Suomalaisten terveydentila yhteiskunnallisen murroksen oloissa Vuosien 1986 ja 1994 elinolotutkimukset

Suomalainen hyvinvointivaltio on 1990-luvulla kohdannut vakavampia ongelmia kuin koskaan aikaisemmin. Syvä taloudellinen lama ja suurtyöttömyys antavat aiheen kysyä, miten väestön terveys on kehittynyt laman oloissa?

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan Suomen aikuisväestön terveydentilaa ja sen viimeaikaisia muutoksia sosiologisen hyvinvointitutkimuksen tapaan itse ilmoitettujen sairauksien ja koetun terveyden perusteella, ei siis lääkärin toteamien tautien perusteella. Hyvinvointinäkökulmassa kiinnitetään huomiota ihmisen voimavaroihin, siihen miten terveys ja sairaus vaikuttavat selviytymiseen arkielämässä (1,2).

ELINOLOT JA TERVEYDENTILA

1990-luvun talouskriisi leimaa monin tavoin yhteiskuntakehitystä ja sillä voi olla monenlaisia seuraamuksia väestön elinoloihin ja terveydentilaan. Työttömyys koskee nyt välittömästi viidennestä työvoimaan kuuluvista ja välillisesti vielä paljon suurempaa joukkoa. Aikaisemmat tutkimukset osoittavat, että työttömyydellä on kielteisiä vaikutuksia ainakin mielenterveyteen (3,4). Lisäksi työttömien ja etenkin pitkäaikaistyöttömien joukossa on mm. huonon terveyden perusteella valikoituneita (5,6). Valikoitumisen tuloksena terveydeltään huono-osaisiin ryhmiin kuuluvat ovat vaarassa syrjäytyä työmarkkinoilta ja laajemminkin yhteiskunnasta.

Laman terveysvaikutuksia arvioitaessa on huomioon otettava myös se, että työttömät välttyvät ansiotyössä esiintyviltä altistuksilta ja haitoilta. Tämän merkitys on suurimmillaan silloin, kun aikaisempi työ on ollut hyvin rasittava. Toisaalta laman kielteiset seuraamukset voivat ulottua myös työssä käyvien terveyteen, esimerkiksi työpaikan epävarmuuden tai työtahdin kiristymisen vuoksi. Tiedot tästä puolesta ovat kuitenkin puutteelliset.

Laman oloissa joudutaan terveyttä ylläpitämään ja sairauksia hoitamaan aikaisempaa vähäisemmin voimavaroin. Tämä koskee paitsi yksilöitä, myös julkisia terveyspalveluja, joihin kohdistuu voimakkaita supistamispaineita. Terveyspalvelujen saatavuuden väheneminen on vaarassa kohdistua niitä eniten tarvitseviin väestöryhmiin.

Syväkään talouslama ei kuitenkaan muuta kaikkia yhteiskuntakehityksen puolia. Väestön työ- ja muihin elinoloihin on jättänyt pysyvän jälkensä jo vuosikymmeniä jatkunut yhteiskuntarakenteen ja elämäntavan muutos: siirtyminen maalta kaupunkiin ja tehtaasta toimistoon, fyysisesti raskaista ammateista kevyempiin toimihenkilö- ja palveluammatteihin (7). Tämä niin sanottu keskiluokkaistuminen on tukenut terveydentilan ja terveyskäyttäytymisen myönteistä kehitystä.

Tutkimustiedot terveydentilan ja kuolleisuuden kehityksestä yltävät osin 1990-luvun lamavuosiin saakka. Kansaneläkelaitoksen tutkimusten mukaan väestön sairastavuus on 1976-87 jonkin verran lisääntynyt, mutta muutokset 1960-luvulta eivät ole olleet suuria (8). Kansanterveyslaitoksen tutkimusten mukaan aikuisväestön koettu terveydentila on säilynyt vakaana tai kohentunut hieman 1979-93. Elintavat ovat muuttuneet pääpiirteissään terveellisemmiksi (9). Kuolleisuus on Suomessa jo pitkään kehittynyt suotuisasti ja sama suuntaus on jatkunut edelleen 1990-luvun alun lamavuosina (10). Myös ruotsalaisten terveydentila on ollut varsin vakaa 1960-luvun lopulta 1990-luvun alkuun saakka (11).

