuoden 1993 aikana. Kaikki sairaalahoidossa olevat potilaat otettiin ar-vioon. Sairaalapotilaiden tiedot kerättiin toukokuun ensimmäisellä viikolla ja avohoitopotilaiden toukokuun 1993 aikana. Aineiston muodostamista on kuvattu tarkemmin toisaalla (7).

Jokaiselle potilaalle jaettiin tutkimuslomake, johon potilas vastasi nimettömänä. Lomakkeen tutkittavat palauttivat postitse. Potilaan omahoitaja täytti erillisen tutkimuslomakkeen yhteistyössä hoitavan lääkärin kanssa. Lomakkeiden tiedot yhdistettiin myöhemmin yhdeksi aineistoksi.

Potilaan tutkimuslomake

Potilaiden lomakkeessa selvitettiin sosiodemografisia taustatietoja, koulutusta, perhetilannetta sekä arviota työkyvystä. Potilasta pyydettiin myös arvioimaan omaa terveydentilaansa verrattuina muihin samanikäisiin sekä omaan tilanteeseensa vuotta aiemmin.

Potilaiden taloudellinen toimeentulo kartoitettiin kysymyksellä: millainen on taloudellinen toimeentulonne nykyisin? Vastausvaihtoehtoja oli neljä (1 = hyvä - 4 = huono), ja analyysissä luokat 1 ja 2 sekä 3 ja 4 yhdistettiin. Sosiaalinen tuki arvioitiin kysymyksellä: saatteko mielestänne riittävästi ymmärrystä ja tukea ongelmiinne lähimmiltä ihmisiltänne? Analyysissä jälleen vastausvaihtoehtoluokat (1 = riittävästi - 4 = ei ketään läheistä) yhdistettiin pareittain. Potilaat arvioivat myös suhtautumista tulevaisuuteensa.

Taustamuuttujista kysyttiin äidin siviilisääty potilaan syntyessä. Vastaajat arvioivat myös varhaislapsuutensa tärkeintä tunnesuhdetta (isä, äiti, muu). Lisäksi selvitettiin vanhempien keskinäiset suhteet potilaan lapsuusaikana, avioero, vanhempien kuolema sekä mahdollinen lapsuudessa koettu perheväkivalta.

Lomakkeella arvioitiin myös potilaiden terveyskäyttäytymistä mm. tupakointia ja alkoholinkäyttöä koskevin kysymyksin. Potilaan ja lähihoitajan suhdetta arvioitiin seitsemällä väittämällä, jotka potilas arvioi neliportaisella asteikolla (täysin samaa mieltä - täysin eri mieltä).

Taipumusta psykosomaattiseen reagointiin tutkittiin Derogatisin (8) kehittämällä kyselylomakkeella, jossa on 13-osioinen oireluettelo. Suomessa lomaketta on aiemmin käytetty laajassa Mini-Suomi-terveystutkimuksessa (9). Vastaukset antavat summapistemäärän 0-52, ja pistemäärän kasvu merkitsee suurempaa taipumusta psykosomaattiseen oireiluun (ps-pisteet).

Masentuneisuutta kartoitettiin erikseen 13-osioisella Beckin depressioasteikolla. Vastaukset tuottavat pistemäärän 0-39, ja pistemäärän kasvaessa depressiivisyys on vaikeampaa (10,11).

Henkilökunnan tutkimuslomake

Potilasta hoitavan terapeutin ja lääkärin täyttämä lomake sisälsi tiedon hoitopaikasta (avohoito, sairaalahoito) ja psykiatrisesta päädiagnoosista, joka määriteltiin voimassa olevan tautiluokituksen mukaisesti (12).

Potilaiden kliininen tila ja selviytyminen tutkimusta edeltävän vuoden aikana ja tutkimushetkellä arvioitiin GAS-asteikolla (Global Assessment Scale) (12,13). GAS-asteikko muodostuu 10:stä kokonaistoimintaa kuvaavasta osiosta, joiden mukainen pisteytys on kuvattu kunkin vaihtoehdon kohdalla. GAS-pisteet perustuvat arvioon mm. psyykkisistä oireista, ihmiskontaktien määrästä ja laadusta ja yleisestä elämän hallinnasta (vaihteluväli 0-99). Mitä pienempi pistemäärä on, sitä huonompi on psykososiaalinen selviytyminen. Kunkin osion kohdalla (vaihteluväli 10 pistettä) kuvataan oireet, ihmiskontaktit ja elämän hallinta, joiden perusteella saadaan lopullinen pisteytys.

