Traumaperäiset aivovammat ja niiden sairaalahoidon tarve Uudellamaalla 1995

Arviot traumaperäisen aivovamman ilmaantuvuudesta vaihtelevat tilastointiin liittyvien puutteiden vuoksi. Vuonna 1985 julkaistun Kallo-aivovammatyöryhmän mietinnön (1) mukaan Uudellamaalla voidaan arvioida vuosittain jäävän eloon 800-1 000 tapaturmassa aivovamman saanutta henkilöä, ja heistä puolelle on jäänyt haittaava jälkitila. Laajempaa tutkimustietoa traumaperäisten aivovammojen ilmaantuvuudesta Suomessa ei 1990-luvulta ole, vaikka niiden kansantaloudellinenkin merkitys on suuri.

Stakesin hoitoilmoitusrekisteri (entinen poistoilmoitusrekisteri) kerää tietoja sosiaali- ja terveydenhuollon laitoshoidosta ja sitä korvaavista hoitomuodoista sekä seuraa potilasvirtoja. Aivovamman ilmaantuvuuden ja syiden selvittelyn ohella tarvitaan tietoa myös vammautumisen jälkeisistä hoitokäytännöistä. Akuuttihoitovaiheen hoitopaikat ja hoitoajat antavat osaltaan tietoa paitsi vamman vaikeusasteesta, myös jälkitilojen aiheuttamasta hoidon tarpeesta. Hoitoisuuden arviointi antaa kuvan potilaan ulkoisen avun tarpeesta ja toimintakykyisyydestä. Akuuttihoitovaiheen jälkeinen jatkohoitopaikka antaa kuvan hoitovastuun siirrosta sekä palvelujen tarjonnasta.

Tässä tutkimuksessa kuvataan Stakesin poisto- ja hoitoilmoitusrekisterin tietojen perusteella traumaperäisen aivovamman ilmaantuvuutta Uudenmaan läänin asukkailla vuosina 1991-95 sekä vammautumisen syitä, ensimmäisiin hoitopaikkoihin ohjautumista, hoitojaksojen määriä, hoitoaikoja ja jatkohoitopaikkoihin ohjautumista. Tässä artikkelissa esitetään etupäässä tuloksia vuodelta 1995, koska vuosittaiset vaihtelut eivät olleet merkittäviä.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Tutkimusaineiston muodostavat Uudenmaan läänistä kotoisin olevat traumaperäisen aivovamman saaneet potilaat. Tiedot kerättiin Stakesin tilastoimista ja ylläpitämistä poisto- ja hoitoilmoitusrekistereistä vuosilta 1991-95.

Tutkimukseen valitut diagnoosit perustuivat ICD-9-luokitukseen ja diagnoosinumerot olivat 800, 801, 803 (kallon laen, kallonpohjan ja muut kallon luiden murtumat), 850 (aivotärähdys) sekä 851-854 (aivoruhje, traumaattinen subaraknoidaali- tai subduraalivuoto, muu kallonsisäinen vuoto ja muu kallonsisäinen vamma). Myös useimmissa aikaisemmissa tutkimuksissa (2,3,4,5,6,7,8) on käytetty vastaavia diagnooseja, joskin diagnoosien ryhmittelyt vaihtelevat. Tutkimukseen sisältyivät ainoastaan edellä mainitut päädiagnoosit, ja mukaan otettiin vain sellaiset potilaat, jotka olivat traumaperäisen aivovamman vuoksi ensimmäistä kertaa hoidossa.

Stakesin tilastorekisteristä löytyi edellä mainituilla kriteereillä vuosilta 1991-95 kaikkiaan 4 367 uusmaalaista potilasta. Koko Suomessa vastaavin kriteerein valittuja potilaita oli 24 497. Aineistosta puuttuvat ennen sairaalaantuloa kuolleet.