Kehittyneimmissäkin hyvinvointivaltioissa huono terveys jakautuu epätasaisesti sosiaalisen aseman mukaan (12). Myös Suomessa sosiaaliryhmittäiset terveyserot ovat selvät. Erot koskevat kuolleisuutta, sairastavuutta ja muita terveydentilan puolia, ja niitä todetaan riippumatta siitä, mitataanko sosiaalista asemaa koulutuksen, ammatin tai tulojen avulla (13,14). Koetun terveyden koulutusryhmittäiset erot ovat säilyneet melko vakaina (9), mutta kuolleisuuserot ovat 1970-luvulta 1990-luvun alkuun kasvaneet (10).

TUTKIMUSTEHTÄVÄT

Yhteiskunnan rakennemuutoksen, nykyisen laman ja terveydentilan sekä terveyskäyttäytymisen tarkastelu ei tue käsityksiä yksiselitteisesti kielteiseen tai myönteiseen suuntaan käyvästä terveydentilan kehityksestä, vaan se antaa aiheen kahdenlaisiin olettamuksiin. Ensiksikin voidaan olettaa, ettei suomalaisen aikuisväestön terveydentilassa ole yleisellä tasolla tapahtunut suuria muutoksia 1986-94. Toiseksi voidaan olettaa, että väestön osaryhmien väliset terveyserot ovat kasvaneet.

Tutkimme näitä olettamuksia seuraavilla kysymyksillä:

1) Millaiset ovat suomalaisten miesten ja naisten terveydentilan erot ja miten ne ovat kehittyneet?

2) Millaiset ovat terveyserot koulutusryhmittäin ja työllisyyden mukaan? Miten nämä erot ovat kehittyneet?

AINEISTO JA MENETELMÄT

Elinolotutkimukset

Analysoimme väestön terveydentilaa Tilastokeskuksen keräämien vuosien 1986 (ELO86) ja 1994 (ELO94) elinolotutkimusten avulla. Aineistot on koottu käyntihaastatteluin ja nimensä mukaisesti tutkimukset kattavat elinolojen eri alueita, kuten koulutusta, toimeentuloa, perhettä ja terveyttä. Vertailtavuuden saavuttamiseksi terveyskysymykset ja suurin osa muistakin kysymyksistä on molemmissa tutkimuksissa toistettu täysin samanlaisina. Uutta ELO94:ssä oli kannettavan tietokoneen käyttö haastattelussa kynän ja paperilomakkeen sijasta.

Elinolotutkimusten perusjoukko muodostuu 15 vuotta täyttäneestä väestöstä; laitoksissa olevat eivät ole mukana. Vuoden 1986 tutkimusta varten haastateltiin 12 057 henkilöä elokuun 1986 ja huhtikuun 1987 välisenä aikana. Vuoden 1994 tutkimukseen haastateltiin 8 650 henkilöä tammi-kesäkuussa. Tutkittavista vastasi vuoden 1986 tutkimukseen 87 % sekä miehistä että naisista, vuoden 1994 tutkimukseen 72 % miehistä ja 74 % naisista.

Koska nuorimmilla tutkituilla koulutus on usein vielä kesken ja vanhimmista hyvin suuri osa on saanut pelkän peruskoulutuksen, rajoitumme koulutusryhmittäisessä tarkastelussa 25-74-vuotiaisiin (ELO86 n = 9 126, ELO94 n = 6 716). Työllisten ja työttömien tarkastelu taas rajataan ammatissa toimiviin ja heidän ydinikäryhmäänsä eli 20-64-vuotiaisiin (ELO86 n = 9 198, ELO94 n = 6 510). Mukaan ei tällöin oteta työvoimaan kuulumattomia, kuten eläkeläisiä, opiskelijoita ja kotiäitejä.

