Vaikean keuhkoahtaumataudin pahenemisvaiheen hoito päivystyspoliklinikalla - puhelinhaastattelu hoitokäytännöstä

Suomessa on arviolta 175 000 COPD-potilasta, joista 10 000 sairastaa vaikeaa tautia (1). COPD:n vuoksi oli sairaaloissamme vuonna 1996 lähes 15 000 hoitojaksoa. COPD-potilaiden sairaalahoidon tarve alkaa lisääntyä jyrkästi 55 ikävuoden jälkeen, huippu saavutetaan 65-75-vuotiaana. Kun potilaan hoito sairaalassa on alkanut, tarvitsee hän jatkossa toistuvasti hoitoa. Tässä vaiheessa tauti on vaikea ja pitkälle edennyt; puolet potilaista on kuollut 5 vuoden kuluttua ensimmäisen sairaalaanoton jälkeen (2).

Akuutin pahenemisvaiheen patogeneesi tunnetaan huonosti. Usein, mutta ei suinkaan aina, laukaisevana tekijänä on hengitystieinfektio. Samanaikainen muu kliininen ongelma on saattanut myötävaikuttaa tilanteen pahenemiseen. Tällaisia ovat esimerkiksi itsesyntyinen ilmarinta, elektrolyytti- ja sokeriaineenvaihdunnan häiriöt, iskeemiset sydänongelmat, tromboemboliset ongelmat, huono ravitsemustila yms. (3).

Vaikeasti ahdisteleva COPD-potilas tarvitsee pikaisen ja tarkan tilannearvion sekä tietyt perustutkimukset heti ensiapuun tullessaan. Hapetukseen ja happihoitoon on myös otettava kantaa välittömästi ja tilaa helpottavat lääkitykset aloitetaan samantien. Joidenkin potilaiden kohdalla joudutaan tekemään hyvin nopeasti päätös hengityksen tukemisesta. Useimmat päivystäjät käyttävät apunaan Meilahden akuuttihoito-opasta (4). Siitä löytyvät ohjeet myös COPD-potilaiden akuuttihoidosta. Tässä tutkimuksessa päivystäjille esitetyt kysymykset on asetettu pitkälti tuon yleisesti käytetyn oppaan sekä tuoreen keuhkosairausalan oppikirjan (5) esittämien ohjeiden mukaan.

Suomessa on aloitettu vuonna 1994 valtakunnallinen astmaohjelma, ja nyt on juuri ilmestynyt sosiaali- ja terveysministeriön julkaisema valtakunnallinen keuhkoahtaumatautipotilaita koskeva ehkäisy- ja hoito-ohjelma (1). Idea nyt esillä olevaan selvitykseen syntyi näiden ohjelmien tiimoilta. Missään tapauksessa haastattelulla ei ole haluttu tenttiä nuoria lääkäreitä tai osoittaa heidän toimintaansa virheelliseksi.

MENETELMÄT

Stakesin 1996 julkaisemasta luettelosta "Sairaanhoitopiirien sairaalat ja toimintayksiköt" poimittiin kaikki somaattisen erikoissairaanhoidon päivystysvastaanottotoimintaa ympäri vuorokauden harjoittavat laitokset, joita kertyi yhteensä 47. Kaksi keuhkosairauksien erikoislääkäriä (kirjoittajat) ottivat puhelimitse yhteyttä kunkin toimipisteen seuraavaan päivystysvuoroon menevään ensiavun konservatiivisen alan etupäivystäjään noin klo 13-14.30. Haastateltavalta kysyttiin ensin, onko hänellä aikaa vastata muutaman minuutin kestävään kyselyyn. Mikäli haastateltavalla oli kova kiire, lopetettiin keskustelu siihen. Tällöin joko sovittiin parempi ajankohta tai soitettiin seuraavana päivänä kokonaan uudelle päivystäjälle, ja kaikille selostettiin lyhyesti minkälaisesta tutkimuksesta oli kyse. Osallistuminen oli vapaaehtoista. Vastaukset saatiin 46:lta päivystäjältä - kukaan ei kieltäytynyt haastattelusta.