Lisäksi selvitettiin avohoidon kesto kuukausina, aiempien sairaalahoitojen lukumäärä ja potilaan ikä psyykkisten oireiden alkaessa ja hänen tullessaan ensimmäisen kerran psykiatriseen erikoissairaanhoitoon. Lomakkeella arvioitiin myös käytössä oleva psykoterapeuttinen hoitomuoto ja hoitokäyntien tiheys. Terapeutin ammatti, koulutus sekä hoitosuhteen mahdollinen työnohjaus selvitettiin. Potilaiden käyttämä psyykenlääkitys arvioitiin dikotomisesti (käyttää - ei käytä).

Lomakkeeseen kirjattiin potilaan psykiatrinen erikoissairaanhoito ennen nykyistä hoitojaksoa, itsemurhayritykset, päivystyskäyntien tarve viimeksi kuluneen puolen vuoden aikana ja sovittujen vastaanottoaikojen noudattaminen. Omahoitaja arvioi myös hoitosuhteen mahdollista ongelmallisuutta dikotomisesti (kyllä - ei). Kunkin potilaan psyykkinen status arvioitiin lisäksi 17 oireen avulla. Oireluetteloa on käytetty aiemmin mm. Mini-Suomi-terveystutkimuksessa (9). Kunkin oireen esiintyminen tutkimushetkellä arvioitiin kolmitasoisella asteikolla (ei lainkaan, lievä tai runsas).

Analyysiin otettiin vain niiden potilaiden lomakkeet, joista oli myös henkilökunnan arvio. Nuoruusikäisten (14-22 v) aineistossa oli 119 henkilöä. Tilastollisessa käsittelyssä on käytetty khi2-testiä tai Mantel-Haenszelin testiä luokkamuuttujille ja Studentin t-testiä jatkuville muuttujille (SPSS 1988).

TULOKSET

Vastanneista (n = 119) oli poikia 38 (32 %) ja tyttöjä 81 (68 %). Poikien iän keskiarvo oli tutkimushetkellä 18,5 v ja tyttöjen 18,7 v, joten nuoret olivat pääosin varsinaisen nuoruusiän loppuvaiheessa. Alle 18-vuotiaita oli 43 (poikia 16, tyttöjä 27), eli 36 % koko tutkimusaineistosta. Nuorista 39 %:lla oli ollut jo aiemmin hoitojakso psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa.

Psykoosidiagnoosi oli 16 nuorella (14 %) - depressio eriasteisine oirekuvineen luokiteltiin erikseen (taulukko 1). Psykoosiryhmästä alle 18-vuotiaita oli vain kaksi; 15-vuotias poika, jolle oli dia-gnosoitu lyhytkestoinen psykoosireaktio ja 17-vuotias tyttö, jolla oli tarkemmin määrittelemätön psykoosi. Skitsofreniaryhmän diagnoosi oli 8 nuorella (7 %), jotka kaikki olivat yli 18-vuotiaita. Masennus oli yleisin psykiatrinen diagnoosi. Vakavan masennustilan diagnoosin sai 12 nuorta (10 %), pitkäaikaisen masennuksen diagnoosin 15 nuorta (13 %) ja masentuneisuutena ilmenevän sopeutumishäiriön diagnoosin 3 nuorta (2 %). Persoonallisuushäiriö oli ensisijaisena diagnoosina 13 nuorella (11 %) ja neuroottinen häiriö (pitkäaikainen masentuneisuus pois lukien) 17 potilaalla (14 %), joista valtaosa oli yli 18-vuotiaita. Syömishäiriödiagnooseja oli yhteensä 5 tytöllä. Muista diagnooseista yleisin oli identiteettihäiriö (12 nuorta, 10 %).

Psykiatrinen avohoito oli kestänyt pojilla ja tytöillä keskimäärin vuoden. Hoitoon tullessaan potilaat, sekä tytöt että pojat, olivat keskimäärin 17-vuotiaita. Poikien psyykkiset oireet olivat alkaneet keskimäärin 14,5 vuoden iässä ja tyttöjen 15,3 vuoden iässä; ero ei ole tilastollisesti merkitsevä. Osastohoidossa oli tutkimushetkellä 29 potilasta (24 %), 16 poikaa ja 13 tyttöä. Alle 18-vuotiaista oli sairaalahoidossa 31 %, valtaosa nuorisopsykiatrisella osastolla, ja yli 18-vuotiaista 21 % (16 nuorta).

