Lehti 46: Alkuperäis­tutkimus 46/2000 vsk 55 s. 4715 - 4719

Päihdelääketieteellinen konsultointi erikoissairaanhoidossa Onko kliinistä vaikuttavuutta?

Päihteet ovat kasvava kansanterveydellinen uhka ja niihin liittyy lisääntynyt sairastavuus, kuolleisuus ja terveyspalvelujen käyttö. Päihderiippuvuuden hyvä hoito edistää myös muiden sairauksien hoitoa ja on usein niiden tuloksellisen hoidon ehdoton edellytys. Tampereen yliopistollisen sairaalan päihdepoliklinikka on ensimmäinen konsultaatio- ja yhteistyöpsykiatrian toimintaperiaatteita soveltava päihdeyksikkö Suomessa. Se on ollut kehittämässä kokonaisvaltaista lähestymistapaa päihteisiin liittyvien häiriöiden arvioinnissa ja hoidossa. Ensimmäiset tulokset toiminnan kliinisestä vaikuttavuudesta ovat lupaavia.

Riitta AlajaPentti SorriPauli PoutanenKaija Seppä

Päihdehoitoon hakeudutaan vuosien viiveellä eli vasta kun riippuvuus syvenee ja ongelmat alkavat kasautua (1). Kuitenkin jo sitä ennen terveyspalvelujen käyttö lisääntyy päihteistä johtuvien tapaturmien, päihteiden yliannostelun, vieroitustilojen ja lisääntyneen sairastumisalttiuden vuoksi (2). Ongelman siinä vaiheessa on ratkaisevaa, miten hyvin lääkäri havaitsee haitallisen päihteiden käytön, miten suureksi hän arvioi siitä aiheutuvat terveysriskit ja miten vakuuttavasti hän suosittelee ongelman hoitamista. Moore ym. osoittivat, että jos alkoholin käyttöön ei sairaalassa lainkaan puututa, puolet alkoholipotilaista aloittaa juomisen kahden viikon sisällä kotiuttamisesta (3).

Chermack ym. haastattelivat sairaalahoidossa olevia päihdepotilaita sekä heidän läheisiään ja totesivat, että potilaat antoivat yllättävän luotettavaa tietoa omasta päihteiden käytöstään (4). Esimerkiksi alkoholiriippuvuuden diagnoosi oli asetettavissa potilashaastattelun perusteella ilman läheisten tapaamista. Tutkimus osoitti, että vakavan sairastumisen yhteydessä päihdeongelmalle tyypillinen kieltäminen vähenee ja potilaan antamien tietojen luotettavuus paranee. Tästä syystä sairaalassa kannattaa paneutua päihdeongelmiin, varsinkin kun yksilöllisten terveysnäkökohtien muutosvoima on siellä parhaiten hyödynnettävissä.

Tampereen yliopistollisen sairaalan psykiatrian tulosalueella on vuodesta 1996 toiminut päihdepoliklinikka, joka tarjoaa päihdelääketieteellisiä konsultaatioita sairaalan somaattisille ja psykiatrisille yksiköille. Päihdepoliklinikka on hallinnollisesti osa yleissairaalapsykiatriaa, niin että tilat ja henkilökunta ovat osittain yhteiset. Sairaanhoitopiirin ainoana ja Suomen ensimmäisenä päihdelääketieteellisenä yksikkönä sillä on tärkeä rooli alueellisessa ja osin myös valtakunnallisessa koulutus-, kehittämis- ja tutkimustoiminnassa. Tutkimus- ja kehittämistoimintaa johtaa sivuvirassa toimiva ylilääkäri ja kliinisestä toiminnasta vastaa psykiatrian erikoislääkäri, jolla on päihdelääketieteen erityispätevyys. Päihdelääketieteen erityispätevyyskoulutusta varten on yhteistyössä Tampereen A-klinikkatoimen kanssa perustettu erikoistuvan lääkärin virka. Päihdepoliklinikan tärkein taustatuki on Pirkanmaan sairaanhoitopiirin päihdetyöryhmä, jossa ovat edustettuina päihteisiin liittyvistä hoidoista ja ehkäisystä vastaavat hallinnonalat.