TULOKSET

Ilmaantuvuus

Traumaperäisen aivovamman ilmaantuvuus vuonna 1995 koko Suomessa oli 99/100 000 henkilövuotta. Kaikkiaan potilaita oli 5 055, ja heistä 58 % oli miehiä (taulukko 1). Uusmaalaisilla traumaperäisen aivovamman ilmaantuvuus oli samaan aikaan 71/100 000 henkilövuotta; potilaita oli 936 ja heistä 60 % oli miehiä (taulukko 2 ja 3). Pään alueen murtumia oli vammoista 8 % (ilmaantuvuus 6/100 000 henkilövuotta), aivotärähdyksiä 48 % (34/100 000) ja aivoruhjetason vammoja 43 % (31/100 000) (taulukko 2).

Uusmaalaisten potilaiden ikäryhmittäisessä tarkastelussa eniten aivovammoja oli miehistä 45-59-vuotiailla ja naisista yli 75-vuotiailla. Väestöön suhteutettuna suurin ilmaantuvuus sekä miehillä että naisilla oli yli 75-vuotiailla (taulukko 3).

Diagnoosien, ikäryhmien ja sukupuolen mukaisessa väestömäärään suhteutetussa tarkastelussa aivotärähdykset olivat Uudellamaalla yleisimpiä 0-14-vuotiailla tytöillä ja pojilla sekä yli 75-vuotiailla naisilla ja miehillä (taulukko 3). Aivoruhjetason vammat olivat yleisimpiä sekä naisilla että miehillä vanhemmissa ikäryhmissä. Pään alueen murtumien ilmaantuvuudessa eivät ikäryhmittäiset erot olleet kovin suuria, joskin nämä vammat olivat yleisimpiä yli 75-vuotiailla naisilla.

Tapaturmapaikat ja vamman ulkoiset syyt

Vammautumisen syitä tarkasteltiin sekä tapaturmapaikan että vammojen ulkoisten syiden mukaan. Tapaturmapaikat oli luokiteltu Stakesin poisto- ja hoitoilmoitusrekisterin mukaisesti ja vammojen ulkoisten syiden luokituksessa käytettiin ICD-9-tautiluokituksen mukaista E-luokitusta vammojen, myrkytysten ja tautien ulkoisista syistä. Hoitoilmoitusrekisterin huonoimmin täytetty osio oli tapaturmapaikka, sillä vuonna 1995 tämä tieto puuttui 48 %:sta Uudeltamaalta tehdyistä ilmoituksista. Tapaturmista, joista tieto oli merkitty (n = 485), oli asunto- ja kotitapaturmia 36 % ja liikennetapaturmia 30 %.

Vuonna 1995 Uudellamaalla asunto- ja kotiympäristössä saaduiksi ilmoitetuista vammoista (n = 176) oli aivotärähdyksiä 55 %, aivoruhjetason vammoja 36 % ja pään alueen murtumia 9 % (taulukko 4). Liikenteessä saaduiksi ilmoitetuista aivovammoista (n = 146) oli aivotärähdyksiä 57 %, aivoruhjetason vammoja 27 % ja pään alueen murtumia 16 %.

Vamman ulkoinen syy oli merkitty useammin kuin tapahtumapaikka; tieto puuttui kuitenkin 38 %:sta ilmoituksista. Tapaturmista, joista tieto oli merkitty (n = 580), oli huomattava osa, 60 %, putoamisia ja kaatumisia (taulukko 4). Näistä 349 tapauksesta 57 %:ssa oli kyseessä aivotärähdys, 31 %:ssa aivoruhjetason vamma ja 12 %:ssa pään alueen murtuma. Putoamisia ja kaatumisia oli lähes kolminkertainen määrä verrattuna kuljetus- ja ajoneuvotapaturmien aiheuttamiin vammautumisiin (n = 127). Jälkimmäisissä seurauksena oli useimmiten aivotärähdys (65 %); aivoruhjetason vammoja ja pään alueen murtumia oli selvästi vähemmän (24 % ja 11 %).