Nuorten suhtautuminen hoitajaansa oli tyytyväistä molemmissa ikäryhmissä, joskin alle 18-vuotiaat olivat hiukan tyytymättömämpiä. Alle 18-vuotiaista 18 % halusi vaihtaa hoitajaansa, yli 18-vuotiaista vastaava osuus oli 7 %. Lääkärin osuuteen hoidossa oli yli 18-vuotiaista tyytyväisiä 63 % ja nuoremmista 70 %. Perheen mukanaoloon hoidossa oli nuoremmista tyytyväisiä 73 %, varttuneemmista 66 %. Avohoitoon oli tyytyväisiä alle 18-vuotiaista 70 % ja varttuneemmista nuorista 75 %.

Lääkehoitoa saivat useammin pojat ja yli 18-vuotiaat. Neuroleptilääkitys oli koko aineistosta 21 %:lla, joista valtaosa oli yli 18-vuotiaita. Pojista 32 % käytti neuroleptilääkitystä, tytöistä 16 %. Pitkävaikutteisia injektio-neurolepteja ei ollut käytössä kellään eikä myöskään lääkitystä lääkkeiden sivuoireisiin. Masennuslääkkeitä oli kaikkiaan 18 nuorella (15 %). Yli 18-vuotiaista 21 % käytti masennuslääkkeitä ja nuoremmasta ikäryhmästä 5 %. Pojista 13 % käytti masennuslääkkeitä, tytöistä 16 %. Bentsodiatsepiineja käytti 23 nuorta (19 %), alle 18-vuotiaista 12 %, yli 18-vuotiaista 24 %. Pojista 32 %:lla oli bentsodiatsepiinilääkitys, tytöistä vain 16 %:lla. Kaikista nuorista 62 %:lla (n = 74) ei ollut lääkitystä lainkaan. Tytöistä 68 % (n = 55) ja pojista 50 % (n = 19) ei käyttänyt lääkitystä.

Yleisin hoitomuoto oli yksilöterapia (90 %), ja hoitokontakteja oli noin 80 %:lla vähintään kerran viikossa. Työnohjausta käytettiin puolessa tapauksista. Omahoitajan arvion mukaan 42 %:ssa hoitosuhteista oli ongelmia, ja näistä hoitosuhteista kolmasosassa ei ollut työnohjausta.

Suurin osa nuorista asui edelleen vanhempiensa kanssa (taulukko 2). Alle 18-vuotiaista joko molempien vanhempien tai jommankumman luona asui 79 % ja yli 18-vuotiaista 41 %. Parisuhteessa eli tutkimushetkellä 11 % nuorista, kaikki yli 18-vuotiaita. Heistä kolmella oli huollettavia alaikäisiä. Ylioppilastutkinnon oli suorittanut yli 18-vuotiaista 19, opistoasteen tutkinnon tai ammattikoulun tutkinnon 22. Hyvänä tai kohtuullisen hyvänä piti taloudellista toimeentuloaan kaikkiaan 60 % nuorista. Toimeentulotukea oli tarvinnut viimeisen vuoden aikana kuitenkin 35 % tutkimusryhmästä, heistä suurin osa varttuneemmasta ikäryhmästä.

Melkein puolet alle 18-vuotiaista, mutta vain 14 % yli 18-vuotiaista arvioi, ettei tarvitse psykiatrista hoitoa. Myös sukupuolten välillä oli eroa: pojista 49 % ja tytöistä 26 % koki, ettei tarvitse saamaansa hoitoa. Kaikista nuorista vain 25 % katsoi, ettei ollut saanut hoidosta apua ongelmiensa ratkaisemiseen. Psyykkisiin ongelmiinsa tunsi saaneensa merkittävää apua puolet nuorista.

Itsetuhoisuus oli terapeutin arvion mukaan vaikeaa neljällä tytöllä. Lievemmin itsetuhoisiksi arvioitiin nuoremmista nuorista 21 % ja varttuneemmista 28 %. Aiempia itsemurhayrityksiä oli 18 %:lla nuorista, ja heistä kolme nuorta oli yrittänyt itsemurhaa vähintään kolme kertaa. Psykososiaalisen toimintatason suhteen pojat ja tytöt erosivat toisistaan: poikien toimintataso arvioitiin selvästi heikommaksi sekä edeltävänä vuonna että tutkimushetkellä (taulukko 3).