PÄIHDELÄÄKETIETEELLINEN KONSULTOINTI JA ARVIOINTI

Päihdepoliklinikan kliinisessä toiminnassa päihdelääketieteellinen konsultointi on keskeisellä sijalla. Päihdelääketieteelliseen konsultaatioon kuuluu 1-2 vastaanottokäyntiä, joiden yhteydessä lääkäri ja päihdepoliklinikan sairaanhoitaja tai sosiaalityöntekijä suorittavat kattavan hoidon tarpeen arvioinnin. Arvioinnin luotettavuuden ja merkityksen lisäämiseksi potilas kutsutaan vastaanotolle yhdessä perheenjäsenen tai tilanteen tuntevan yksityis- tai ammattihenkilön kanssa. Potilaiden ja omaisten lisäksi konsultaatioihin on osallistunut tukihenkilöitä ja henkilökuntaa sosiaali- ja terveyspalveluista sekä päihde- ja kriminaalityöstä. Perhe- ja verkostonäkökulman lisäksi konsultaatioissa pyritään ylläpitämään koulutuksellista vuorovaikutusta, josta potilaat, omaiset ja mukana olevat ammattihenkilöt saattavat hyötyä. Ensisijaista on päihteisiin liittyvien häiriöiden ja päihderiippuvuuden vaikeusasteen määritys sekä päihteisiin liittyvien haittojen ja riskien arviointi. Sen lisäksi arvioidaan yleistä terveydentilaa, mielenterveyden häiriöitä ja hoitopalvelujen käyttöä. Koulutus, työ ja toimeentulo sekä perhe- ja ihmissuhteet selvitetään kaikkien osalta, rikokset ja tuomiot huumeiden käyttäjiltä.

Arvioinnissa käytetään haastattelulomaketta, joka on sovellus kansainvälisestä kliiniseen ja tutkimuskäyttöön tarkoitetusta EuropASI arviointilomakkeesta (5). Potilaat täyttävät ensin SADD- ja SDS-päihderiippuvuuskyselyt (6,7) viimeksi kuluneen vuoden osalta ja puhaltavat alkometriin. Virtsan huumeseulontaa käytetään valikoidusti. Tarvittaessa arviointia täydentävät laboratorio- ja kuvantamistutkimukset tai konsultaatiot. Arvioinnin perusteella tehdään hoitosuositus, jonka tavoitteista ja käytännön toteutuksesta neuvotellaan potilaan ja hänen läheistensä kanssa. Vaativat kuntoutussuunnitelmat tehdään verkostokokouksessa yhdessä potilaan, hänen läheistensä ja hoitoon osallistuvien ammattihenkilöiden kanssa.

Päihdeongelmiin liittyvää erikoissairaanhoidon konsultaatiotoimintaa on aikaisemmin kuvattu kansainvälisissä artikkeleissa, mutta seurantatietoa potilaiden toipumisesta on vähän (8,9,10,11,12). Ainoastaan Fleming ym. raportoivat toipumisesta, jota he arvioivat puolen vuoden kuluttua konsultaatiosta 175 peräkkäisen potilaan osalta 1 098 potilaan aineistosta (9). Seurannasta jäi pois 49 (28 %) potilasta, joukossa 23 kuollutta. 54 (31 %) potilasta oli ollut raittiina koko seuranta-ajan ja 35 (20 %) oli vähentänyt käyttöä. Toipumista havaittiin näin ollen joka toisella potilaalla (51 %), joskaan vähentäneiden käyttömääriä ei raportoitu. Potilaista 54 (31 %) oli alkoholi- ja huumehoidon ohjelmissa, mutta hoidossa olo ei merkitsevästi lisännyt raittiuden osuutta.