Poisjäänti tutkimuksesta eli aineiston kato oli ELO94:ssä suurempi kuin ELO86:ssa. Tämä johtuu mm. siitä, että aineistonkeruu suoritettiin vuonna 1994 yhdessä kotitaloustutkimuksen kanssa. Katoanalyysin mukaan ELO94:n poisjäänti on jossakin määrin suurempaa pääkaupunkiseudulla ja vähiten koulutusta saaneiden keskuudessa (15). Painotetut aineistot edustavat kuitenkin hyvin perusjoukkoa. Vaikuttaako kasvanut kato ja haastattelumenetelmien ero mahdollisesti aineiston laatuun, jää vielä tarkempien arvioiden varaan.

Koulutus

Tiedot vastaajien koulutuksesta on saatu Tilastokeskuksen tutkintorekisteristä (16). Koulutus on jaettu kolmeen ryhmään: 1) korkea-asteen koulutus eli 13 kouluvuotta tai enemmän, 2) keskiasteen koulutus eli 10-12 kouluvuotta ja 3) perusasteen koulutus eli enintään 9 kouluvuotta. Koulutusvuosien määrät perustuvat keskimääräisiin tutkinnon suorittamisaikoihin.

Sosiaalisen aseman kuvaajana koulutus on, toisin kuin ammatti, järjestysasteikollinen. Lisäksi koulutus voidaan määritellä myös muille kuin ammatissa toimiville, ja se sopii sekä miehille että naisille yhtä hyvin. Koulutus kuitenkin jakautuu melko epätasaisesti: perusasteen koulutuksen saaneet ovat selvästi suurin ryhmä, keskiasteen toiseksi suurin ja korkea-asteen pienin.

Koulutusrakenne on 1986-94 muuttunut siten, että varsinkin nuorten, mutta myös vanhempien ikäluokkien koulutustaso on jatkuvasti parantunut. Näin ollen pelkän perusasteen koulutuksen saaneiden miesten ja naisten osuus on vähentynyt ja keski- ja korkea-asteen koulutuksen saaneiden osuus vastaavasti kasvanut.

Työllisyys

Vastaajat on määritelty ansiotyössä oleviksi tai työttömiksi haastattelua edeltäneen viikon tilanteen mukaan. Työssä oleviin luetaan palkansaajat, yrittäjät ja maanviljelijät, työttömiksi (ansio)työtä vailla olevat henkilöt, jotka ovat käytettävissä työhön ja etsivät työtä.

Vuoden 1986 elinolotutkimuksessa työttömiä oli 20-64-vuotiaista miehistä 5,9 % ja naisista 4,4 %, mutta 1994 miehistä jo 21,4 % ja naisista 18,4 %. Työllisyystilanteen heikennyttyä näin merkittävästi voidaan kysyä, miten työttömyys ja väestön terveys liittyvät toisiinsa. Yhtäältä työttömyydellä voi olla haitallisia seuraamuksia ihmisten terveydentilaan, mutta toisaalta huono terveys voi myös vaikuttaa mahdollisuuksiin selvitä työmarkkinoilla, saada töitä tai joutua työttömäksi. Elinolotutkimukset ovat kuitenkin poikkileikkaustutkimuksia eikä niiden perusteella voida päätellä syitä ja vaikutuksia.

Terveydentila

Tarkastelemme kahta vastaajien omaan ilmoitukseen perustuvaa terveydentilan osoitinta: haittaavia pitkäaikaissairauksia ja koettua terveyttä.

Haittaavia pitkäaikaissairauksia tiedusteltiin haastateltavilta kysymällä: "Onko teillä jokin pitkäaikainen sairaus, vaiva tai vamma?" Jos vastaus oli myönteinen, jatkokysymys kuului: "Rajoittaako sairautenne/vammanne työntekoanne tai haittaako se jokapäiväisten tehtävienne suorittamista (ansiotyötä, kotitöitä, koulunkäyntiä tai opiskelua)?" Vastausvaihtoehdot olivat "suuresti", "jossakin määrin" ja "ei lainkaan". Ensimmäisen tai toisen vaihtoehdon valitseminen tarkoittaa, että henkilöllä on jokin haittaava pitkäaikaissairaus. Analysoimme haittaavan pitkäaikaissairauden ilmoittaneiden osuuksia eli haittaavan pitkäaikaissairastavuuden prevalenssia, lyhyesti sairastavuutta.