Kysymysten aluksi annettiin potilasesimerkki: "Oletetaan, että ensiapuun tulee 65-vuotias vaikeasti ahdisteleva (papereiden perusteella jo aiemmin hoidossa ollut) COPD-potilas, jolla FEV1 on ollut viimeksi mitattuna noin 0,7 litran luokkaa. Mihin tutkimus- ja hoitotoimenpiteisiin ryhdyt pikaisen tilannearvion jälkeen?" Tämän jälkeen seurasi 8 kysymystä, joista useimpiin oli mahdollista vastata tyyliin "kyllä, ei, en tiedä tai sairaalassa ei ole mahdollista päivystysaikaan." Aluksi kysyttiin happihoitoon liittyviä asioita ja sen jälkeen tiedusteltiin akuuttilääkityksistä. Yksi kysymys käsitteli ensiavussa tehtäviä laboratorio- ja röntgentutkimuksia. Lopuksi kysyttiin seurannasta ja jatkotoimista. Kaksi viimeistä kysymystä (kysymykset 9 ja 10) olivat hengityksen avustamiseen liittyviä. Esimerkki kuului: "Oletetaan, että aiemmin ensiavussa käymätön ja sinulle tuntematon 69-vuotias potilas on nyt ilmiselvästi vaikean COPD-pahenemisvaiheen takia päivystyksessä ja tilanne etenee ensiaputoimista huolimatta niin, että kehittyy vaikea hengityksen vajaatoiminta." Kysymyksissä haluttiin selvittää, onko ko. sairaalassa mahdollisuus noninvasiiviseen nasaaliseen ventilaatioon tai tietääkö päivystäjä ylipäätään tällaisesta mahdollisuudesta. Toisaalta haluttiin selvittää, miten ko. sairaalassa toimitaan, mikäli intubaatio ja ventilaattorihoito tulevat kyseeseen.

TULOKSET

Valtimoverinäytteen määräsi 37 haastateltua lääkäriä (80 %), ja lähes kaikissa paikoissa oksimetriaseuranta oli myös rutiinimenetelmä. Käytäntö vaihteli paljon hapen määräämisen osalta. Perustellun ja tällä hetkellä käytettävissä oleviin oppaisiin nojaavan oikean annostelun mainitsi vain noin joka viides vastaajista. Kolme vastanneista lääkäreistä ei määrännyt happea ollenkaan. Litramäärät vaihtelivat 0,5-9 välillä; annostelulaite (maski tai viikset) oli vaikea valita. Maskin käyttö (ainakin määräyksissä) oli yleisempää. Akuuttihoidossa käytetyistä lääkityksistä on yhteenveto taulukossa 1.

Lääkärit määräsivät tutkimukset ensiavussa melko yhdenmukaisesti. Yleensä ehdotettiin otettavaksi pieni verenkuva, C-reaktiivinen proteiini (CRP), elektrolyytit ja kreatiniini. Verensokeri otettiin harvemmin; 14 lääkäriä (30 %) ei määrännyt sitä otettavaksi. Juuri kukaan lääkäreistä ei määrännyt ysköksen bakteeriviljelyä. Neljä lääkäriä ei määrännyt sydänfilmiä. Seitsemän lääkäriä (15 % haastatelluista) ei katsonut tarvitsevansa thoraxröntgenkuvaa; lisäksi kolmessa paikassa kuvaa ei saanut päivystysaikaan. Uloshengityksen huippuvirtausta mittaavan puhalluksen (PEF) määräsi joka toinen haastatelluista henkilöistä. Potilaan vointi arvioitiin uudelleen noin 1/2 -2 tunnin kuluessa ensiapuun tulosta; vasta tämän jälkeen potilas siirrettiin osastolle.

Haastatelluista 16 (35 %) ilmoitti, että sairaalassa on mahdollisuus noninvasiiviseen nasaaliseen ventilaatioon. Tästä hoitomuodosta ei ollut tietoa yhdellätoista haastatellulla lääkärillä (24 %). Mikäli oli harkittava intubaatiota ja tavanomaista ventilaattorihoitoa, otti päivystäjä yleensä yhteyttä anestesialääkäriin. Joistakin sairaaloista (yhteensä 4) potilas oli siirrettävä muualle, mikäli tämäntyyppinen hoito tuli tarpeelliseksi.