Ensimmäiset hoitojaksot hoitopaikoittain

Yli puolet uusmaalaisista potilaista oli ohjattu ensimmäiselle hoitojaksolle yliopistolliseen keskussairaalaan (taulukko 5). Toiseksi eniten ensimmäisiä hoitojaksoja oli alue- ja kaupunginsairaaloissa, mutta niiden määrä oli noin puolet yliopistosairaaloiden hoitojaksojen määrästä. Terveyskeskuksiin, keskussairaaloihin, puolustusvoimien hoitopaikkoihin sekä yksityisiin hoitopaikkoihin oli ensimmäiselle hoitojaksolle päätynyt yhteensä vain 16 % potilaista.

Hoitoajat hoitopaikoittain

Ensimmäisen hoitojakson hoitopäiviä oli uusmaalaisilla aivovammapotilailla eniten yliopistollisissa keskussairaaloissa. Terveyskeskuksissa oli hoitopäiviä toiseksi eniten ja lähes yhtä paljon oli alue- ja kaupunginsairaaloissa (taulukko 5).

Kaikkien hoitojaksojen (myös uudet jaksot samalla diagnoosilla) hoitopäivistä yli puolet oli keskittynyt terveyskeskuksiin. Yliopistollisten keskussairaaloiden kaikkien hoitopäivien osuus oli 29 % ja alue- ja kaupunginsairaaloiden hoitopäivien osuus oli 16 % (taulukko 5).

Hoitojaksot ja hoitoajat diagnoosien mukaan

Pään alueen murtuman saaneista uusmaalaisista potilaista oli suurin osa päätynyt ensimmäiselle hoitojaksolle yliopistollisiin keskussairaaloihin. Myös ensimmäisen sekä kaikkien hoitojaksojen hoitopäiviä oli eniten yliopistollisissa keskussairaaloissa (taulukko 5).

Aivotärähdyksen saaneiden potilaiden ensimmäisistä hoitojaksoista suurin osa oli keskittynyt yliopistollisiin keskussairaaloihin. Ensimmäisen hoitojakson hoitopäiviä oli eniten alue- ja kaupunginsairaaloissa, mutta kaikkien hoitojaksojen hoitopäiviä oli eniten terveyskeskuksissa ja lähes yhtä suuri määrä alue- ja kaupunginsairaaloissa (taulukko 5).

Aivoruhjetason vamman saaneiden potilaiden sekä ensimmäisiä hoitojaksoja että hoitopäiviä oli eniten yliopistollisissa keskussairaaloissa. Kaikkien hoitojaksojen hoitopäivistä suurin osa oli keskittynyt terveyskeskuksiin (taulukko 5).

Hoitopäivien määrät ensimmäisellä hoitojaksolla

Hoitopäivien keskiarvo oli pään alueen murtuman saaneilla 4,4 vuorokautta, ja eniten hoitopäiviä oli yli 75-vuotiailla (12,9 vrk) (kuvio 1). Aivotärähdyksen saaneilla hoitopäivien keskiarvo oli 2,5 vrk; suurin keskiarvo oli 60-74-vuotiailla (5,2 vrk) ja pienin 0-14-vuotiailla (1,3 vrk). Aivoruhjetason vamman saaneilla hoitopäivien keskiarvo oli 7,1 vrk, ja eniten hoitopäiviä oli 45-59-vuotiailla (7,7 vrk), joskin niitä oli yli 75-vuotiailla lähes yhtä paljon (7,6 vrk). Myös tässä diagnoosiryhmässä vähiten hoitopäiviä oli 0-14-vuotiailla (3,9 vrk).