TUTKIMUKSEN TARKOITUS

Tutkimuksessa haluttiin selvittää uuden toiminnan kliinistä vaikuttavuutta. Tutkimusaineisto kerättiin osana normaalia kliinistä toimintaa, ja samalla haastattelulomake vakiintui yksikön jokapäiväiseen käyttöön. Tulosten tulkintaa haittaa vertailuryhmän puuttuminen, mutta tutkimuksen lähtökohtana on psykiatristen konsultaatiopotilaiden osalta tehty havainto, että haitallinen päihdekäyttö jatkuu vuosia toistuvista sairaalahoidoista huolimatta (13). Päihteisiin liittyvä sairaalahoito ei siis sinällään johda haitallisen käytön loppumiseen.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Tampereen yliopistollisen sairaalan päihdepoliklinikalle ohjattiin kahden ensimmäisen toimintavuoden aikana (1.1.1996-31.12.1997) 296 eri potilasta, joista 218 (74 %) tuli konsultaatioon (= tutkimusryhmä) ja 77 (26 %) peruutti aikansa tai jätti varatun ajan käyttämättä eikä vastannut uuteen yhteydenottopyyntöön. Poisjääneet potilaat olivat keskimäärin nuorempia kuin konsultaatioon tulleet potilaat (28 vs 42 vuotta). Tutkimusryhmän 218 potilaasta miehiä oli 155 (71 %) ja naisia 63 (29 %). Puolen vuoden kuluttua konsultaatiosta postitettiin seurantakysely, jonka 113 (52 %) potilasta palautti. Potilailta kysyttiin päihdekohtaisesti oliko käyttö vähentynyt, loppunut kokonaan, pysynyt ennallaan vai lisääntynyt konsultaation jälkeen. Alkoholin viikkokulutus ja SADD-pisteet kartoitettiin viimeksi kuluneen kuukauden osalta. Myös jatkohoidon toteutumista ja nykyistä hoidossa oloa tai koettua hoidon tarvetta tiedusteltiin.

Seurannasta poisjääneiden osalta selvitettiin kuolemantapaukset sairaalan hoitorekisterin avulla. Seurantaan osallistuneiden ja siitä poisjääneiden kesken suoritettiin taustatietojen vertailu. Naisten ja miesten kesken verrattiin seurantaan osallistumista ja päihdekäytön muuttumista. Viikkokulutuksen ja SADD-pisteiden muutosta sekä hoidossa oloa tutkittiin niillä miehillä ja naisilla, jotka ilmoittivat päihteiden käytön loppuneen tai vähentyneen konsultaation jälkeen. Lopuksi määritettiin muuttujat, jotka päihdekonsultaatiossa erottelivat ne potilaat, joilla päihdekäyttö jatkossa loppui tai väheni. Tilastollisessa vertailussa käytettiin jatkuvien muuttujien osalta kaksisuuntaista t-testiä ja kaksiluokkaisten muuttujien osalta ristitulosuhdetta (OR, odds ratio). Ero katsottiin merkitseväksi, jos t-testissä p < 0,05 ja OR:n 95 %:n luottamusväli ei sisältänyt arvoa 1.

Potilaista 30 % oli ohjattu konsultaatioon sisätautien, 25 % psykiatrian, 17 % kirurgian, 12 % neurologian ja 16 % muilta erikoisaloilta. Potilaan läheinen osallistui konsultaatioon puolessa tapauksista. 40 %:lla potilaista ei ollut aikaisempaa päihdehoidon historiaa (taulukko 1). Aikaisemmin päihdeongelmasta hoidetut olivat pääsääntöisesti olleet hoidossa myös kuluneen vuoden aikana. Puolet potilaista tuli konsultaatioon vieroittuneena eli tutkimusta edeltävä viikko oli ollut täysin päihteetön. 21 %:lla potilaista päihteettömyys oli jatkunut vähintään kuukauden. Alkometripuhallus osoitti, että tutkimustilanteessa 16 (10 %) miehellä ja 3 (5 %) naisella oli alkoholia veressä. Veren alkoholipitoisuus vaihteli välillä 0,1-2,5 promillea siten, että vähintään yhden promillen pitoisuus mitattiin 8 (4 %) potilaalla. Valtaosa tutkimusryhmän potilaista asetti konsultaatiossa tavoitteekseen raittiuden tai päihteiden käytön vähentämisen.

