- Potilaita valitaan lääketutkimuksiin usein erittäin tiukoin kriteerein. Tämä vaikeuttaa tulosten yleistämistä etenkin hyvin iäkkäiden potilaiden hoitoon.

- Tautikohtainen, näyttöön perustuva hoitosuositus on kliinistä päätöksentekoa tukeva työkalu, jonka mekaaninen noudattaminen ei välttämättä palvele iäkkään ja toimintakykyään menettävän potilaan kokonaisetua.

- Valtimotapahtumia ehkäisevän lääkehoidon tulee perustua iän sijasta sydän- ja verisuonisairauksien kokonaisriskiin, potilaan toimintakykyyn, kognitiiviseen tilaan, muihin sairauksiin ja elinajanodotteeseen.

- Vaikka valtimotautien sekundaarisesta ehkäisystä iäkkäillä on hyvää näyttöä, potilaat eivät aina saa sitä lääkitystä, josta he todennäköisesti hyötyisivät. Hoito kohdistuu usein potilaisiin, joiden kokonaisriski on pieni.

- Hoitotavoitteet muuttuvat elinajanodotteen lyhetessä ja toimintakyvyn heikentyessä. Näytön puuttuessa ei ole mahdollista luoda yleispäteviä kriteereitä siitä, milloin valtimosairauksia ehkäisevän hoidon osuutta tulee vähentää iäkkäillä.