POHDINTA

Tässä tutkimuksessa käytettiin tiedonsaantilähteenä päivystävien kliinikoiden puhelinhaastattelua ja pyrittiin mahdollisimman autenttisiin vastauksiin lääkärien hoitomääräyksistä. COPD on merkittävä terveysongelma, ja kaikki päivystäjät joutuvat tekemisiin tätä tautia sairastavan potilasryhmän kanssa. Koska lisäksi astman ja COPD:n akuuttihoidossa käytettävät lääkkeet ovat hyvin pitkälle samoja, joutuvat akuuttihoidossa työskentelevät lääkärit säännöllisesti ottamaan kantaa ao. lääkityksiin.

Vaikka astman ja COPD:n akuuttihoidossa käytetäänkin samankaltaisia lääkkeitä, on näiden sairauksien akuuttihoidossa myös eroja, joita esimerkiksi potilaiden ikäjakauman erilaisuus aiheuttaa. Haastattelun perusteella tuli vaikutelma, että akuuttihoidon lääkäri toimii aivan kuin olisi kyse yhdestä ja samasta taudista. Samankaltaisen johtopäätöksen voi tehdä myös ensiavussa määrättyjen tutkimusten perusteella. Vaikeaa COPD:ta sairastavan potilaan taudin pahenemisvaiheessa tehtävään tuloselvittelyyn on perusteltua liittää keuhkokuva ja sokerin määrityskin on paikallaan ottaen huomioon potilaan muut sairaudet sekä toistuvat kortikosteroidilääkitykset. PEF-puhallus astman ensiapututkimuksena on tärkeämpi kuin COPD:ssa. Toisaalta jos COPD-potilas ei saa PEF-mittarin viisaria värähtämään yhtään, kertoo sekin osaltaan tilan vaikeudesta - kehkoputket ovat täysin tukossa ja/tai potilaan lihasvoima ei riitä puhallukseen.

Se, että lääkäri ilmoittaa tarkistavansa lääkeannokset käsikirjasta tai muusta vastaavasta lähteestä, on täysin perusteltua ja kannatettavaa. Kun lääkäri nojaa "talon tapaan", edellyttää se sitä, että ohjeista vastaavat kollegat tarkistavat ja päivittävät määräykset ajoittain. Joissakin tapauksissa haastatellut ilmoittivat, että "hoitaja tietää." Tanskalaisessa vastaavanlaisessa haastattelututkimuksessa todettiin hyvin suuri kirjavuus hoitajien ja lääkärien antamissa vastauksissa (6). On hyvä, jos akuuttihoitopisteestä löytyy yksinkertaiset kirjalliset ohjeet lääkityksistä samoin kuin annostelijoista ja kaikki uudet työntekijät tutustutetaan käytössä oleviin ohjeisiin.

Hapen osalta määräysten tulisi olla jokaisella lääkärillä "ikään kuin ydinjatkoksessa." Hapen antaminen on usein ensimmäinen asia, joka tehdään vaikeasti sairaalle potilaalle. Näyttää kuitenkin olevan epäselvyyttä siitä, miten happi annostellaan, käytetäänkö viiksiä vai maskia, mikä on ns. ventimaski ja minkälaisia virtauksia annostelijasta eri vaihtoehdoissa valitaan. COPD-potilaalle lisähappi on usein suorastaan pelastava hoitomuoto, mutta kuten tunnettua, väärä hapenanto voi myös pahentaa tilannetta (7). Hapetukseen ja happihoitoon liittyviä perusteita potilasesimerkkien avulla on käsitelty myös Suomen Lääkärilehdessä (8).

Kaikki käytettävissä olevat hoito-ohjeet suosittelevat vaikeiden COPD-pahenemisvaiheiden akuuttihoidoksi beeta2-sympatomimeetin ja ipratropiumbromidin yhdistelmää. Lääke otetaan sumuttimella eli nebulisaattorilla (3,4,5,7,9). Suositeltava kerta-annos on esimerkiksi salbutamoli 5 mg ja ipratropiumbromidi 0,5 mg. Fenoterolin ja ipratropiumbromidin yhdistelmävalmiste on myös käyttökelpoinen, ja se näyttää haastattelun perusteella olevan suosiossa. Toisaalta joidenkin huonokuntoisten COPD-potilaiden saattaa olla hankala inhaloida fenoterolin ja ipratropiumbromidin 4 ml:n yhdistelmäannosta.