Hoidon tarve

Hoidon tarvetta arvioidaan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen avun tarpeena. Aivotärähdyksen saaneista uusmaalaisista oli luokiteltu täysin tai lähes omatoimisiksi puolet ja aivoruhjetason vamman saaneista neljäsosa (taulukko 6). Pään alueen murtuman saaneista täysin tai lähes omatoimisia oli 38 %. Toistuva, lähes jatkuva ja jatkuva hoidon tarve korostui aivoruhjetason vamman saaneilla.

Jatkohoitopaikka

Vuoden 1995 jatkohoitopaikkaluokituksen mukaan aivotärähdyksen saaneista uusmaalaisista yli 80 % ohjattiin akuuttihoitovaiheen jälkeen kotiin, pään alueen murtuman saaneista 66 % ja aivoruhjetason vamman saaneista lähes 30 % (taulukko 7). Vastaavasti laitoshoitoon siirtyi aivotärähdyksen saaneista 17 %, pään alueen murtuman saaneista yli 30 % ja aivoruhjetason vamman saaneista 55 %.

POHDINTA

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin ainoastaan potilaita, jotka olivat aivovammadiagnoosin vuoksi ensimmäistä kertaa hoidossa, ja lisäksi diagnoosit olivat päädiagnooseja. Jos hoitoilmoitusrekisteristä olisi otettu mukaan myös sivudiagnoosit, olisi tapauksia ollut kuitenkin vain 10 % enemmän. Uusia aivovammoja uusmaalaisilla oli keskimäärin 870 vuosittain, kun koko Suomen vastaava luku oli vajaat 5 000. Väestöön suhteutettuna uusmaalaisilla aivovammojen ilmaantuvuus (71/100 000 henkilövuotta) oli pienempi kuin koko Suomen alueella (99/100 000 henkilövuotta). Myös aikaisemmassa tutkimuksessa (6), jossa verrattiin aivovammojen ilmaantuvuutta kaupunkialueella ja suppeammilla maaseutualueilla, tulokset olivat samansuuntaisia.

Viiden vuoden tarkastelujakson aikana aivovammojen ilmaantuvuus pysyi lähes muuttumattomana. Ruotsalaisen tutkimuksen (10) mukaan ilmaantumisluvut olivat pysyneet samansuuruisina jopa 20 vuoden seuranta-aikana. Ainoastaan ikäryhmittäisessä ilmaantuvuudessa oli eroja.

Tutkimuksen kolmesta vammaryhmästä aivotärähdyksiä oli eniten. Pääkaupunkiseudulla Töölön sairaalassa vuosilta 1989-90 tehdyn tutkimuksen (12) mukaan aivoruhjetason vammoja oli lähes kaksi kertaa niin paljon kuin aivotärähdyksiä, mutta aivotärähdysten osuuden vähäisyys johtunee vaikeimpien tapausten valikoitumisesta yliopistosairaalaan. Sen sijaan Kallo-aivovammatyöryhmän vuonna 1985 julkaistun mietinnön mukaan (1) kommootioiden osuus oli noin 70 %. Siihen, onko diagnosointi ns. lievempien ja samalla ehkä vaikeimmin diagnosoitavien kohdalla muuttunut, ei tämä tutkimus anna vastauksia.

Aivovammoja oli määrällisesti eniten 45-59-vuotiailla miehillä ja yli 75-vuotiailla naisilla. Sen sijaan väestöön suhteutettu ilmaantuvuus oli suurin yli 75-vuotiailla sekä miehillä että naisilla. Aivotärähdyksiä oli suhteessa eniten lapsilla ja vanhuksilla ja aivoruhjetason vammoja yli 60-vuotiailla, erityisesti miehillä. Kallo-aivovammatyöryhmän mietinnön (1) mukaan aivotärähdyksistä suurin osa esiintyi lapsilla, mutta vanhusten osuus ei korostunut; mietinnössä tarkasteltiin absoluuttisia lukuja. Aivoruhjetason vammoista mietinnön mukaan suurin osa keskittyi nuoriin ja keski-ikäisiin. Myös tässä tutkimuksessa viimeksi mainittujen vammojen absoluuttiset määrät ovat samansuuntaisia (taulukko 3).