Neljäsosa potilaista oli alle 35-vuotiaita, 67 % 35-55-vuotiaita ja 9 % sitä vanhempia. Iän vaihteluväli oli naisilla 16-66 vuotta ja miehillä 18-64 vuotta. 43 % potilaista oli naimisissa tai avoliitossa. 95 % oli suorittanut koulun loppuun ja 78 %:lla oli koulutus johonkin ammattiin. Valtaosa oli tutkimushetkellä poissa työelämästä; 39 % sairauslomalla tai eläkkeellä ja 35 % työttömänä.

Potilaista 63 %:lla oli sairaalassa diagnosoitu vähintään yksi yleissairaus. Lähes kaikki diagnoosiryhmät olivat edustettuina, yleisimmin ruoansulatuselinten sairaudet (17 %), myrkytykset (11 %) ja hermoston sairaudet (8 %).

TULOKSET

Seurannasta poisjääneet potilaat erosivat seurantaan osallistuneista miesvaltaisuuden ja nuoremman iän perusteella (taulukko 1). He olivat aloittaneet juomisen nuorempana ja olivat useammin alkoholin ja lääkkeiden tai huumeiden sekakäyttäjiä. Alkoholin viikkokulutuksen ja alkoholiriippuvuuden osalta poisjääneet eivät eronneet seurantaan osallistuneista. Poisjääneille oli kertynyt enemmän päihdekäytön liitännäisongelmia kuten juopumuspidätyksiä ja rattijuopumustuomioita. Sen sijaan itsemurhayritykset jakautuivat tasaisesti seurantaan osallistuneiden ja siitä poisjääneiden kesken ja olivat yleisiä kaikilla konsultaatioon osallistuneilla (41 %). Sama osuus poisjääneistä ja seurantaan osallistuneista oli arvioinnissa vieroittuneena. Eroa ei myöskään ollut omaisten osallistumisessa, aikaisemman päihdehoidon yleisyydessä tai halussa raitistua tai vähentää päihteiden käyttöä.

Runsas puolet konsultaatioon tulleista naisista ja kolmasosa miehistä eli 37 % (81/218) kaikista konsultaatiopotilaista ilmoitti päihteiden käytön vähentyneen tai loppuneen (taulukko 2). Seuranta-aikana oli kuollut viisi miestä ja yksi nainen, iältään 42-58-vuotiaita. Heidän konsultaatioon johtanut sairaalahoitonsa oli liittynyt alkoholimaksasairauteen tai ruokatorven alaosan laskimolaajentumiin. Jos seurannasta poisjääminen tulkitaan ongelmakäytön jatkumiseksi, naiset vähensivät päihteiden käyttöään tai lopettivat sen merkitsevästi useammin kuin miehet (OR 2,96; 95 %:n luottamusväli 1,62-5,42).

Niillä miehillä ja naisilla, joilla päihteiden käyttö oli vähentynyt tai loppunut, alkoholin viikkokulutuksen ja SADD-pisteiden muutos oli erittäin merkitsevä (p < 0,001) (taulukko 3). Miehistä 38/46 (83 %) ja naisista 29/35 (83 %) oli päässyt alle suurkulutustason, joka on miehillä 280 g eli 24 alkoholiannosta viikossa ja naisilla 190 g eli 16 annosta viikossa (14). Runsas viidesosa vähentäneistä tai lopettaneista miehistä ja naisista oli pysynyt raittiina koko seuranta-ajan. Raittiina pysyneiden osuus kaikista konsultaatioon osallistuneista oli 11 % (25/218). Päihdehoidon osuus ei vähentäneiden tai lopettaneiden keskuudessa merkitsevästi lisääntynyt konsultaation jälkeen, mutta hoidon piiriin tuli uusia ihmisiä. Konsultaation jälkeen hakeutui elämänsä ensimmäistä kertaa päihdehoitoon 9/46 (20 %) miestä ja 8/35 (23 %) naista.