Haittaava pitkäaikaissairaus on kysely- ja haastattelututkimuksissa usein käytetty terveydentilan mittaustapa. Kysymys on yksilön fyysisestä tai psyykkisestä tilasta ja tämän tilan yhteydestä hänen työ- ja muihin elinolosuhteisiinsa sekä sosiaalisiin rooleihinsa (17).

Koettua terveyttä tiedusteltiin kysymyksellä: "Mikä seuraavista vaihtoehdoista parhaiten kuvaa tämänhetkistä terveydentilaanne: erittäin hyvä, hyvä, keskinkertainen, huono vai erittäin huono?" Analysoimme niiden osuuksia, jotka ilmoittivat terveytensä keskinkertaiseksi tai sitä huonommaksi, eli keskinkertaisen tai sitä huonomman koetun terveyden prevalenssia.

Koettu terveys on yksinkertainen terveysmittari, jota myös käytetään usein tutkimuksissa. Se on yksilön eri lähteistä kokoamaan tietoon perustuva yleisarvio hänen fyysisestä ja psyykkisestä terveydentilastaan. Koettu terveys kuvastaa yhtäältä pitkäaikaisia sairauksia ja niistä aiheutuvaa haittaa (18). Toisaalta mittari kuvastaa laajemmin yksilön subjektiivista käsitystä omasta terveydestään, hänen energisyyttään ja tyytyväisyyttään omaan fyysiseen ja psyykkiseen tilaansa (19). Koetun terveyden on todettu myös ennustavan myöhempää kuolleisuutta (20).

Terveydentilan muutoksen tutkimukselle asettuu monia haasteita. Fyysisen ja psyykkisen tilan selvittäminen perustuu tutkijan ja tutkittavan vuorovaikutukseen. Haastattelussa yksilöt raportoivat tutkijalle kokemuksiaan ja tulkitsevat omaa tilannettaan. Vastaamistaipumus terveyttä ja sairautta koskeviin kysymyksiin voikin vaihdella ajassa ja yksilön sosiaalisen taustan mukaan (21). Tiedossamme ei kuitenkaan ole seikkoja, jotka osoittaisivat väestön tai sen osaryhmien vastaamistaipumusten tai terveyskulttuurien muuttuneen siirryttäessä 1980-luvulta 1990-luvulle.

Menetelmät

Vastaajien itsensä ilmoittama terveydentila raportoidaan sekä ikäryhmittäisinä että epäsuorasti ikävakioituina prevalensseina (%). Ikävakioinnin tarkoituksena on eliminoida ikärakenteiden vaihtelu vertailtavissa osaryhmissä. Tämä on tarpeen, koska terveydentila on selvästi riippuvainen iästä: mitä korkeampi ikä, sitä huonompi terveys. Samoin aikavertailussa on otettava huomioon väestön ikärakenteen muutokset. Vakioväestönä on käytetty vuoden 1986 elinolotutkimuksen aineistoa, siinä ilmenevää sairastavuutta 5-vuotisikäryhmittäin. Ikävakioitujen prevalenssien tilastollista merkitsevyyttä tarkastellaan 95 %:n luottamusvälien avulla.

Ikävakioitu prevalenssi tiivistää väestön tai sen osaryhmän terveydentilan yhteen lukuun. Jos nuoret kuitenkin ovat tervehtyneet ja vanhat sairastuneet, ei ikävakioitu prevalenssi välttämättä muutu lainkaan aikavertailussa, vaan koko aikuisväestön sisällä tapahtuneet muutokset kumoavat toisensa. Tämän vuoksi on tarpeen kuvata terveydentilaa ja sen muutosta myös ikäryhmittäin.