Suomalaiset ohjeet suosittelevat jaksottaiseen ylipainehengityslaitteeseen (Bird, Bennett) liitettyä lääkesumutinta, vaikkakaan tämäntyyppisillä laitteilla ei saada merkittävää lisähyötyä tavanomaisiin sumuttimiin verrattuna (7). Olkoon laite mikä tahansa, ajokaasuna pitäisi COPD-potilailla ensiaputilanteessa olla pelkkä ilma hapen sijaan (esimerkiksi 9). Haastattelussa kävi selväksi, että haastateltujen lääkärien laitetuntemus oli hyvin pinnallista. Ilmeisesti ensiapujen ohjeita nebulisaattorityyppien käytön periaatteista pitäisi tarkistaa ja yhdenmukaistaa, jotta annostelu ja käyttö olisi tarkoituksenmukaista. Joissakin paikoissa on käytössä myös dosimetrisiä nebulisaattoreita, jolloin tavanomaisia lääkeannoksia voi ja on syytä pienentää.

Suoneen annettavista lääkkeistä kortikosteroidi oli yleisin. Suomalaiset oppaat suosittelevat sitä, mutta ulkomaisissa hoito-ohjeissa käytäntö vaihtelee (esimerkiksi 9). Vastausten mukaan metyyliprednisolonin annostelu oli ohjeiden mukaista; hydrokortisonia annosteltiin sen sijaan alakanttiin. Kotimaiset oppaat suosittelivat, että lääkitystä jatketaan peroraalisella kortikosteroidilla heti, kun se on mahdollista. Vastausten mukaan vähintään puolet jätti tämän lääkityksen aloittamisen osastonlääkärin päätettäväksi.

Kaikkein kirjavinta oli suoneen annettavan teofyllamiinin käyttö. Hoito-ohjeet suosittelevat sen käyttöä. Annostelu on kohtuullisen hankalaa, koska valintaan vaikuttavat potilaan ikä, muut sairaudet ja samanaikainen muu lääkitys.

Muita suoneen annettavia lääkkeitä ei juuri käytetty, ainoastaan pari haastateltavaa sanoi antavansa tarvittaessa furosemidia. Esimerkiksi tanskalaisten tekemässä tutkimuksessa suoneen annettavan beeta2-sympatomimeetin käyttö oli yllättävän tavallista - aina tai usein käyttäjiä oli peräti 54 lääkäriä 71:stä haastatellusta (76 %)(6). Tanskalaisessa tutkimuksessa tosin kyseltiin COPD-tapausten lisäksi myös astmaatikkojen akuuttihoitokäytännöstä.

Yllättävän moni päivystäjä ilmoitti edustamassaan sairaalassa olevan mahdollisuus nenäventilointiin akuutin hengitysvajauksen hoidossa. Tämä hoitomuoto on viime vuosina yleistynyt, ja Suomessakin alkaa olla siitä hyvää käytännön kokemusta (10). Ainakin alkuaikoina se on kuitenkin ollut melko työläs ja henkilökuntaa sekä seurantaresursseja vaativa hoitomuoto. Käytön yleistyessä myös kevyemmin toteutetut hoitorutiinit ovat osoittaneet tehonsa (11). Tiedottamista ja koulutusta tästä hoitovaihtoehdosta kuitenkin tarvitaan, koska noin neljännes haastateltavista ilmoitti, ettei tiennyt ko. hoidosta mitään.

LOPUKSI

Haastattelua tehtäessä tuli selväksi, että nuorilla lääkäreillä on kova työpaine ja kiire. Eräskin haastatelluista kertoi noin klo 14, että osasto on vielä hoitamatta ja klo 15 olisi sitten reippaana oltava ensiavussa "pelastamassa ihmishenkiä" (kirjoittajan huomautus). Pallo ohjeiden ja akuuttihoitokoulutuksen päivityksestä heitetäänkin seniorikollegoille.

KIRJALLISUUTTA