Päihteiden käyttöä vähentäneet tai sen lopettaneet eivät konsultaatiossa erottuneet päihdekäytön ja SADD-pisteiden osalta niistä potilaista, joilla käyttö jatkui entisellään tai lisääntyi seuranta-aikana. Alkoholin viikkokulutuksen lähtötaso oli yhtä korkea ja lääkkeiden tai huumeiden käyttö oli yhtä yleistä. Käytön vähentäjät ja lopettajat erottuivat käytön jatkajista siinä, että heillä oli vähemmän liitännäisongelmia (rattijuopumus, juopumuspidätys, työ, asuminen, raha-asiat, ihmissuhteet, terveys, nukkuminen, itsestä huolehtiminen, itsemurhayritys) ja vähemmän mielenterveys- ja päihdehoidon historiaa (taulukko 4). Samanaikaisilla yleissairauksilla, mielenterveyden häiriöillä tai niiden yhdistelmillä ei ollut yhteyttä käytön vähentämiseen tai lopettamiseen. Myöskään läheisen osallistuminen tai ennen tutkimusta toteutettu vieroitus eivät olleet ratkaisevia käytön vähenemisen tai loppumisen kannalta.

Konsultaatiossa annettiin jatkohoitosuositus päihdepalveluihin 35 %:lle potilaista ja mielenterveyspalveluihin 27 %:lle potilaista. 31 %:ssa tapauksia jatkohoito suunnattiin perusterveydenhuoltoon, työterveyshuoltoon, lääkäreiden yksityisvastaanotoille ja sairaalan erikoisaloille. Seurannan yhteydessä 41/111 (37 %) potilasta eli 19 % kaikista konsultaatiopotilaista ilmoitti hakeutuneensa jatkohoitoon tai tukiryhmään. Kaikilla heillä hoito jatkui seurannan aikaan. 16/111 (14 %) potilasta ei ollut hakeutunut hoitoon, vaikka tunsi tarvitsevansa sitä. 54/ 111 (49 %) potilasta ilmoitti selviytyvänsä omin avuin ilman hoitoa. Omin avuin selviytyjät ja hoidossa olevat eivät konsultaatiossa eronneet toisistaan viikkokulutuksen, SADD-pisteiden tai käytettyjen päihteiden lukumäärän osalta, mutta seurannassa he toipuivat paremmin kuin hoidossa olevat (viikkokulutus 146 vs 401 g, p < 0,05; SADD-pisteet 9 vs 15, p < 0,01). Omin avuin selviytyjistä 46/54 (85 %) ja hoidossa olevista 22/39 (56 %) oli päässyt alkoholin käytössä suurkulutusrajan alapuolelle eli vähintään yhtä suuri osuus omin avuin selviytyjistä kuin hoidossa olevista pystyi toipumaan (OR 1,51; 95 %:n luottamusväli 0,79-2,90). Omin avuin selviytyjien osuus kaikista päihdekäyttöä vähentäneistä tai sen lopettaneista oli 59 % (47/80). Konsultaatiossa omin avuin selviytyjät erottuivat hoidossa olevista siinä, että heillä oli useammin jokin diagnosoitu yleissairaus (OR 2,72; 95 %:n luottamusväli 1,15- 6,45), vähemmän liitännäisongelmia (p < 0,05) ja vähemmän ihmissuhdeongelmia (OR 3,56; 95 %:n luottamusväli 1,43-8,85).

POHDINTA

Tampereen yliopistosairaalassa lääkärin pyytämä päihdekonsultaatio toteutui kolmessa neljäsosassa tapauksista, osa vasta uusintakutsun tai puhelinsoiton perusteella. Konsultaatiosta poisjääneet olivat muita nuorempia, eikä heidän tavoittamisensa siis enää onnistunut sairaalakäynnin jälkeen. Valtaosa konsultaatiopotilaista oli 35-55-vuotiaita eli edusti sitä sairaalapotilaiden ikäryhmää, jossa alkoholisairaudet ovat kaikkein yleisimpiä (15). Runsasta alkoholin käyttöä oli jatkunut vuosia tai vuosikymmeniä, niin että viikkokulutus oli enimmillään noussut 1 019 grammaan eli 85 annokseen.