VÄESTÖN TERVEYDENTILA JA SEN MUUTOS 1986-94

Vuosien 1986 ja 1994 elinolotutkimusten mukaan suomalaisen aikuisväestön haittaava pitkäaikaissairastavuus ei kahdeksassa vuodessa ole juuri muuttunut. Naisista joka kolmannella ja miehistä lähes joka kolmannella oli jokin haittaava pitkäaikaissairaus kummankin tutkimuksen mukaan (taulukko 1).

Koko aikuisväestöä koskevien ikävakioitujen prevalenssien taakse kätkeytyy kuitenkin monenlaisia prosesseja. Sairastavuus lisääntyy voimakkaasti 45 ikävuoden jälkeen (kuvio 1), mutta miehillä tämä yhteys on heikentynyt: keski-ikäiset ja sitä vanhemmat ilmoittavat vähemmän haittaavia pitkäaikaissairauksia kuin kahdeksan vuotta sitten. Esimerkiksi 65-69-vuotiaiden miesten sairastavuus on nyt samalla tasolla kuin kymmenen vuotta nuorempien sairastavuus kahdeksan vuotta sitten. Naisten sairastavuus ei ole vähentynyt vastaavalla tavalla. Vuonna 1994 miesten ja naisten sairastavuus vaihtelee ikäryhmittäin suurin piirtein samalla tavoin.

Aikuisväestön koettu terveys on sen sijaan kehittynyt myönteisesti (taulukko 1). Suomalaiset miehet ja naiset kokevat terveytensä yhtä hyväksi eikä tilanne sukupuolten kesken ole muuttunut, vaan molemmilla sukupuolilla koettu terveys on nyt parempi kuin kahdeksan vuotta sitten. Keskinkertaiseksi tai huonoksi terveytensä arvioi nyt noin 36 % aikuisista, kun luku kahdeksan vuotta aikaisemmin oli 40 %.

Koettu terveyskään ei ole parantunut kaikissa ikäryhmissä samalla tavoin (kuvio 1). Yhteys ikään on heikentynyt, ja tämä on tapahtunut sekä miehillä että naisilla. Nuorten koettu terveys on säilynyt ennallaan ja vasta yli 45-vuotiaiden terveys on selvästi kohentunut. Esimerkiksi 45-49-vuotiaiden naisten koettu terveys on nyt samalla tasolla kuin viisi vuotta nuorempien kahdeksan vuotta sitten.

Terveydentila koulutusryhmittäin

Korkea-asteen koulutuksen saaneiden sairastavuus on selvästi pienempi kuin keski- tai perusasteen koulutuksen saaneiden sekä 1986 että 1994 (kuvio 2). Eniten koulutusta saaneiden miesten sairastavuus on erityisen vähäistä ja se on säilynyt suurin piirtein ennallaan tarkasteltavana aikana (17 % vuonna 1986, 19 % vuonna 1994). Myös naisilla tämän ryhmän sairastavuus on säilynyt ennallaan, mutta sairastavuuden taso on kuitenkin selvästi miehiä korkeampi (27 %).

Vuonna 1986 myös keskiasteen ja perusasteen koulutuksen saaneiden miesten välillä vallitsi selvä ero: vähiten koulutettujen sairastavuus oli suurinta. Vuoteen 1994 tultaessa tämä ero on poistunut. Perusasteen koulutuksen saaneiden miesten sairastavuus on vähentynyt, keskiasteen koulutuksen saaneiden lisääntynyt, mutta tämä ero ei ole tilastollisesti merkitsevä. Naisten sairastavuus on sen sijaan säilynyt kaikissa koulutusryhmissä ennallaan. Miesten ja naisten pitkäaikaissairastavuus on yhdenmukaistunut siten, ettei perus- ja keskiasteen koulutuksen saaneiden välillä enää vuonna 1994 ole eroja kummallakaan sukupuolella.

Korkea-asteen koulutuksen saaneet kokevat terveytensä selvästi paremmaksi kuin keski- tai perusasteen koulutuksen saaneet (kuvio 3). Eniten koulutusta saaneiden miesten koettu terveys säilyi 1986-94 ennallaan.