Beckin depressioasteikon mukaan tytöt olivat hieman poikia masentuneempia (keskiarvo 8,6 vs 6,3), mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä (taulukko 4). Psykiatrisista oireista runsaimpina ilmeni masentuneisuutta, lähes 90 %:lla nuorista. Väsymystä ja tarmon puutetta oli yli puolella, jännittämistä 68 %:lla, unettomuutta lievänä tai vaikeampana noin kolmasosalla nuorista ja runsasta rauhattomuutta noin viidesosalla nuorista ja lievempänä noin kolmasosalla (taulukko 4). Jännittäminen oli oireena selvästi vaikeampi yli 18-vuotiailla, sen sijaan nuoremmilla nuorilla oli useammin keskittymiskyvyn puutetta ja rauhattomuutta. Samoin kipuja ja särkyjä oireina kuvattiin enemmän varttuneemmilla nuorilla.

Miltei kolmasosa (30 %) vastanneista piti terveydentilaansa huonompana kuin muiden samanikäisten. Nuorista 24 % arvioi terveydentilansa olevan tutkimushetkellä huonompi kuin vuosi sitten. Kymmenesosa alle 18-vuotiaista piti työkykyään osittain huonontuneena, yli 18-vuotiaista neljäsosa. Täysin työkyvyttömänä piti itseään 11 % yli 18-vuotiaista, sen sijaan alle 18-vuotiaista yksikään ei katsonut olevansa täysin työkyvytön. Psykosomaattisia oireita oli tytöillä hiukan enemmän kuin pojilla (ps-pisteiden keskiarvo 12,5 vs 10,6), ei kuitenkaan tilastollisesti merkitsevästi.

Nuorista puolet suhtautui tulevaisuuteen luottavaisesti tai melko luottavaisesti. Eriasteista epävarmuutta tulevaisuuden suhteen kuvasi tuntevansa myös noin puolet, ja kummastakin ikäryhmästä noin 12 % ilmoitti, että ei halua edes ajatella koko asiaa.

Alle 18-vuotiaista 20 % kertoi käyttävänsä alkoholia viikoittain tai useammin ja vanhemmista nuorista 19 %. Nuorista ilmoitti käyttäneensä huumeita 9 % viimeisen vuoden aikana; alle 18-vuotiaista 10 %, yli 18-vuotiaista 8 %. Tupakointi oli yleisempää nuoremmilla nuorilla: alle 18-vuotiaista oli tupakoimattomia 45 % ja yli 18-vuotiaista 61 %.

Nuorista suurin osa oli syntynyt avioliitossa. Avioliiton ulkopuolella syntyneiden osuus oli alle 18-vuotiaista 19 %, sitä vanhemmista 7 %. Tutkimuskysymys ei antanut mahdollisuutta kuvata vanhempien mahdollista avoliitossa elämistä, joka saattaa selittää nuorempien nuorten osalta avioliiton ulkopuolella syntyneiden määrää, avoliittojen yleistyttyä 1970-luvulla. Tutkimuksessa selvitettiin myös vanhemman menettämistä. 46 nuoren (39 %) vanhemmat olivat eronneet. Isä oli kuollut 11 nuorelta (9 %) ja äiti 7:ltä (6 %). Poikien isistä oli kuollut 13 % (tytöillä 7 %), ja vastaavasti poikien äitejä oli kuollut 13 % (tyttöjen äitejä 2 %).

Nuorista 38 % kuvasi vanhempiensa suhteen hyväksi tai melko hyväksi, huonona tai melko huonona suhdetta piti 27 % nuorista. Loput pitivät vanhempien suhdetta tavallisena. Perheväkivaltaa joko itseensä kohdistuneena tai toiseen vanhempaan kohdistuvana oli kokenut 35 % nuorista. Alle 18-vuotiaista 37 % oli kärsinyt perheväkivallasta ja varttuneemmista 32 %. Huolimatta kodin mahdollisesta riitaisuudesta ja väkivaltaisuudesta, nuorista suurin osa koki saavansa riittävästi sosiaalista tukea lähimmiltä ihmisiltään (80 %).