Alkoholin kulutus oli vielä runsaampaa kuin tapaturman vuoksi sairaalahoitoon joutuneilla miespuolisilla suurkuluttajilla, joilla edeltävän viikon keskimääräinen kulutus oli 740 g eli 62 annosta (16). Lähes poikkeuksetta kyseessä oli keskivaikea tai vaikea alkoholiriippuvuus, jota lääkkeiden tai huumeiden käyttö komplisoi joka toisessa tapauksessa. Amfetamiinia tai opiaatteja käytti tai oli joskus käyttänyt viidesosa konsultaatiopotilaista.

Lue myös

Huumeiden käyttö ja siihen liittyvä sosiaalinen moniongelmaisuus johtivat seurannan keskeytymiseen etenkin nuorten miesten osalta. Siitä huolimatta lähes puolet miespotilaista ja kaksi kolmasosaa naispotilaista vastasi seurantakyselyyn. Huumeiden käyttäjien osalta hoidon tavoitteeksi oli konsultaatiossa asetettu päihteettömyys, kun taas alkoholipotilaista osalla oli tavoitteena kohtuukäyttö ja osalla raittius joko toistaiseksi tai pysyvästi. Seurannassa kolmasosa kaikista konsultaatioon osallistuneista miespotilaista ja runsas puolet naispotilaista ilmoitti päihteiden käytön vähentyneen tai loppuneen. Potilaiden oma arvio oli yhtäpitävä sen muutoksen kanssa, joka todettiin alkoholin viikkokulutuksessa ja SADD-pisteissä. Kulutuksen muutos oli sekä tilastollisesti että suhteessa kohtuukäytön suosituksiin erittäin merkitsevä: sekä miehillä että naisilla kulutus väheni niin paljon, että se pääsääntöisesti jäi suurkulutustason alapuolelle (14). Hyvin runsas juominen muuttui raittiudeksi tai kohtuukäytöksi ja keskivahva tai vahva riippuvuus lieventyi.

Amerikkalaisen konsultaatiotutkimuksen tasolle eivät tulokset täysin yltäneet, sillä vaikka vähentäneiden osuus oli samaa luokkaa (26 vs 20 %), raittiiden osuus jäi pienemmäksi (11 vs 31 %) (9). Raittiiden osuus oli kuitenkin samaa suuruusluokkaa kuin työelämästä raitistavaan päihdelaitoshoitoon ohjatuilla alkoholisteilla vuoden kuluttua hoidosta (11 vs 14 %) (17). Jatkohoitoon hakeutuminen oli suomalaisilla konsultaatiopotilailla vähäisempää kuin amerikkalaisilla (19 vs 31 %). Vaikutelmaksi jäi, että sairaalan päihdepoliklinikkaan tulo oli helpompaa kuin siirtyminen päihdehuollon palveluihin tai muuhun jatkohoitoon. Aikaisemmin on osoitettu, että naiset asettavat terveydenhuollon palvelut etusijalle ja siirtyvät miehiä huonommin päihdehuollon palveluihin, vaikka päihdehoidon tarve olisi ilmeinen (18). Konsultaatiopotilailla näin ei käynyt, vaan naiset hakeutuivat jatkohoitoon samassa suhteessa kuin miehet. Hoitomyöntyvyys oli naisilla kaiken kaikkiaan parempi kuin miehillä, sillä he pysyivät paremmin seurannassa ja suurempi osa heistä toipui. Ehkä päihdekonsultaatio vastasi erityisen hyvin naispotilaiden tarpeisiin.

Toipumista ei konsultaatiotilanteessa voinut ennustaa päihteiden käytön perusteella, sillä käyttö oli hyvin runsasta myös niillä, joilla toipuminen käynnistyi. Myöskään lääketieteelliset seikat eivät olleet ratkaisevia. Toipumisen kannalta oli tärkeintä, että potilaalla oli vähän liitännäisongelmia eikä lainkaan aikaisempia päihde- tai mielenterveyshoitoja. Ongelmista kannattaa kysyä suoraan, sillä vakavasti sairastunut päihdepotilas on valmis puhumaan niistä. Sen osoitti edellä mainittu Chermackin ym. tutkimus, jossa päihdepotilaat järjestään raportoivat enemmän liitännäisongelmia kuin heidän läheisensä (4). Saattaakin olla, että sairaalassa saa parhaan käsityksen päihdeongelman hoidettavuudesta kysymällä rattijuopumuksista, juopumuspidätyksistä, ihmissuhdeongelmista, päättyneistä työsuhteista ja vastaavista ongelmista ja että ainakaan pelkkiin lääketieteellisiin näkökohtiin pitäytyminen ei hoidon suunnittelussa riitä.