Vielä vuonna 1986 myös keski- ja alimman asteen koulutuksen saaneiden koettu terveys poikkesi toisistaan: terveys oli huonoin vähiten koulutusta saaneilla. Vuonna 1994 tätä eroa ei enää todeta miehillä, mutta eri koulutusryhmien naisten koettu terveys poikkeaa edelleen toisistaan. Naisten koettu terveys on kuitenkin kohentunut 1986-94 kaikissa kolmessa koulutusryhmässä, joskin muutos on tilastollisesti merkitsevä vain perusasteen koulutuksen saaneilla. Miehillä koetun terveyden parantuminen koskee vain alinta koulutusryhmää; muutos on tilastollisen merkitsevyyden rajalla.

Eniten koulutusta saaneet miehet ovat edelleen terveyden kannalta erityisen hyväosainen ryhmä. Sen sijaan koetun terveyden koulutusryhmittäiset erot sukupuolten välillä ovat pienet ja kehittyneet pikemminkin hienoisesti naisten hyväksi. Miesten koettu terveys on keski- ja perusasteella yhdenmukaistunut samaan tapaan kuin sairastavuuskin: vuonna 1994 ei näiden ryhmien välillä enää ole eroja. Sen sijaan naisilla myös keski- ja perusasteen koulutuksen saaneiden koettu terveys eroaa toisistaan sekä vuonna 1986 että vuonna 1994.

Työttömien ja työllisten terveydentila

Vuonna 1986 suhteellisen hyvän työllisyystilanteen vallitessa työttömien miesten terveydentila oli selvästi huonompi kuin työssä olleiden. Työssä olleista miehistä pitkäaikaissairaita oli viidennes ja työttömistä vajaa kolmannes (kuvio 4). Naisilla molemmat luvut olivat 5 prosenttiyksikköä suuremmat. Keskinkertaiseksi tai sitä huonommaksi terveytensä koki työssä olleista miehistä 32 % ja työttömistä 48 %, naisilla vastaavat luvut olivat 33 % ja 39 % (kuvio 5). Miehillä erot olivat siis selvemmät kuin naisilla ja tilastollisesti merkitsevät, naisilla erot eivät olleet tilastollisesti merkitsevät.

Suurtyöttömyyden oloissa vuonna 1994 työttömyyden yhteys terveydentilaan heikkeni miehillä tarkasteltiinpa kumpaa terveysmittaria tahansa. Muutos koskee nimenomaan työttömien miesten sairastavuutta, joka nyt on työllisten tasolla. Työttömien miesten koettu terveys on kuitenkin edelleen vuonna 1994 selvästi huonompi kuin työssä olevien.

Ansiotyössä olevien ja työttömien naisten sairastavuusero on säilynyt suurin piirtein ennallaan 1986-94. Työssä olevien ja työttömien naisten koetun terveyden erot olivat 1986 melko pienet ja ennallaan 1994: sekä työssä olevien että työttömien koettu terveys on kohentunut, mutta työttömillä kohentuminen ei kuitenkaan ole tilastollisesti merkitsevää.

POHDINTA

Oletimme, että suomalaisten aikuisten terveydentila on säilynyt ennallaan 1986-94 välisenä aikana. Sairastavuuden suhteen tämä pitääkin paikkansa. Verrattuna Kansaneläkelaitoksen vuosina 1964-87 tekemiin tutkimuksiin vaikuttaa siltä, että sairastavuuden yleistaso on säilynyt vakaana viime vuosikymmenien aikana (8,22). Naisten sairastavuus on myös edelleen hieman suurempaa kuin miesten.

Keskitasoisen tai huonomman koetun terveyden muutos ei sekään ole ollut suuri, mutta osoittaa kuitenkin hienoista kohentumista 1986-94. Miesten ja naisten välisiä eroja ei todettu 1986 eikä niitä esiinny edelleenkään. Koetun terveyden kohentumista voidaan pitää odottamattomana, kun otetaan huomioon elinolojen ja elintason kehityksen taantuma 1990-luvun talouskriisin oloissa. Kuitenkin samansuuntainen kehitys on todettu myös Kansanterveyslaitoksen aikuisväestön terveyskäyttäytymiskyselyn perusteella: sekä miesten että naisten koettu terveys on hieman kohentunut 1970-luvun lopulta 1990-luvulle tultaessa (9).