POHDINTA

Tutkimusaineiston 119 vastaajaa edustaa varsin vähäistä osuutta psyykkisistä häiriöistä kärsivistä nuorista, kun otetaan huomioon epidemiologisten tutkimusten mukaiset esiintyvyysluvut. Monissa tutkimuksissa on todettu, että hoitoon hakeutumisen ja hoitoonpääsyn viivästyminen on nuorilla tavallista (14). Tässä tutkimuksessa todettiin, että pojilla oireiden alkamisesta hoitoontuloon kului hiukan yli kaksi vuotta ja tytöillä vastaavasti hiukan yli vuosi. Tulosten mukaan pojat selviytyivät psykososiaalisesti heikommin kuin tytöt, ja poikien psykososiaalinen selviytyminen GAS-pistein arvioituna vaikutti melko huonolta. Tätä selittänee havainto, että diagnoosien mukaan pojat olivat häiriintyneempiä kuin tytöt. Nuoruusikä on jatkuvan kehityksen aikaa ja hoitoontulon pitkä viivästyminen voi aiheuttaa vakavaa kehityksen vinoutumista ja vaikeuttaa huomattavasti myöhempää sosiaalista selviytymistä.

Äskettäin ilmestynyt tutkimus Porin nuorisopsykiatrian yksikön potilaista erosi jossain määrin tuloksiltaan omasta tutkimuksestamme (15). KYS:n aineistossa vastaajista oli molemmissa ikäryhmissä tyttöjä suurempi osa kuin poikia, Porissa päinvastoin. KYS:n tutkimuksessa poikien motivoituminen hoitoon oli selvästi huonompi kuin tyttöjen, ja pojat myös katsoivat harvemmin tarvitsevansa psykiatrista hoitoa. Tämän tutkimuksen tulos vahvisti myös kliinisen kokemuksen luomaa käsitystä siitä, että iän myötä kyky kokea avuntarvetta ja ottaa hoitoa vastaan paranee. Porilaisessa tutkimuksessa lähes puolet nuorista oli ollut aiemmin psykiatrisessa hoidossa. Samansuuntainen havainto saatiin myös tässä tutkimuksessa: 39 % nuorista oli aiemmin ollut psykiatrisen erikoissairaanhoidon piirissä. Osaksi tätä voi selittää se, että etenkin hyvin nuorten potilaiden hoidot keskeytyvät ennenaikaisesti ja siten hoitotulos jää huonoksi, koska he eivät tunne tarvitsevansa apua.

Sosiodemografisissa taustatekijöissä korostuivat vanhempien menetykset ja avioerot. Vanhemmat olivat eronneet 39 %:lla nuorista, ja jompikumpi vanhemmista oli kuollut 15 %:lla. Vanhempien menettäminen kuoleman tai avioeron kautta voi olla merkittävä trauma nuorelle, ja nuoruusiän kehityksen kannalta suhteen puuttuminen jompaankumpaan vanhempaan on psyykkistä kehitystä vaikeuttava tekijä ja ilmenee usein psyykkisenä oireenmuodostuksena. Muissa tutkimuksissa on todettu, että lapsuusiässä eroja ja menetyksiä kokeneilla nuorilla on usein vaikeuksia nuoruusiän kehityksessä (16,17).

Kodin ilmapiiri osoittautui potilaiden arvioimana ongelmalliseksi. Lähes kolmasosa nuorista piti vanhempiensa keskinäisiä suhteita huonoina tai melko huonoina. Vastaavia tuloksia on saatu myös aiemmin tutkittaessa hoitoon tulleita nuoria (14). Lapsuus- ja nuoruusiässä perhepiirissä koetun väkivaltaisuuden on useissa tutkimuksissa osoitettu liittyvän psyykkiseen problematiikkaan nuoruusiässä (18). Tässä tutkimuksessa varsin monet nuoret, yli kolmasosa tutkituista, olivat kokeneet kodissaan väkivaltaa joko itseensä tai toiseen vanhempaan kohdistuvana.

Nuorten itsemurhien on monissa kansainvälisissä tutkimuksissa arvioitu lisääntyneen viime vuosina (18). Tässä tutkimuksessa hoidossa olevista nuorista oli yrittänyt itsemurhaa miltei viidesosa, ja edelleen ainakin jossain määrin itsetuhoisiksi arvioitiin alle 18-vuotiaista viidesosa ja vanhemmista nuorista yli neljäsosa. Itsemurha-ajatusten esiintymisen on arvioitu lisääntyvän jälkinuoruusvaiheessa (19), jota havaintoa myös tämän tutkimuksen tulokset tukevat. Itsemurhayritys on varsin tavallinen nuorisopsykiatriseen tutkimukseen ohjaamisen syy (3,14). Itsemurhayrityksen katsotaan altistavan myöhemmälle itsetuhoiselle käyttäytymiselle. Nuoren itsetuhoisuuden tunnistaminen, oikea arvioiminen ja hoitoonpääsy on ilmeisen tärkeää.

