Filosofian emeritusprofessori Uskali Mäki kuvasi COVID-19-pandemian vaikutuksia jo loppuvuonna 2020: ”Pöytä on katettu tieteenfilosofialle. Ilma on sakeana spontaania tieteenfilosofiaa, tieteen luonnetta ja luotettavuutta pohtivaa ajattelua ja puhetta. Sitä tuottavat monien alojen tutkijat, toimittajat, virkamiehet, poliitikot ja kansalaiset.” (1).

Toinen filosofi, Tukholman yliopiston professori Erik Angner peräänkuulutti myös jo pandemian alkuvaiheessa episteemistä nöyryyttä (2), jolla hän tarkoittaa tietoon, tiedon hankkimiseen ja sen varmuuteen liittyvää nöyryyttä.

Episteemisen nöyryyden ihanne onkin ollut koetuksella koko pandemian ajan. ”Emme tiedä” on vastaus, joka on kuultu harvoin mediassa. Nopeassa tiedonvälityksessä epävarmuuden sietäminen on vielä vaikeampaa kuin tieteessä, jossa epävarmuus ja eteneminen erehdysten kautta ovat keskeisiä rakennetekijöitä.

Episteeminen nöyryys sopii asenteeksi myös silloin, kun ajatellaan lääketieteen yleistä kehitystä. Eräs kollegamme kirjoitti tästä seuraavasti: ”...viimeisten 25 vuoden aikana lääketieteen alalla on tapahtunut satumainen muutos... Tosiaankin, mitä loistavia saavutuksia, mikä vallankumous!” Vuosi oli 1892 ja kirjoittaja oli Anton Tsehov (3).

Pandemia-aika on tuottanut myös paljon esimerkkejä siitä, miten kognitiiviset vinoumat vaikuttavat ajatteluumme.

Vahvistusharha tarkoittaa sitä, että meillä on taipumus etsiä valikoiden todistusaineistoa oman ennakkokäsityksemme tueksi. Pandemiassa se on näkynyt esimerkiksi siinä, miten maskien puolustajat ja vastustajat ovat kerta toisensa jälkeen löytäneet näyttöä oman kantansa tueksi.

Lopputulosharha tarkoittaa sitä, että tehtyjä ratkaisuja arvioidaan lopputuloksen perusteella. Pandemian kuluessa esimerkiksi joidenkin hyvin menestyneiden maiden ratkaisuja on arvioitu lopputuloksen perusteella. Maantieteelliset, väestölliset ja poliittiset olosuhteet vaihtelevat kuitenkin niin paljon, että yhden maan ”onnistuminen” ei välttämättä tarkoita oikein tehtyjä valintoja vaan esimerkiksi otollista sijaintia ja hyvää onnea.

Brittiläinen The Guardian -lehti kysyi helmikuussa tutkijoilta, missä he olivat olleet pandemian aikana väärässä (4). Esimerkiksi immunologi ja keuhkolääkäri Peter Openshaw tunnusti, että ei alun perin uskonut rokotteiden toimivuuteen, ja kansanterveystieteen professori Allyson Pollock katui, ettei puhunut koulujen sulkemista vastaan.

Minkälaisissa asioissa tämän pääkirjoituksen kirjoittajat ovat erehtyneet?

Yksi suhtautui hyvin epäilevästi siihen, millä nopeudella rokotteet saatiin tuotantoon ja käyttöön. Suhtautuminen perustui puutteelliseen tietoon siitä, että nopeuden taustalla oli vuosikausia jatkunut tutkimustyö, joka – osin sattumalta – kantoi hedelmää oikeaan aikaan.

Toinen oli varma siitä, että Suomessa – jos jossakin – keskustelu ja käyttäytyminen pysyvät maltillisina. Niin uutisraportoinnissa, julkisessa keskustelussa kuin käyttäytymisessäkin on nähty ylilyöntejä ja kärjistämistä. Toimittajat ovat rakentaneet juttujaan vastakkainasettelujen ympärille ja marssittaneet keskusteluun näennäisiä asiantuntijoita jännitteisyyden vahvistamiseksi.

Kolmas huomasi luottavansa liikaa korkeatasoisten lääketieteellisten lehtien artikkeleihin. Pandemian aikana oppi kuitenkin nopeasti, että maineeltaan ja impaktiluvultaan ”hyvässä” lehdessä julkaistu artikkeli vaatii aivan yhtä tarkkaa kriittistä arviointia kuin vaikkapa iltapäivälehdessä julkaistu lääketieteellinen uutinen.