Valmentava avohoito oli vaikuttavaa nuorten anorektisissa syömishäiriöissä

Käypä hoito -suosituksen mukaan syömishäiriöiden hoidossa ovat tärkeitä varhainen hoitoonpääsy, luottamuksellisen vuorovaikutussuhteen luominen ja psyykkinen tuki käyttäytymisen muutokseen heti alussa (1). Hoito suositellaan toteutettavaksi avohoidossa ja kohdistettavaksi alussa ravitsemustilan korjaamiseen.

Jotta laihuushäiriöön sairastuneiden nuorten hoitoa voidaan kehittää, tarvitaan lisää tietoa hoidon käytännön toteutuksesta ja vaikuttavuudesta (2). Tässä tutkimuksessa kuvataan Oulun kaupungin lastenlääkärin vastaanotolla 2013–2019 annettua hoitoa, potilasaineistoa ja hoidon vaikuttavuutta.

Aineisto ja menetelmät

Tutkimukseen kerättiin 1.1.2013–30.9.2019 Oulun kaupungin terveyskeskuksen lastenlääkärin vastaanotolla hoidetut potilaat, joilla oli syömishäiriökäyttäytymisen lisäksi selvä anorektinen painon lasku (n = 70, tyttöjä 62, keski-ikä 14,4 v) (taulukko 1).

Tutkimukselle haettiin rekisteritutkimuslupa Oulun kaupungin terveysjohtajalta ja ylilääkäriltä. Potilaiden sairauskertomustietoja tarkasteli vain hoitanut lääkäri, potilaisiin ei tutkimuksen aikana otettu yhteyttä eikä tilastoihin valittu tietoja, joista potilas olisi tunnistettavissa.

Potilaat vanhempineen kutsuttiin vastaanotolle pian lähetteen saapumisen jälkeen. Kontrollikäynnit toteutettiin alkuun viikon välein lastenlääkärin luona lyhyinä keskusteluhetkinä. Vanhempia tuettiin ottamaan täysin vastuu siitä, miten nuori syö ja liikkuu. Vanhemmat annostelivat ruoan ja valvoivat liikunnan määrää. Samalla pyrittiin aktiivisesti purkamaan sairauden aiheuttamia tapoja, kuten seisoskelua, toisille leipomista ja ruoanvalmistukseen puuttumista, nostamalla ne puheeksi ja kieltämällä.

Kokonaisvaltainen hoitovastuu oli hoitavalla lastenlääkärillä. Samanaikaisesti perhe sai psyykkistä tukea myös toisaalla, missä ei tarvinnut tehdä päätöksiä "ikävistä" syömiseen tai liikkumiseen liittyvistä asioista.

Sairauskertomustiedoista kerättiin takautuvasti tieto kontaktien lukumäärästä ja mittaustuloksista. Seuranta-aika määritettiin sen mukaan, milloin viimeisin mittaustulos oli käytettävissä. Potilaat luokiteltiin diagnoosin mukaisiin ryhmiin, mahdollisten taustasyiden mukaisiin ryhmiin ja hoitotuloksen mukaisiin ryhmiin.

Taustasyyt

"Vahingossa" sairastuneet olivat nuoria, joilla ei ollut tiedossa mitään mielenterveyteen liittyvää aikaisemmin esiin tullutta riskitekijää, vaan jokin merkittävä muutos ruokavaliossa (esim. herkkulakko) näytti johtaneen syömisen häiriintymiseen.

"Haasteita"-ryhmään luokiteltiin ne nuoret, joilla oli taustassaan mielialaan tai sosioemotionaaliseen hyvinvointiin liittyvää pulmaa jo ennen syömisen häiriintymistä. Lisäksi ryhmään otettiin nuoret, joilla oli ollut aiemmin taipumusta pakonomaisiin rutiineihin.

Hoitotulos

"Parantuneiden" ryhmään luokiteltiin ne nuoret, joilla kontrollikäynnit olivat jo päättyneet.

"Hoito kesken" -ryhmään luokiteltiin ne nuoret, joiden seuranta jatkui vielä syömishäiriöön liittyvien oireiden vuoksi, vaikka painoindeksi oli korjaantunut aiemmalle tasolle. Lisäksi tähän ryhmään luokiteltiin 2 nuorta, joiden seuranta näytti jääneen kesken, vaikka painoindeksi ei ollut noussut aikaisemmalle normaalille tasolle, mutta joista ei kouluterveydenhuollon tekstien perusteella näyttänyt enää olevan huolta.