Vammautumisen syitä tarkasteltiin sekä tapaturmapaikan että vammojen ulkoisten syiden mukaan. Asunto- ja kotiympäristössä sattuneet tapaturmat olivat liikennetapaturmia yleisempiä. Useiden aikaisempien tutkimusten mukaan (2,3,8,10) liikennetapaturmat olivat yleisimpiä aivovammojen aiheuttajia. Myös Kallo-aivovammatyöryhmän mietinnön (1) mukaan HYKS:n neurokirurgian klinikan potilaiden vaikeista aivovammoista 65 % johtui liikennetapaturmista. Tämän tutkimuksen mukaan sekä koti- että liikennetapaturmien seurauksena oli yleisimmin aivotärähdys. Myös putoamisten ja kaatumisten seurauksena oli yleisimmin aivotärähdys; näiden osuus vamman ulkoisista syistä oli kolmasosa. Asunto- ja kotitapaturmille altteimpia olivat lapset ja vanhukset. Liikennetapaturmia sattui eniten 15-29-vuotiaille. Kallo-aivovammatyöryhmän mietinnön (1) mukaan sairaaloiden poistoilmoituksista laskettu liikennetapaturmien aiheuttamien aivovammojen osuus oli 25-40 %. Tässä tutkimuksessa liikennetapaturmien aiheuttamien aivovammojen osuudeksi jäi 30 % tapaturmista, joista tieto oli merkitty.

Tapaturmapaikat ja vamman ulkoiset syyt olivat hoitoilmoitusrekisterin huonoimmin täytetty osio. Kun Kallo-aivovammatyöryhmä vuonna 1985 (1) laati ehdotuksen yhtenäiseksi valtakunnalliseksi aivovammapotilaiden tutkimus- ja hoitokäytännöksi, mainittiin jo silloin yhtenä ongelma-alueena asiakirjamerkintöjen puutteellisuus. Vuonna 1989 HYKS-piiri laati muistion (14), jonka tavoitteena oli antaa ohjeet aivovammapotilaiden hoidon ja kuntoutuksen järjestämiseksi. Ehdotuksessa mainitaan mm, että sairauskertomuksissa tulee olla merkintä potilaan lääketieteellisestä tilasta sairaalaantulohetkellä, tuloaika, mahdollinen tuoja sekä maininta tapaturma-ajasta ja -paikasta sekä mekanismista. Tältä osin ohjeiden noudattamisessa on edelleen huomattavia puutteita. Yhä edelleen kirjaamiskäytäntöjä tulisi tehostaa, koska niillä on myöhemmin myös suuri vakuutusoikeudellinen merkitys potilaan elämässä.

Ensimmäiset hoitojaksot olivat keskittyneet kaikkien diagnoosien osalta yliopistollisiin keskussairaaloihin. Tosin aivotärähdyksen saaneita potilaita oli hoidettu paljon myös alue- ja kaupunginsairaaloissa. Pään alueen murtuman saaneiden potilaiden sekä ensimmäisen että kaikkien hoitojaksojen hoitopäiviä oli eniten yliopistollisissa keskussairaaloissa.

