Suomalaisten ravinnon muutokset vuodesta 1982 vuoteen 1992 FINRAVINTO-tutkimuksen tulokset

Suomalaisten ravinnonkäyttöä seurataan sekä elintarvikkeiden kulutustilastojen että erityyppisten tutkimusten avulla. Kulutustilastot eli ravintotaseet, joita ylläpitää Maatalouden taloudellinen tutkimuskeskus, antavat kuitenkin vain yhden koko väestöä kuvaavan kulutusluvun, kuten esimerkiksi kananmunien kulutus asukasta kohti vuodessa (1). Näistä voidaan laskea edelleen väestön keskimääräinen ravinnon koostumus. Kansanterveyslaitoksen vuosittain tekemä Aikuisväestön terveyskäyttäytymiskysely puolestaan antaa kuvan 15-64-vuotiaiden ruokavalinnoista (2). Postikyselynä toteutettavassa tutkimuksessa kysytään vuosittain noin 4 000 suomalaiselta yli kolmekymmentä kysymystä elintarvikevalinnoista ja joidenkin elintarvikkeiden käyttötiheyksistä. Kyselyn avulla voidaan seurata kehityssuuntia ja tutkia esimerkiksi, mitkä väestöryhmät valitsevat vähärasvaisia tai vähäsuolaisia tuotteita. Kyselyn perusteella ei kuitenkaan voi laskea ravinnon koostumusta.

Varsinaisia ravinnonkäyttötutkimuksia tehdään Suomessa jatkuvasti osana erilaisia tutkimusasetelmia. Tällainen oli esimerkiksi tutkimus miesten ravinnonkäytöstä SETTI-syövänehkäisytutkimuksen alussa (3), mutta sen tulokset koskevat näin ollen vain tupakoivia 50-69-vuotiaita miehiä. Monikeskustutkimuksessa on seurattu lasten ja nuorten ravinnonkäyttöä (4) ja lukuisissa muissa pienemmissä tutkimuksissa esimerkiksi vanhuksia (5).

Kansanterveyslaitos on tehnyt kaksi suurta ravintotutkimusta työikäisiä suomalaisia edustavista väestöotoksista. Ensimmäinen tehtiin vuonna 1982, kun laitos aloitti FINMONICA-tutkimuksen. Tutkittavat alueet olivat Pohjois-Karjalan ja Kuopion läänit Itä-Suomessa ja Turun kaupunki sekä Loimaan maaseutukunnat Lounais-Suomessa. Viiden vuoden välein, 1982, 1987 ja 1992 tehtiin näillä alueilla riskitekijätutkimukset väestön kolesteroli- ja verenpainetason sekä tupakoinnin selvittämiseksi (6). Ravinnonkäyttötutkimus liitettiin näihin tutkimuksiin vuosina 1982 (7) ja 1992. Nämä kaksi tutkimusta antavat luotettavimman kuvan suomalaisen työikäisen väestön ravinnonkäytön muutoksista viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden ajalta. Koska vuonna 1992 myös Helsinki ja Vantaa tulivat mukaan tutkimukseen, tutkittu väestö edustaa entistä paremmin suomalaisia.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Väestötutkimusten otanta noudatti MONICA-tutkimuksen protokollaa eli tutkimuksen kohteena oli sukupuolen ja kymmenvuotisikäryhmän perusteella ositettu satunnaisotos tutkimusalueiden 25-64-vuotiaasta väestöstä. Tutkimusalueita oli vuonna 1992 neljä: Pohjois-Karjalan lääni, Kuopion lääni ja Lounais-Suomi (Turun kaupunki ja joukko Loimaan maaseutukuntia) kuten aiemmin, sekä uutena alueena Helsinki ja Vantaa.

Otoksen suuruus oli kullakin alueella 2 000 henkilöä. Otokseen kuuluneet saivat postitse kutsun tulla paikalliseen terveyskeskukseen tutkimusta varten. Kutsun mukana lähetettiin lomake, jossa oli 132 kysymystä sosioekonomisesta taustasta, terveydentilasta ja elintavoista. Tutkimukseen saapui 76 % kutsutuista. Tutkimuksen otokset ja osallistumisprosentit alueittain on kuvattu aiemmin (6).