"Kroonistuneiden" ryhmään luokiteltiin ne nuoret, joiden hoidon tarve oli jatkunut yli 1,5 vuotta ilman, että painoindeksi olisi pysyvästi noussut tasolle 17,5 kg/m² tai sitä korkeammalle.

Tilastomenetelmät

Aineiston käsittelyyn käytettiin SPSS-tilasto-ohjelmistoa. Taustasyitä, hoitotulosta ja perustietoja vertailtiin ristiintaulukoimalla ja χ²-testillä sekä jatkuvien muuttujien osalta varianssianalyysillä.

Tulokset

Potilaat oli kutsuttu vastaanotolle keskimäärin 16 päivän sisällä lähetteen saapumisesta. 84 % (59/70) potilaista hoidettiin täysin avohoidossa.

Potilaista 73 % (51/70) oli parantunut eikä heillä ollut enää sovittuja kontrollikäyntejä. 15 potilaan hoito oli vielä kesken tai painoindeksi ei ollut noussut aikaisemmalle normaalille tasolle ja 4 potilaan sairaus näytti kroonistuneen.

Syömisen häiriintyminen näytti tapahtuneen "vahingossa" viattoman kuuloisen ruokavaliokokeilun seurauksena 71 %:lla potilaista (50/70). Pelkkien syömishäiriöoireiden ja löydösten perusteella näitä potilaita ei olisi voinut erottaa potilaista, joilla oli jo ennestään "haasteita" (20/70).

"Vahingossa" sairastuneet paranivat tehokkaammin kuin potilaat, joilla oli ennestään ollut "haasteita" (82 % vs. 50 %; p = 0,013). 94 % "vahingossa" sairastuneista (47/50) hoidettiin avohoidossa, ja 82 % (41/50) luokiteltiin parantuneiksi keskimäärin 0,8 vuoden hoitoajan ja keskimäärin 12 hoitokerran jälkeen. Yhdellä potilaalla häiriö kroonistui, ja lopuilla hoito on vielä kesken.

Sairaalahoitoon päätyi 11 potilasta (16 %). Suurimmalla osalla (7/11) sairaalahoidon tarve tuli esille keskimäärin 41 päivän kuluttua hoitoon hakeutumisesta, lopuilla relapsin yhteydessä (4 kk – 2,3 v hoidon alusta).

Sairaalahoitoon päätyneillä oli taustallaan useammin "haasteita" (73 % vs. 20 %; p = 0,001) kuin potilailla, jotka hoidettiin täysin avohoidossa. Lisäksi heistä neljän potilaan sairaus näytti kroonistuneen; nämä potilaat näyttivät tulleet hoitoon keskimääräistä nuorempina kuin muut (13,7 v vs. 14,5 v) ja heidän painonlaskunsa näytti olleen ennen hoitoon tuloa jyrkempi (11,1 kg vs. 9,0 kg), mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä (p = 0,723 ja p = 0,379).

Pohdinta

Terveyskeskuksessa toteutettu valmentava hoitotapa lähti käyntiin vahingossa, kun potilas (BMI 14,3 kg/m²) luvattiin olla lähettämättä sairaalaan, mikäli paino ei avohoidossa pääse laskemaan. Perhe motivoitui avohoitoon ja potilas parani yllättävän nopeasti. Tärkeänä pidettiin, että syömishäiriöpotilas pääsee nopeasti hoitoon, kun painonlasku ja syömishäiriöoireilu havaitaan. Alkuun seuranta oli tiivistä, jotta nähtiin, että tarvittavat muutokset syömiskäyttäytymiseen olivat kotona onnistuneet. Näin sairastunut ja perhe saivat riittävän kannustuksen ja tuen muutoksenteon alkuvaiheessa.

Valmentava hoitotapa muistuttaa käytännön toteutukseltaan lähinnä perhepohjaista hoitomallia (3,4), jossa vanhempia tuetaan ja ohjeistetaan auttamaan lastaan paranemisessa.

Tutkimuksen heikkoutena on se, että tiedot on kerätty jälkikäteen sairaskertomuksista eikä potilaita haastateltu voinnista seuranta-ajan päätteeksi. Jatkossa on vielä tarpeen analysoida tämän potilasaineiston pitkän ajan hoitotulos, ja tarkoitus on samalla myös selvittää potilaan ja perheen näkökulmaa hoitoon.

Tämän kokemuksen perusteella valmentavaa hoitoa näyttää olevan mahdollista toteuttaa nuorten anorektisiin syömishäiriöihin perusterveydenhuollon poliklinikalla turvallisesti ja tehokkaasti.