Miesten ja naisten terveydentilan ikäryhmittäiset erot muistuttavat nyt enemmän toisiaan kuin kahdeksan vuotta sitten. Aikaisempien tutkimusten mukaan sairastavuus yleistyy voimakkaasti keski-ikäisillä ja vanhemmilla suomalaismiehillä. Tämä sairastavuuden vahva yhteys ikään on ollut miehillä voimakkaampi kuin naisilla ja poikennut muiden Pohjoismaiden miesten tilanteesta (13). Sairastavuuden ja iän välinen yhteys miehillä on 1990-luvulla heikentynyt ja muistuttaa nyt naisten vastaavaa yhteyttä. Lisäksi koetun terveyden yhteys ikään on heikentynyt molemmilla sukupuolilla. Nämä ikäryhmittäiset muutokset näkyvät erityisesti 45-vuotiailla ja vanhemmilla.

Jos ensimmäinen oletuksemme osui pääpiirtein oikeaan, ei samaa voi sanoa toisesta oletuksestamme, jonka mukaan väestöryhmittäiset terveydentilan erot ovat kasvaneet 1980-luvulta 1990-luvulle tultaessa. Sairastavuuden ja koetun terveyden koulutusryhmittäiset erot ovat osin säilyneet, osin muuttuneet. Eniten koulutusta saaneiden terveydentila on selvästi muita ryhmiä parempi. Erityisen vähäistä sairastavuus on edelleen hyvin koulutetuilla miehillä.

Odottamaton kehityssuunta on ollut keskiasteen ja perusasteen koulutuksen saaneiden miesten ja naisten sairastavuuden sekä miesten koetun terveyden yhdenmukaistuminen. Kehitys on toteutunut lähinnä siten, että perusasteen koulutuksen saaneiden terveydentila on kohentunut keskiasteen koulutuksen saaneiden tasolle.

Alustavissa jatkoanalyyseissä on selvitetty, mistä miesten sairastavuuden yhdenmukaistuminen kahdessa alimmassa koulutusryhmässä johtuu. Pelkän peruskoulutuksen saaneiden miesten sairastavuuden väheneminen koskee vain yli 45-vuotiaita. Tulokset ovat samansuuntaiset myös miesten koettua terveyttä tarkasteltaessa; sen sijaan naisilla koetun terveyden ja iän välisen yhteyden muutokset eivät liity mihinkään yksittäiseen koulutusryhmään. Lisäselvitystä asiaan voidaan saada tutkimalla muun muassa työolojen muutoksen ja eläkkeelle siirtymisen yhteyksiä sairastavuuden vähenemiseen.

Työttömyyden ja terveydentilan yhteys on heikentynyt miesten muttei naisten keskuudessa 1986-94. Miehillä todettua kehityssuuntaa voidaan pitää odottamattomana työttömyyden kielteisten terveysseuraamusten kannalta (3,4). Toisaalta yhteyden heikentyminen on ymmärrettävää, koska 1990-luvun työttömyys on erittäin laaja ja aikaisempaa "demokraattisempi" ilmiö: valikoituminen työttömäksi esimerkiksi terveydentilan tai työkyvyn ongelmien perusteella koskee nyt paljon pienempää osaa työttömistä kuin 1986, jolloin työttömiä oli vain neljännes nykyisestä. Silti edelleen vuonna 1994 työttömien miesten koettu terveys on huonompi ja työttömien naisten sairastavuus suurempi kuin työssä olevien.

Koettu terveys voi kuvastaa sairastavuutta paremmin ansiotyön menettämisen kielteisiä vaikutuksia työttömien henkiseen hyvinvointiin, joka korostuu miehillä (3,4). Mutta jatkotutkimusten kohteeksi jää se, miksi työttömien naisten sairastavuus on edelleen selvästi suurempi kuin työssä käyvien. On mahdollista, että naisten valikoituminen työmarkkinoilla on jostakin syystä useammin terveysperustaista kuin miesten.