Tutkittavat saivat ohjeen paastota ennen tutkimukseen tulemista. Verinäytteen oton, verenpaineen mittauksen ja muiden tutkimusten jälkeen ravintoalaotokseen kuuluneita eli kuukauden 1.-11. päivänä syntyneitä pyydettiin pitämään kotona ruokapäiväkirjaa kolmen seuraavan vuorokauden ajan. Kaikkiaan 2 148 henkilöä sai nämä ohjeet ja heistä 1 949 (95 %) palautti päiväkirjan postitse Kansanterveyslaitokseen. 1 861 ruokapäiväkirjaa hyväksyttiin, eli kaikkiaan ohjeet saaneista henkilöistä 87 % täytti ruokapäiväkirjat hyväksytysti. Lopullisessa aineistossa on 870 miehen ja 991 naisen ravinnonkäyttötiedot kolmen vuorokauden ajalta.

Ruokapäiväkirjaan kirjattiin kaikki ruoat ja juomat sekä vitamiini- ja kivennäisainevalmisteet kolmen vuorokauden ajan. Päiväkirjavihkonen sisälsi kirjalliset ohjeet ja mallisivun. Annoskokojen arvioimisessa käytettiin värivalokuvia sisältävää annoskuvakirjaa, joka on kehitetty alun perin SETTI-Syövänehkäisytutkimusta varten (8).

Ruoankäyttötiedot käsiteltiin Kansanterveyslaitoksessa SETTI-N-ohjelmistolla, joka käyttää NUTNET-koostumustietokantaa. Tämä tietokanta käsittää nykyisin noin 1 500 ruokakoodia (900 reseptiä ja 600 elintarviketta) sekä niiden sisältämät 205 ravintotekijää, jotka ovat joko yksittäisiä ravintoaineita tai usean ravintoaineen yhteissummia (esim. ravintokuidut). Kaikkia niitä ravintotekijöitä, joiden saanti raportoidaan vuodelta 1992, ei vielä ollut vuonna 1982 koostumustiedostoissa; esimerkiksi ravintokuitu puuttuu tästä syystä. Tähän artikkeliin on valittu ne ravintoaineet, jotka parhaiten kuvaavat ravinnon yleiskoostumusta ja joista on annettu suosituksia, ja mukana ovat vain ruoasta saadut vitamiinit ja kivennäisaineet. Selvitys vitamiini- ja kivennäisainevalmisteiden käytöstä raportoidaan erikseen.

Tilastolliset analyysit on tehty SAS-ohjelmistolla. Aluevertailut on korjattu iän ja energiansaannin suhteen, koska osallistumisaktiivisuus oli eri alueilla hieman erilainen. Erityisesti kaupunkialueiden nuoria miehiä osallistui tutkimukseen suhteessa vähemmän kuin muita, ja siksi kaupunkialueilla energiansaannin taso oli harhaanjohtavan pieni. Energiakorjaus esimerkiksi käyttämällä energiansaantia kovarianttina varianssianalyysissä on muutenkin ravintoaineiden saantivertailuissa välttämätön, koska suurempi energiansaanti johtaa lähes kaikkien ravintoaineiden suurempaan saantiin. Mielekkäintä on kuitenkin vertailla ravinnon sisältämiä pitoisuuksia.

TULOKSET

Ravinnon peruskoostumuksen muutokset vuodesta 1982 vuoteen 1992 (taulukko 1) on kuvattu niiden alueiden ja ravintotekijöiden osalta, jotka olivat mukana jo vuonna 1982, ja siksi Helsinki ja Vantaa jäävät pois tarkastelusta.