Masentuneisuutta esiintyi terapeutin arvion mukaan lähes kaikilla nuorilla. Nuorten masentuneisuus voi ilmetä monella eri tavalla, mukaan luettuna keskittymiskyvyn vaikeudet ja epäsosiaalinen käyttäytyminen (20.) Nuorten vihaisuus ja ärtyneisyys voidaan katsoa myös masentuneisuuden ilmenemismuodoiksi (2). Beckin depressioasteikolla tytöt osoittautuivat keskimäärin poikia hiukan masentuneemmiksi. Tulos saattaa kuvata enemmänkin tyttöjen kykyä tarkastella itseään kuin todellista eroa. Beckin depressioasteikkoa on toistaiseksi käytetty nuorilla vähän (21). Tutkimuksessa kysytty suhtautuminen tulevaisuuteen kuvastaa myös masentuneisuutta: vain noin puolet nuorista suhtautui jossain määrin luottavaisesti tulevaisuuteen. Epävarma suhtautuminen tulevaisuuteen voi johtaa sosiaaliseen syrjäytymiseen ja nuori voi jopa jättää käyttämättä koulutusmahdollisuuksiaan.

Kliinisen kokemuksen perusteella on muotoutunut käsitys, että nuorilla voi olla vaikeuksia kokea tarvitsevansa apua psyykkisiin vaikeuksiinsa. Hoitomotivaatio ja koettu hoidontarve lisääntyvät yleensä iän myötä. Useat psyykkisistä ongelmista kärsivät nuoret olivat huolestuneita terveydentilastaan ja pitivät sitä huonompana kuin ikätovereidensa. Nuoren kyky tarkastella itseään ja hakea itselleen apua on vielä puutteellinen ja kehitysvaiheen mukaisesti nuorilla on alttiutta oirehtia ruumiillisesti. Varsinkin vakavista ongelmista kärsivät nuoret tarvitsevat runsaasti tukea ympäristöltään hoitoon hakeutumisessa. Pohjois-Savossa tehty tutkimus osoitti, että jos nuori saa riittävästi tukea, hän pystyy huolestumaan itsestään alkuvaiheen ongelmien kieltämisestä huolimatta (3).

Vaikka hoitomotivaatio vaikuttaa puutteelliselta, ovat nuoret kuitenkin pääosin tyytyväisiä omahoitajasuhteeseensa. Hoitomuotona käytettiin yksilöpsykoterapiaa ja hoitokäyntejä oli tiheästi. Joka toisessa hoitosuhteessa oli myös työnohjaus. Kuitenkin hoitajan ongelmallisina pitämistä hoidoista merkittävässä osassa ei ollut työnohjausta. Työnohjauksella saattaisi olla mahdollista vähentää hoitosuhteen ongelmia. Työnohjauksen ajatellaan olevan nuoria hoidettaessa erityisen tärkeää, koska nuoret kohdistavat helposti terapeuttiinsa epäluottamusta ja negatiivisia tunteita. Hoidossa olevassa nuoressa muutokset tapahtuvat nopeasti ja työnohjauksen avulla on helpompi erottaa, mikä on nuoren tervettä itsenäistymisentarvetta ja mikä tarvetta vastustaa hoitoa. Tämä voi vaikuttaa hoitavan henkilön vastatunteisiin ja vaikuttaa hoidon päättämisen ja jatkamisen ratkaisuihin (22).

Nuorisopsykiatriset potilaat ovat kliinisesti oma ryhmänsä. Nuoruusiässä oirekuva on erilainen kuin aikuisiässä. Nuorten poikien hoitoontulo näyttää viivästyvän huolestuttavasti silloin, kun häiriintyminen on vaikeaa. Huolestuttavaa on myös poikien heikompi psykososiaalinen selviytyminen, ja erityisesti nuoret pojat eivät tunne tarvitsevansa apua. Kouluterveydenhuolto on avainasemassa nuorten varhaisen häiriintyneisyyden havaitsemisessa. Kouluterveydenhuoltoon suunnattu koulutus ja yhteistyö voisi osaltaan edistää häiriöiden varhaista havaitsemista ja toisaalta tehdä nuorille helpommaksi ottaa vastaan apua. Nuorten, koulun ja vanhempien asenteiden muuttuminen lisätiedon myötä voi helpottaa tarkoituksenmukaista hoitoon ohjaamista ja ohjautumista.

KIRJALLISUUTTA