Konsultaatiopotilaiden seurannassa kiintyi huomio siihen, että peräti 59 % raitistuneista tai kohtuukäyttöön siirtyneistä toteutti muutoksen omin avuin vakavan sairastumisen ja sitä seuranneen päihdekonsultaation kannustamana. Omin avuin toipuneille oli yhteistä se, että läheiset ihmissuhteet olivat heillä säilyneet ja että liitännäisongelmia oli vähän. Nämä samat tekijät ennustivat toipumista lievemmin alkoholisoituneiden suurkuluttajien keskuudessa, joita seurattiin vuoden ajan sairaalahoidon ja sen yhteydessä saadun alkoholineuvonnan jälkeen (19). Sosiaalisesti pystyvät, perhesuhteensa säilyttäneet päihdepotilaat näyttävät olevan se potilasryhmä, joka eniten hyötyy siitä, että päihdeongelmaan puututaan vakavan sairastumisen yhteydessä. Koska heillä on edellytyksiä omaehtoiseen toipumiseen, konsultaation tulisi vahvistaa heidän omaa pystyvyyttään, selkiyttää tilannetta läheisten osalta, ja taantumien varalta opastaa hoitoon hakeutumisessa. Muille päihdepotilaille konsultaatio yksin ei riitä, vaan päihdehoitoon ohjaamista tulisi entisestään tehostaa.

Päihdekonsultaatio ei yleensä riitä hoidoksi silloin, kun päihdepotilaalla on itsemurhavaara. Konsultaatiopotilaista peräti 41 % oli yrittänyt itsemurhaa joko ennen sairaalaan tuloa tai joskus aikaisemmin. Osuus oli selvästi korkeampi kuin A-klinikoiden asiakkailla (26 %) (20). Koska aikaisempi itsemurhayritys yhdessä hoitamattoman päihdeongelman kanssa moninkertaistaa itsemurhakuoleman riskin (21), päihdekonsultaatiossa on kysyttävä itsemurha-ajatuksista ja ryhdyttävä tarvittaessa itsemurhan estäviin varotoimiin. Itsemurhaa hiljan yrittäneet tulivat konsultaatioon psykiatriselta osastolta käsin, jossa hoito yleensä jatkui vielä konsultaation jälkeen. Monessa tapauksessa löytyi hoitamaton masennus, joka osaltaan motivoi potilasta sitoutumaan kokonaishoitoa edistävään päihteettömyyteen.

Lääkärin kannalta on tärkeää, että hän voi luottaa päihdehoidon tuloksellisuuteen ja että hän saa siitä palautetta. Tampereen yliopistollisessa sairaalassa päihdekonsultaatiota pyytänyt lääkäri sai konsultaatiovastauksen hoitosuunnitelmineen, mutta konsultaation jälkeisestä toipumisesta hän ei saanut palautetta. Lääkärin käsitys päihdeongelmien hoidettavuudesta saattaa muodostua pessimistiseksi, jos hän kohtaa vain aktiivivaiheen ongelmia näkemättä milloinkaan hoidon tuloksia. Oma pessimismi puolestaan vähentää sekä päihdeongelmien havaitsemista että niihin puuttumista (22). Artikkelimme tarjoaa palautetta päihdekonsultaatiota käyttäneille kollegoille, ja toiminee virikkeenä päihdelääketieteellisten palvelujen kehittämiseen. Keskeistä oli sairaalapotilaille sopivan päihdelääketieteellisen arviointimenetelmän kehittäminen ja sen toteaminen, että 37 % konsultaatioon lähetetyistä huomattavan vaikeista päihdepotilaista toipui, ja että päihdekonsultaationa toteutettu interventio riitti ainoaksi hoidoksi joka toiselle toipuneelle.