Energiansaanti on pienentynyt kymmenessä vuodessa sekä miehillä että naisilla. Selitykseksi ei ole löydetty mitään virhettä itse tutkimuksessa, joten ilmiö jää arvailujen varaan. On mahdollista, että ruokapäiväkirjaa kaunistellaan yhä enemmän yleisen terveystietoisuuden kasvaessa. On tunnettua, että tutkittavat syövät kirjaamispäivinä hieman vähemmän kuin normaalisti ja samoin alkoholia käytetään tavallista vähemmän. Olipa syy mikä tahansa, tilastolliset testit ovat energiakorjattuja.

Rasvan osuus energiasta on pienentynyt 37- 39 %:sta 34 %:iin kymmenessä vuodessa. Valtion ravitsemusneuvottelukunnan suositus vuodelta 1989 on 30 % energiasta (9). Tyydyttyneen rasvan osuus oli 19-20 % vuonna 1982, mutta vuonna 1992 enää 15-16 %. Monityydyttymättömien rasvojen osuus on pysynyt ennallaan 5 %:ssa; ravitsemusneuvottelukunnan suositus on 7 % energiasta. Ns. P/S-suhde eli monityydyttymättömien rasvojen suhde tyydyttyneisiin on noin 0,35 ja suositus 0,5. Yksittäistyydyttymättömien rasvojen osuus on pysynyt 12-13 %:ssa. Suurin muutos on siis ollut tyydyttyneen rasvan saannin pieneneminen.

Kolesterolin päivittäinen saanti on pienentynyt miehillä 517 mg:sta 410 mg:aan ja naisilla 371 mg:sta 305 mg:aan. Koko väestöä koskevaa kolesterolin saantisuositusta ei Suomessa ole, mutta useissa ulkomaisissa suosituksissa on päädytty 300 mg:aan päivässä (10). Naisten kolesterolin saanti alkaa siis olla suositusten mukainen, mutta syynä on ainoastaan se, että naisilla energiansaanti on pienempi kuin miehillä, koska molemmilla kolesterolin saantitaso suhteessa energiansaantiin on 39 mg/MJ.

Hiilihydraattien osuus energiasta on hieman suurentunut, mutta jää edelleen alle suosituksen, joka on 50 %. Sokerin osuus energiasta on hieman kasvanut sekä miehillä että naisilla ja on suositellun 10 %:n tuntumassa. Alkoholin käyttö on lisääntynyt. Miehet saavat nyt 3,6 % energiastaan alkoholista ja naiset 1,6 %. Alkoholinkäytöstä saadaan ruokapäiväkirjojen avulla aina aliarvio, mutta sama ongelma koskee haastattelututkimuksiakin. Ravintotaseiden mukaan suomalaiset saavat 4 % energiasta alkoholista.

Tiamiinin, niasiinin ja seleenin saanti on kymmenessä vuodessa kasvanut merkitsevästi, kun taas kaliumin ja magnesiumin saanti on pienentynyt. Muiden vitamiinien ja kivennäisaineiden saannissa ei ole tapahtunut merkitseviä muutoksia (taulukko 2). Kaikki muut saantitasot ylittävät suositukset, mutta naisten sinkin saanti on pienempi kuin suositus 7 mg/1 000 kcal. Niasiinin ja C-vitamiinin saanti on yli kaksinkertainen suosituksiin verrattuna. Seleenin saanti vastaa hyvin yhdysvaltalaisia suosituksia, jotka ovat miehille 70 myyg ja naisille 55 myyg (11). Seleenin saannin hyvä taso on seurausta seleenilannoituksen aloittamisesta vuonna 1985 (12).

Alueelliset erot vuonna 1992

Rasvan osuus energiasta on suurin lounaissuomalaisilla miehillä (35,2 %) ja pienin itäsuomalaisilla naisilla (32,9 %) (taulukot 3 ja 4). Lounaissuomalaiset naiset saavat suhteellisesti eniten tyydyttynyttä rasvaa ravinnostaan (16,1 % energiasta) ja pohjoiskarjalaiset naiset niukimmin (14,9 %). Alueelliset erot muiden rasvojen saannissa ovat melko pieniä. Kolesterolin saannissa ei ole eroja alueittain.