Väestön terveydentilan melko vakaa taso ja osittainen kohentuminenkin 1990-luvulle siirryttäessä sopii yhteen kuolleisuuden myönteisen yleiskehityksen kanssa (10,14). Sairastavuuden ja koetun terveyden erojen tietty kaventuminen koulutusryhmittäin ja työllisyyden mukaan on taas pikemminkin vastakkainen kuolleisuuden sosiaaliryhmittäisen kehityksen kanssa.

Täsmällisten aikavertailujen tekeminen asettaa toistotutkimuksille suuria vaatimuksia. Sairastavuutta ja sen taustatekijöitä on mitattu samalla tavoin sekä 1986 että 1994 elinolotutkimuksissa. Jälkimmäisen tutkimuksen kato oli kuitenkin suurempi; lisäksi 1994 tutkimuksessa otettiin käyttöön tietokoneavusteinen haastattelu (15). Nämä erot tutkimusten välillä antavat aihetta varovaisuuteen tehtäessä päätelmiä suhteellisen pienistä havaituista muutoksista.

Elinolotutkimusten perusteella Suomen aikuisväestön terveydentilan kehitys sisältää jossakin määrin yllättäviä suuntauksia 1990-luvun taloudellisen laman ja suurtyöttömyyden taustaa vasten. Lama ei kuitenkaan kuvaa koko yhteiskuntakehitystä. Samanaikaisesti on käynnissä erisuuntaisia prosesseja: yhtäällä työttömyys ja kielteinen talouskehitys, toisaalla esimerkiksi koulutuksen lisääntyminen ja terveellisten elintapojen yleistyminen (9,23).

Lopulta on otettava huomioon, etteivät suomalaisen hyvinvointivaltion kehitys ja perusrakenne 1990-luvun puoliväliin tultaessa sittenkään ole muuttuneet radikaalisti - ainakaan vielä. Kansakunnan henkistä tilaa luodatessaan Ilkka Niiniluoto (24) toteaakin, että "Suomessa ei ole - ainakaan vielä huomattavassa määrin - monien muiden maiden kurjuutta ja vitsauksia". Pohjoismainen hyvinvointimalli, jonka kohteena ovat kaikki väestöryhmät, eivät vain köyhimmät ja huono-osaisimmat, ja jota Suomessakin on sovellettu, on luultavasti tarjonnut suojaa työmarkkinoiden ja talouden nopeita ja suuriakin kielteisiä käänteitä vastaan. Tilanteen jatkuminen asettaa uusia haasteita sekä itse hyvinvointimallille että mahdollisesti lisääntyvien ongelmien hallinnalle. Hannu Uusitalo (25) arvelee, että "pohjoismaisen mallin romuttaminen ei kuitenkaan ratkaisisi ongelmia, pikemminkin päinvastoin: ne kärjistyisivät edelleenkin".

On siis mahdollista, että laman ja työttömyyden kielteiset seuraamukset ilmenevät vasta pitkällä aikavälillä, jos tilanne jatkuu yhtä huonona kuin 1990-luvun ensi puoliskolla. Mutta kuinka pitkällä aikavälillä? Selviä aikamääriä tuskin pystytään esittämään. Eräs kasautuvaa huono-osaisuutta tuottava mekanismi on yhä suuremman työttömien osan putoaminen ansiosidonnaiselta toimeentuloturvalta peruspäivärahalle.

Voi myös olla, että väestön terveydentilan yllä kuvatun yleiskehityksen takana vaikuttaa syrjäytymisprosesseja, jotka koskevat rajallisia ryhmiä ja peittyvät laajassa väestötarkastelussa (5,26). Tutkimuksin onkin varauduttava seuraamaan sekä laman pitkäaikaisia terveysvaikutuksia väestössä että pyrittävä tunnistamaan kohdennetuin tutkimuksin terveydeltään erityisen haavoittuvia osaryhmiä.

KIRJALLISUUTTA