Aivoruhjetason vammojen hoitopäiviä oli jatkohoitopaikoissa reilusti kolminkertainen määrä (9 898 vrk) ensimmäisen hoitojakson hoitopäiviin verrattuna (2 871 vrk). Jälkihoito keskittyi terveyskeskuksiin. Sen sijaan aivotärähdyksen saaneiden hoidon porrastus ilmeni siten, että ensimmäiset hoitojaksot olivat keskittyneet yliopistollisiin keskussairaaloihin, mutta ensimmäisen jakson hoitopäiviä oli kuitenkin eniten alue- ja kaupunginsairaaloissa ja kaikkien hoitojaksojen hoitopäiviä terveyskeskuksissa. HYKS-piirin muistion (14) mukaan lievästi vammautuneet toipuvat entiseen työhön jo lyhyen sairausloman jälkeen ja suurin osa kommootion saaneista potilaista voidaan akuuttivaiheessa hoitaa avohoidossa joko terveyskeskuksissa tai sairaalan poliklinikalla. Osa lievistäkin aivovammoista saattaa kuitenkin johtaa elinikäiseen toimintakyvyn heikkenemiseen. Ehkä suurinta ristiriitaa tällä hetkellä aiheuttaakin tiedon puuttuminen aivovammojen jälkitiloista. Kompastuskivi lienee edelleen sama kuin vuonna 1985, jolloin Kallo-aivovammatyöryhmän mietinnössä todettiin, että oleellista olisi tietää, miten monelle vuosittain jää vammastaan toiminnallista haittaa ja minkäasteista haitta on. Mikäli terveyskeskusten ja alue- ja kaupunginsairaaloiden osuus hoidossa entisestään suurenee, pitäisi tämä ottaa huomioon myös näiden henkilöstön koulutuksessa.

Aivoruhjetason vammat vaativat eniten hoitopäiviä, mutta ikä ei lisännyt hoitoajan pituutta. Hoitopäivien keskiarvo ensimmäisellä hoitojaksolla aivoruhjetason vamman saaneilla oli 7 vuorokautta, kun se Kallo-aivovammatyöryhmän mietinnön (1) mukaan vuonna 1981 oli 14 vuorokautta. Tämä kuvastanee olennaista muutosta hoitokäytännöissä.

Hoidon tarpeen arviointi painottuu fyysisen toimintakyvyn arviointiin, ja sen vuoksi pinnallisessa somaattisessa arvioinnissa hyvin toipuneet luokittuvat luonnollisesti täysin tai lähes omatoimisiin. Tässä tutkimuksessa kaikissa diagnoosiryhmissä oli täysin tai lähes omatoimisten osuus suuri. Aivoruhjetason vamman saaneilla oli kuitenkin hoidon tarve lisääntynyt useammin kuin muissa ryhmissä. Aivotärähdyksen saaneista täysin tai lähes omatoimisia oli 51 % ja ajoittaisen tai toistuvan hoidon tarpeessa oli lähes 40 %. Kuitenkin samasta diagnoosiryhmästä oli kotiin ohjattu yli 80 % ja laitoshoitoon 17 %. Tutkimus ei selvitä jälkihoidon sisältöä, mutta kysymyksiä herättää kuitenkin se, että ns. lievissäkin vammoissa karkeankin hoitoisuusluokituksen perusteella ilmeni ajoittaista tai toistuvaa hoidon tarvetta, mutta kuitenkin kotiin lähetettyjen määrä oli suuri.

Aivovammojen ilmaantuvuuden selvittely pelkästään diagnooseihin pohjautuvilla tilastoilla ei ehkä vastaa vammautuneiden ihmisten ja heidän omaistensa todellisuutta. Aivovammaan liittyvien seurantatutkimusten mukaan (13) vamman aiheuttamat käyttäytymisen ja tunne-elämän muutokset vaikuttavat vammautuneen ihmisen elämään enemmän kuin fyysiset muutokset. Tämä lisää hoidon vaativuutta ja hienojakoisuutta, jota tarvitaan sekä hoitoketjun alkupäässä että jatkohoidossa. Aivovammasta aiheutuvan haittaavan jälkitilan mahdollisuus olisikin otettava huomioon potilaan pinnallisesta toipumisesta ja hyvinvoinnista huolimatta. Kuitenkaan pelkkä diagnostiikkaan panostaminen ei riitä, ellei samalla lisätä tietoutta oikein suunnatun hoidon ja kuntoutuksen tarpeesta ja mahdollisuuksista terveydenhuollon eri tasoilla.