Miesten keskimääräinen päivittäinen kuidunsaanti on 25 g ja naisten 20 g. Itäsuomalaisten ravinto sisältää eniten kuituja. Kuitenkaan itäsuomalaiset miehetkään, joiden keskimääräinen kuidunsaanti on 28 g päivässä, eivät yllä suositukseen, joka on 30-35 g päivässä. Itäsuomalaisten suurempi kuidunsaanti on ruisleivän runsaan kulutuksen ansiota.

Alkoholinkulutus on suurempaa Etelä-Suomen kaupunkialueilla kuin Itä-Suomen pääasiassa maalaisväestössä. Kulutus on suurinta pääkaupunkiseudun miehillä, jotka saavat alkoholista 4,4 % energiastaan.

Tärkeimpien vitamiinien ja kivennäisaineiden saannin erot alueittain on esitetty taulukoissa 5 ja 6. Vuoden 1992 tutkimuksessa voitiin arvioida lisäksi beetakaroteenin, E-vitamiinin ja D-vitamiinin saantitasot. Beetakaroteenin saannista ei ole suositusta, mutta A-vitamiinin kokonaissaannista esitetty suositus, miehille 1 000 myyg ja naisille 800 myyg päivässä, ylittyy reippaasti. E-vitamiinin saannin suositus, miehille 10 mg ja naisille 8 mg päivässä, ylittyy sen sijaan niukasti, ja D-vitamiinin saanniksi suositeltu 5 myyg päivässä jää naisilta tavoittamatta. Yleensä ravintoaineiden saantitasot ovat miehillä suuremmat kuin naisilla, mutta beetakaroteeni ja C-vitamiini ovat poikkeuksia: naiset saavat molempia vitamiineja enemmän kuin miehet huolimatta pienemmästä energiatasostaan. Tämä on suuremman kasvisten, hedelmien ja marjojen kulutuksen ansiota.

Suolansaanti on esitetty sekä natriumin kokonaissaantina että natriumkloridin saantina, joka on laskettu kertomalla natrium 2,5:llä. Tämä on elintarvikkeiden ja ruokalajien keskimääräiseen natrium- ja suolapitoisuuteen perustuva laskennallinen arvo. Miesten keskimääräinen päivittäinen suolansaanti on 11,5 g ja naisten 8,2 g. Itäsuomalaiset syövät tämän mukaan edelleen suolaisempaa ruokaa kuin muut. Ravitsemusneuvottelukunnan suositus suolansaanniksi on 7-9 g päivässä.

POHDINTA

Suurin muutos suomalaisten ravinnossa viime vuosikymmeninä on rasvan käytön väheneminen ja rasvan laadun muuttuminen. Rasvansaanti oli huipussaan, noin 40 % energiasta, 1960- ja 1970-luvun taitteessa ja pysyi 37-39 %:n tuntumassa vielä 1980-luvun puolivälissä useiden tutkimusten mukaan (13). Rasvan laatu tosin muuttui koko ajan parempaan suuntaan, vaikka kokonaismäärässä ei tapahtunut suuria muutoksia.

Vuodesta 1987 alkoi ilmeisesti uusi muutoksen aika. Silloin tulivat kevytlevitteet markkinoille lainsäädännön muuttuessa, ja kolesterolikeskustelu käynnistyi uusien suositusten myötä (14). Uudet rasvat alkoivat saada markkinoita, ja vähärasvaiset maitovalmisteet tulivat entistä suositummiksi. Nämä muutokset näkyvät sekä vuosittaisissa ravintotaseissa että Aikuisväestön terveyskäyttäytymiskyselyssä (15).