Kirjallisuutta
1
Kessler RC, Olfson M, Berglund PA. Patterns and predictors of treatment contact after first onset of psychiatric disorders. Am J Psychiatry 1998;155:62-69.
2
Kolb D, Gunderson EKE. Medical histories of problem drinkers during their first twelve years of naval service. J Stud Alcohol 1983;44:84-94.
3
Moore RD, Bone LR, Geller G, Mamon JA, Stokes EJ, Levine DM. Prevalence, detection, and treatment of alcoholism in hospitalized patients. JAMA 1989;261:403-407.
4
Chermack ST, Singer K, Beresford TP. Screening for alcoholism among medical inpatients: how important is corroboration of patient self-report? 1998;22:1393-1398.
5
McLellan AT, Kushner H, Metzger D ym. The Fifth Edition of the Addiction Severity Index. J Subst Abuse Treat 1992;9:199-213.
6
Raistrick D, Dunbar G, Davidson R. Development of a questionnaire to measure alcohol dependence. Br J Addiction 1983;78:89-95.
7
Gossop M, Darke S, Griffiths P ym. The Severity of Dependence Scale (SDS): psychometric properties of the SDS in English and Australian samples of heroin, cocaine and amphetamine users. Addiction 1995;90:607-614.
8
Galanter M, Karasu TB, Wilder JF. Alcohol and drug abuse consultation in the general hospital. Am J Psychiatry 1976;133:930-934.
9
Fleming MF, Wilk A, Kruger J, Kropp S, Manwell L, Desnoyers P. Hospital-based alcohol and drug specialty consultation service: Does it work? South Med J 1995;88:275-282.
10
Mathew RJ, Georgi J, Wilson WH, Georgi JN, Lowe JV. Substance abuse consultation in a teaching hospital. N C Med J 1995;56:329-333.
11
McDuff DR, Solounias BL, Beuger M, Cohen A, Klecz M, Weintraub E. A substance abuse consultation service. Enhancing the care of hospitalized substance abusers and providing training in addiction psychiatry. Am J Addict 1997;6:256-265.
12
Barker SB, Knisely JS, Dawson KS. The evaluation of a consultation service for delivery of substance abuse services in a hospital setting. J Addict Dis 1999;18:73-82.
13
Alaja R, Seppä K, Sillanaukee P. Persistence of substance use-related hospital utilization among psychiatric consultation patients. Alcohol Alcohol 1999;34:346-348.
14
Sillanaukee P, Kiianmaa K, Roine R, Seppä K. Alkoholin suurkulutuksen kriteerit. Suom Lääkäril 1992;47:2919-2921.
15
Gerke P, Hapke U, Rumpf H-J, John U. Alcohol-related diseases in general hospital patients. Alcohol Alcohol 1997;32:179-184.
16
Antti-Poika I, Karaharju E, Roine R, Salaspuro M. Intervention of heavy drinking - a prospective and controlled study of 438 consecutive injured male patients. Alcohol Alcohol 1988;23:115-121.
17
Keso L, Salaspuro M. Inpatient treatment of employed alcoholics: a randomized clinical trial on Hazelden-type and traditional treatment. Alcohol Clin Exp Res 1990;14:584-589.
18
Weisner C, Schmidt L. Gender disparities in treatment for alcohol problems. JAMA 1992;268:1872-1876.
19
Chick J, Lloyd G, Grombie E. Counselling problem drinkers in medical wards: a controlled study. BMJ 1985;290:965-967.
20
Mäkelä R, Nuorvala Y, Kuokkanen M. Päihdepotilaan masennus. Suom Lääkäril 1998;53:525-528.
21
Harris EC, Barraclough B. Suicide as an outcome for mental disorders. Br J Psychiatry 1997;170:205-228.
22
Roche AM, Parle MD, Stubbs JM, Hall W, Saunders JB. Management and treatment efficacy of drug and alcohol problems: what do doctors believe? Addiction 1995;90:1357-1366.

Taulukot
1 Taulukko 1
2 Taulukko 2
3 Taulukko 3
Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030