Pienienergiaisina vammoina pidetyt aivotärähdykset olivat suurin vammaryhmä. Toisin kuin aiemmissa selvityksissä (1) aivotärähdykset olivat yleisiä sekä koti- että liikennetapaturmien ja myös putoamisten ja kaatumisten seurauksena. Tämän tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että ns. lievät vammat ovat lisääntymässä ja/tai niiden diagnosointi on tehostunut. Liikennetapaturmien ehkäisyn ohella tulisi huomio kiinnittää myös asunto- ja kotiympäristön turvallisuuteen. Yleinen tiedon lisääminen päähän kohdistuneen vamman vakavuudesta olisi tarpeen myös maallikkotasolla. Yhtenä ongelmana on, etteivät aivovamman saaneet välttämättä itse kykene itseään ohjaamaan, ja avainasemassa ovatkin omaiset ja läheiset.

Myös yleinen käsitteistö saattaisi kaivata uudistamista. Tähän astihan aivovammojen vaikeusasteen arvioiminen on perustunut tajuttomuuden kestoon ja muistikatkoksiin ja myös osittain kuvantamistutkimusten löydöksiin, ja vammat on luokiteltu lieviin, keskivaikeisiin ja vaikeisiin. Kuitenkin käytännön työssä saatujen kokemuksien mukaan suurimmat ongelmat potilaalle aiheutuvat aivovammojen jälkitiloista, joiden mittaaminen onkin perinteisen diagnosoinnin ulkopuolella. Akuuttivaiheen lievästä saattaa ajan kuluessa tulla jälkihoidon vaikea. Aivovammojen seuraukset jälkitila-käsitteineen antavatkin pohtimisen ja jatkoselvitysten aihetta erityisesti ns. lievien ja päälle päin näkymättömien vammojen osalta. Myös useissa tutkimuksissa (2,3,4,9,10,11) on pohdittu jälkihoitoon liittyvää problematiikkaa sekä kokonaisvaltaisen lähestymistavan ja seurannan puutetta. Myös Suomessa kuntoutuskäytäntöjen yhtenäistämisen ja kehittämisen tarve on todettu jo vuosia sitten mm. Kallo-aivovammatyöryhmän mietinnössä (1) ja HYKS-piirin Aivovammatyöryhmän muistiossa (14).

Aivovamman diagnostiikka ja vamman vaikeusasteen sekä kuntoutustarpeen arviointi vaativat erityisasiantuntemusta jo hoidon ensi vaiheista alkaen, sillä aivovamman vaikutukset ovat laaja-alaisia niin potilaalle, omaisille kuin yhteiskunnallekin.

Yhtenä ratkaisuna näiden ongelmien selvittämiseksi ja ratkaisemiseksi on kesällä 1998 käynnistynyt yhteistyössä Stakesin ja Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin kanssa Aivovammojen käypä hoito -projekti. Eri puolilla maata on meneillään useita erillisiä aivovamman diagnostiikkaan, hoitoon, kuntoutukseen ja psykososiaaliseen tukeen liittyviä hankkeita. Invalidiliiton Käpylän kuntoutuskeskuksessa tähän problematiikkaan on paneuduttu systemaattisella kehittämis-, tutkimus- ja koulutustoiminnalla 1980-luvun loppupuolelta alkaen.

Nyt esitellyn kaltainen tutkimus tavoittaa ainoastaan diagnosoidut potilaat. Koska toisaalta jo kliinisen työn perusteella tiedetään diagnosoinnin herkkyyden ja hoidon arvioinnin puutteet, antavat ulkopuolelle jäävät vammautuneet todellisia haasteita uusille selvityksille ja erityisesti uusille lähestymistavoille. Ongelman muodostavat sekä oikein diagnosoidut, mutta puutteellisesti kuntoutetut että diagnosoimatta ja siten myös kuntouttamatta jääneet potilaat. Tässä tutkimuksessa esitetyt ilmaantumisluvut lienevätkin vain jäävuoren huippuja.