Sekä vuoden 1982 että vuoden 1992 tutkimuksessa kysyttiin tavallisesti leivän päällä käytetyn rasvan laatua ja määrää sekä päivittäin syötyjen leipäpalojen määrää. Edelleen kysyttiin päivittäin käytetyn maidon tai piimän määrää ja laatua. Näistä lähteistä saatu tyydyttynyt rasva on miehillä vähentynyt kymmenessä vuodessa 29,1 g:sta 14,7 g:aan ja naisilla 17,3 g:sta 6,7 g:aan päivässä. Kun näitä verrataan ruokapäiväkirjojen perusteella laskettuun tyydyttyneen rasvan kokonaissaantiin, joka on miehillä vähentynyt 63,7 g:sta 43,6 g:aan ja naisilla 44,5 g:sta 32,6 g:aan päivässä, havaitaan, että ravintokäyttäytymisen muutos leipärasvan ja maidon laadussa ja määrässä on ollut ratkaiseva tekijä tyydyttyneen rasvan kokonaissaannin vähenemisessä. Täysin tarkkana tätä vertailua ei voida pitää, koska tyydyttyneen rasvan saanti leipärasvasta ja maidosta perustuu itse ilmoitettuun, ns. tavalliseen käyttäytymiseen.

Rypsiöljyn yleistyminen sekä elintarviketeollisuudessa levitteiden raaka-aineena että ruoanvalmistuksessa käytettynä on ilmeisesti vaikuttanut siihen, ettei monityydyttymättömien rasvojen osuus juurikaan ole muuttunut. Yksittäistyydyttymättömien rasvojen saanti tästä lähteestä on varmaan suurentunut, koska rypsiöljy sisältää runsaasti öljyhappoa. Se ei kuitenkaan näy, koska liha- ja maitorasvan saannin pienenemisen myötä on paitsi tyydyttyneiden myös yksittäistyydyttyneiden rasvahappojen saanti pienentynyt. Näin ristikkäiset muutokset kumoavat toisensa.

Vuonna 1982 tehdyssä tutkimuksessa mitattiin suolansaanti analysoimalla natrium vuorokausivirtsasta, mikä onkin kaikkein luotettavin mittaustapa. Natriumin eritys natriumkloridiksi laskettuna oli miehillä vuonna 1982 Pohjois-Karjalassa 13,9 g, Kuopion läänissä 13,1 g ja Lounais-Suomessa 11,9 g päivässä (16), ja naisilla vastaavat luvut olivat 10,0 g, 10,3 g ja 9,1 g päivässä. Koska natriumista erittyy vuorokausivirtsassa 90-95 % saannista, nämä luvut on pyöristettävä hieman ylöspäin, kun arvioidaan saantia. Miesten päivittäinen suolansaanti on siis vähentynyt kymmenessä vuodessa 13- 15 g:sta 11-12 g:aan, ja naisilla muutos on ollut 10-11 g:sta 8-9 grammaan. Vaikka vuonna 1987 tehty tutkimus osoitti, että alueelliset erot suolansaannissa ovat hävinneet, vuoden 1992 laskennallisten arvojen perusteella itäsuomalaisten ravinto olisi edelleen muita suolaisempi. Tämä voi olla harha, sillä suolatiedostossa on vain yksi suolapitoisuus jokaiselle reseptille, joten mahdolliset erot ruoanvalmistuksessa käytettävän suolan määrässä eivät näy. Vuoden 1992 tutkimukseen ei sisällytetty vuorokausivirtsan keräämistä, koska sen järjestäminen on hyvin hankalaa ja kallista tutkimuksessa, joka kiertää päivittäin paikkakunnalta toiselle.

Vaikka vitamiinien ja kivennäisaineiden saantitasot ovat yleensä hyvät, naisten sinkin saanti on suosituksiin nähden niukkaa, samoin kuin sekä miesten että naisten D-vitamiinin saanti. Parhaita sinkin lähteitä ovat maitovalmisteet ja liha, kun taas D-vitamiinin saantiin apu löytyy ulkoilmasta ja auringonvalosta.

Nämä perustulokset pitävät hyvin yhtä ravintotaseiden kanssa, joiden mukaan suomalaisen ruokavalion rasvapitoisuus on vähentynyt 1980-luvun lopulta lähtien. Olisikin jo aika romuttaa myytti suomalaisen ravinnon poikkeuksellisen suuresta rasvapitoisuudesta. Toivoa vain voi, etteivät taloudellinen lama ja työttömyys muuta ruokatottumuksia huonompaan suuntaan.

KIRJALLISUUTTA